Maailmanympärimatka Uusi-Seelanti

Peloista pahimmat – Laskuvarjohyppy Uudessa Seelannissa (video)

Joskus vuosi sitten kävin mielessäni läpi listaa peloistani, niistä itselleni kaikista epämiellyttävimmistä kokemuksista, joihin voisinkaan itseni laittaa. Listani näytti silloin tältä:

  1. Benji-hyppy
  2. Laskuvarjohyppy
  3. Aaltojen vietäväksi ja pinnan alle joutuminen
  4. Hait, ja erityisesti niiden keskellä vedessä räpiköinti
  5. Kiipeäminen korkeille paikoille, joista putoamisvaara

Jo pelkästään näiden kokemusten ajatteleminen sai mahan pohjassa muljahteluja aikaan ja hikikarpalot kohoamaan otsalleni. Mutta mitä enemmän pyörittelin pelkoja mielessäni, sitä enemmän minusta alkoi tuntumaan siltä, että en voisi levollisin mielin viettää loppuelämääni, ellen koskaan kohtaisi näitä pelkojani. Pelkojen kohtaaminen, ja erityisesti niiden voittaminen, tuntui jollakin kierolla tavalla erityisen kutkuttavalta ajatukselta, vaikka toki myös hirvittävältä. Kuinka minulla todellisuudessa kantti kestäisi pelkojen kohtaamiseen tosi paikan tullen?

Mutta siitähän ei saa muuten selvää kuin kokeilemalla! Maailmanympärimatkani yksi teema mielessäni olikin uuden näkemisen lisäksi kokeilla kaikkea eteen tulevaa ainakin kerran elämässä, sillä you only live once. Pelkuruuden sijaan valitsisin mieluummin rohkeuden, itseni voittamisen. Ja nuo ajatukset mielessäni olen kohdannut tähän mennessä lähes jokaisen suurimmista peloistani: Madagaskarilla pakotin itseni paniikki-itkua pidätellen kiipeämään Tsingy de Bemarahan kalliokielekkeillä. Etelä-Afrikassa löysin itseni keskeltä Atlantin valtamerta metallihäkistä tuijottamassa isokokoista valkohaita silmästä silmään ja Moorealla pulikoin kymmenpäisen riuttahaiparven seassa. Uudessa Seelannissa taas sinkosin useammin kuin kerran surffilaudan kyydistä meren aaltojen pesukonemaisen myllyn vietäväksi.

Ja vihdoin Uudessa Seelannissa tuli myös aika kohdata yksi yhä ylempänä listallani olevista peloista – laskuvarjohyppy. Olin nimittäin päättänyt matkaa suunnitellessani, että Uudessa Seelannissa jos missä kokeilisin tätä hurjaakin hurjempaa aktiviteettiä. Pelostani huolimatta. Kiertomatkani aluksi ilmoitinkin heti oppaalleemme, että hän saisi buukata minulle ensimmäisen mahdollisen laskuvarjohyppypaikan. Jännityksen keskellä nimittäin ajattelin loogisesti, että näin en enää voisi jänistää tilanteesta ulos, kun olisin kerta tämän useita satasia maksavan extreme-lajin jo bookannut. Sain kuulla, että ensimmäinen mahdollisuuteni olisi kokeilla lajia Apel Tasmanin luonnonpuistossa.

Ja kun vihdoin hyppypäivän aamu koitti, olin jännittänyt jo aivan liian kauan tulevaa koitosta. Nyt halusin sen vain olevan mahdollisimman pian ohi päiväjärjestyksestä. Kun saavuin SkyDive Apel Tasman -keskukselle, olin niin jännittynyt, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Alunperin olin ajatellut tekeväni hypyn matalimmalta mahdolliselta, eli 9000 jalan korkeudelta, mutta keskuksen työntekijät saivat minut vakuuttuneeksi, että saisin enemmän vastinetta rahoilleni 13 000 jalan korkeudelta hypätessäni. Mitä ihmettä päässäni tuolloin liikkuikaan, kun suostuin pelostani huolimatta vieläkin korkeampaan ja pidempikestoisempaan hyppyyn? Ei tainnut paljon järki päätä pakottaa näin jälkikäteen sanottuna…

Orientoituminen hyppyyn ja valjaiden kiinnitys kului kuin sumussa, ja vielä siinäkin vaiheessa kun tapasin tandem-hypyn kanssani tekevän ohjaajan, olin suhteellisen rauhallinen. Askeltaessamme kohti pientä lentokonetta, kävi mielessä hetkisen ajatus, että mitä ihmettä olinkaan lähdössä tekemään, mutta tuossa vaiheessa tuntui jo siltä, ettei tästä pystyisi enää perääntymään. Tyynesti nousinkin koneeseen ohjaajani syliin istumaan, jossa hän nopeasti klikkasi valjaani kiinni omiinsa. Lentokoneen nousu kohti 13 000 jalan korkeutta tuntui ikuisuudelta, mutta samalla mieli tuntui jollakin tavalla jo hyväksyneen edessä olevan koitoksen. En tuntenut paniikkia, en perumisen tarvetta. En itkuhuutanut, etten haluaisikaan tätä tehdä. Taisinkin ääneen naurahtaa, että olo oli jollakin tavalla kuin teurastusta odottavalla lehmällä. Tietäen sen pahimman olevan kohta edessä.

Kun ohjaajani ilmoitti olevamme hyppykorkeudella, vedin nahkahatun yhä syvemmälle päähäni ja kiinnitin hanskat käsieni suojaksi. Kohta lentokoneen sivuovi aukesi ja ensimmäinen pari meistä koneen kyydissä olevista hyppääjistä hävisi salamannopeasti ovesta ulos. Pakotin itseni olemaan katsomatta ovesta avautuvaa pudotuskorkeutta. Tässä vaiheessa ei enää voisi panikoida. Kun ohjaaja lähti liikuttamaan meitä kohti ovea, nostin hyvissä ajoin leukani ylös ja vedin päätäni oppien mukaan automaattisesti taaksepäin. Näin en ainakaan näkisi mitä edessä olikaan. Kun kohta roikuin valjaiden varassa oviaukossa ja tunsin ilmavirran valtavan voiman kasvoillani, tuntui henkeni salpautuvan hetkessä. En ole varmaan ikinä pelännyt elämässäni niin paljon kuin juuri tuolla hetkellä. Opas huusi tuulta vasten “one-two-three”, ennen kuin nykäisi meidät lentokoneesta ulos.

Vapaapudotuksesta ensimmäiset pari sekunttia olivat pahimmat. Kroppani ei tainnut tietää olenko kuollut vai elossa, aivot menivät samantien jonkinlaiseen shokkitilaan. Olinhan yhtäkkiä laittanut itseni putoamaan lentokoneesta kohti maanpintaa lähes 300 km/h nopeudella. Kun selvisin alkujärkytyksestä ja tajunta alkoi palautua pääkoppaan, näin alapuolella maisemien siintävän jossakin kaukaisuudessa. Opas koputti olkapäihini, että olisi aika avata kädet sivuille. Ilmavirta tuntui kovalta vasten kasvoja, estäen hengittämisen suun kautta. Silmien auki pitäminen tuntui vaikealta. Käteni väpättivät. Mutta kun valokuvaaja lehahti samalle korkeudelle ja otti käsistäni kiinni, tuntui olo jollakin hullulla tavalla normalisoitumavan. Tein kuvaajan opastamana liikkeitä käsilläni, ja unohdin olevani kokoajan putoamassa alaspäin. Ajan- ja paikantaju katosivat. Kun lopulta opas avasi laskuvarjon 5000 jalan korkeudella, ja sinkosimme sen voimasta kovalla nykäisyllä takaisin korkeuksiin, oli takana vain noin 50 sekunnin vapaapudotus. Joka oikeasti tuntui ikuisuudelta.

Kun lähdimme laskeutumaan laskuvarjon varassa alaspäin, tunsin ensimmäisen kerran kovaa kipua korvassani. Odottelin lentokoneessa istumisen tavoin paineen kohta tasaantuvan korvissani, mutta turhaan. Toinen kyllä poksahti auki jossakin vaiheessa, mutta toisessa korvassa kipu vain lisäytyi. Opas avasi hattuni kaulanauhaa yhä isommalle, jotta voisin liikuttaa leukojani ja saada paineen poistettua korvasta. Mutta mikään ei auttanut. Laskeuduinkin takaisin maankamaralle toista korvaani kivusta pidellen, joten en pystynyt kovinkaan tarkasti keskittymään laskeutumisvaiheessa näkyviin maisemiin, mikä on sinänsä sääli. Lopulta, kun tunsin maan jalkojeni alla, oli olo huojentunut. Mutta samalla huomasin, etten muistanut oikeastaan mitään hypystäni. Häkeltyneenä sopersinkin jotain eteeni juosseelle kameramiehelle, ennen kuin järjestysmiehen saattelemana katosin takahuoneeseen korvakipuani poistamaan.

Onneksi noin puolen tunnin sisällä pahin paine lähti korvastani ulos karkkeja mutustelemalla ja penkillä makuuasennossa loikoilemalla. Siinä ollessani muistot hypystä alkoivat palautua mieleeni, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näin hyppyvideoni, muistin kirkkaasti mitä olinkaan tehnyt. Huh, en tiedä uskaltaisinko tehdä tätä enää uudestaan! Mutta kieltämättä hypyn jälkeen olo oli supertyytyväinen – minä uskalsin tehdä sen! Vihdoinkin kohtasin tämän kauan ajatuksissani olleen pelkoni!