Armenia

Armenia – kohtaamisia matkalla maan pohjoisosiin

21.6.2018

Auto syöksähtää eteenpäin ylös kapeaa vuoristotietä. Sen jälkeen seuraa tiukka kaarre vasemmalle ja kuulen kuinka pikkukivet ropisevat auton pohjaan, kun se kauhoo tiestä otetta. Puristan yhä lujempaa kuskin penkin selkänojasta kiinni, etten lentäisi vauhdissa autossa oikealla puolellani istuvien filippiiniläisten miesten päälle. Vasemmalla puolellani oleva japanilainen mies on tarttunut ovenkahvaan kaksin käsin kiinni, ehkä hän pyörittelee mielessään samoja ajatuksia kuin minä. Niin olemme survoutuneet kaikki neljä yhdelle ja samalle penkkiriville ilman turvavöitä, sillä alkuperäinen kulkupelimme hajosi, kun pääsimme Armenian puolelle ensimmäiselle pysähdyspaikalle. Ehkä mutkittelevat tiet ja paikallisten raju ajotyyli oli vain autoparalle liikaa.

Ihmisiä ympäri maailmaa

Sitä en kuitenkaan jaksa jäädä surkuttelemaan, sillä tässä autossa jos missä on tunnelmaa vaikka tilaa on vähänlaisesti. Hyppäsin aamulla Georgian Tbilisistä hostellini järjestämälle päiväretkelle Armeniaan ja jo heti ensimmäisten ajokilometrien aikana hämmästyin 6 henkisestä reissaajaporukastamme. Filippiiniläiset miehet olivat töissä Saudi-Arabiassa, itseasiassa jo kahdeksatta vuotta, ja nyt vähäisten lomapäivien turvin tulleet rentoutumismatkalle Georgiaan. Kuulema eniten mielessä oli paikallinen ruoka, ja he hihkuivatkin innosta, kun oppaamme kertoi lounaan olevan armenialaisen perheen luona järjestetty barbeque – tarjolla olisi myös Saudeissa kiellettyä porsaanlihaa (jota filippiiniläiset olivat kuulema pari kertaa salakuljettaneet maahan).

Japanilainen mies taas kertoi samaan syssyyn olevansa töissä Egyptin Cairossa, joka taitaa olla aivan vastakohta seesteiselle Japanille. Takapenkillä taas istui pariskunta, joista toinen oli Australiaan siskonsa perässä muuttanut venäläinen nainen ja hänen Melbournen yliopistolla tapaamansa australialainen mies. Nyt he olivat käyneet ensin Moskovassa naisen vanhempien luona ja tulleet sitten Kaukasukselle omalle lomalle ennen arkeen paluuta Australiaan. Minä ja etupenkillä istuva naisopas huokailimme heidän rakkaustarinalleen ja samaan ääneen ihmettelimme kaikki, kuinka eri taustoista ja eri puolilta maailmaa me kaikki olimmekaan päätyneet juuri tähän samaan piskuiseen autoon matkalle kohti Armeniaa.

Tuon parin tunnin ajomatkan aikana oppaamme, joka siis oli alkuperäinen armenialainen, mutta muuttanut Georgiaan työnperässä 4 vuotta sitten, kertoili meille georgialaisten ja armenialaisten eroavaisuuksista. Siitä kuinka jo maiden luonto luonnonvaroineen on asettanut maat jo alunalkaenkin eriarvoiseen asemaan, mutta siitä huolimatta hyväveliverkosto toimii, kun Armenia painii tällä hetkellä sekä Azerbaijanin että Turkin poliittisessa puristuksissa. Tiet Venäjälle kaupankäyntiä varten ovat auki ainoastaan Georgian kautta. Armenia ei myöskään kylve turismin tuomissa rahoissa niin kuin Georgia tätä nykyä, opas kertoikin olevansa äärettömän liikuttunut siitä, että joku valitsee lähteä Georgiasta edes päiväretkelle naapurimaa Armeniaan. Samalla itse tunsin pienen piston sydämessäni etten ollut noudattanut alkuperäistä suunnitelmaani ja matkannut Armeniaan useammaksi päiväksi aina pääkaupunki Yerevaniin saakka.

Tutustumista Armenian luostareihin

Mutta nyt olin täällä Pohjois-Armeniassa, matkalla tutustumaan sen kirkkoihin ja kulttuuriin edes yhden päivän verran. Vierailimme ensin UNESCOn listalle nostetussa Sanahinin luostarissa, jonka jo omalla tavallaan ränsistynyt olemus pihapiirin rappeutuneine hautakivineen ja taustalla aukeavine jylhine maisemineen sai hiljentymään. Kirkon seinämistä luonto oli ottamassa vallan rakentamalla yhä tiheämpää kasvustoa tasanteille ja sen ulospäin törröttäville kivetyksille, lisäksi oman paikkansa kirkon rakenteista olivat ottaneet kymmenpäiset lintuyhdyskunnat, joiden viserrys peitti lähes kaiken muun alleen kirkon kaikuvissa sisäosissa vieraillessa. Ja siellä kirkon sisällä, niissä vanhoissa hylätyissä huoneissa, jonne aurinko pilkisti vain pienistä ikkunoista, oli aivan omanlaisensa pysähtynyt tunnelma. Alttarilla lepatti yksinäinen kynttilä, jota tuijottaessa jäi pohtimaan kuka sen oli siihen sytyttänyt ja miksi. Sivuseinämälle oli kasattu kasa valokuvakehyksiä, joiden sisältämien kuvien hahmojen katse tuntui lähes läpitunkevalta selän niille kääntäessään. Pimeän huoneen viileys ja läpi leikkaavaa tuulenvire nostatti ihoa pitkin kylmien väreiden aallon.

Jos ensimmäinen, ja ehkä kaikkein huonoimmassa kunnossa ollut Sanahanin luostari oli pysäyttävä kokemus, laimeni kirkkovierailujen hohto seuraavaan Haghbatin luostariin ja lopulta kolmanteen Akhtalan linnanraunimaiseen luostariin suunnatessa. Niissä ei vain jollakin oudolla tavalla ollut sitä samaa tunnelmaa kuin Sanahanissa, vaikkakin ne olivat isompia ja mahtipontisempia. Mutta niiden sijaan vakuutuin yhä enemmän ympärillä aukeavista Debed-kanjonin maisemista, siitä joen leikkaamasta uomasta, jota reunustivat kuin veitsellä leikatut taisaiset vuorten seinämät. Ympärillä olevat pienet kylät vaikuttivat lähes kuolleilta – neuvostoaikaan kukoistanut kaivosteollisuus oli suuressa mittakaavassa kuollut Neuvostoliiton romahduksen myötä ja kyläläisistä suurinosa muuttanut ulkomaille paremman elämän toivossa. Nyt kylissä asustelevat sinnittelivät ulkomailta sukulaisten lähettämien tulojen turvin tai myymällä maataloustuotteitaan. Osa sentään vielä pystyi työskentelemään läheisellä kuparitehtaalla.

Lounashetki paikallisen perheen kotona

Mutta lopulta päivän kohokohta taisi meidän kaikkien reissulaisten mielestä olla paikallisen perheen luona nautittu lounas. Rämisevä automme kaarrettiin parkkiin hiekkatien notkelmaan ja ruostuneen rautaportin kotinsa pihapiiriin meille avasi hymyilevä talon emäntä, joka ennen pöytään ohjaamistaan esitteli meille tohkeissaan pihansa kukkaan puhjenneita kasveja. Ja ennen kuin huomasinkaan oli pöydässä eteeni kannettu lautanen toisensa perään erilaisia armenialaisia herkkuja, joita jokaista teki kiinnostuneena mieli maistaa edes himppusen. Lopulta päädyimmekin kaikki kauhomaan lautasillemme ei vain yhden vaan kolmannen ja jopa neljännen santsiannoksen. Ja voitte varmaankin arvata, että filippiiniläiset miehet kiskoivat vatsansa täyteen possuvartaita rasva suupielistään tirskuen ja lopulta hellyin antamaan heille myös oman osuuteni, sillä kasvisversiot tässä pöydässä olivat enemmän kuin omaan makuuni.

Laskevan ilta-auringon myötä jouduimme kuitenkin lopulta suuntamaan takaisin Georgian puolelle ja jättämään hyvästit Armenialle. En olisi halunnut. Vaikka Georgia kiehtova maa olikin, tuntui siltä, että Armenia olisi ollut vieläkin enemmän omaan makuuni ja nyt pääsin näkemään vain hyppysellisen sitä. Onneksi paluumatkalla opas ennätti informoimaan, että jos tulisin joskus takaisin, Armeniasta voisin helposti jatkaa soolomatkalla myös naapurimaa Iraniin – ja siihen päälle filippiiniläiset miehet toivottivat minut tervetulleeksi Saudi-Arabiaan, jos ja kun maan satsaus turismiin kantaa tulostaan ja tälläinen yksinmatkaileva nainen maahan hyväksytään.

  • Reply
    Johnny
    21.6.2018 at 10:25

    Nice pictures from a country I have visited several times 🙂

  • Reply
    Reissu-Jani
    21.6.2018 at 17:35

    Pohjois-Armenia, eli Armenian Sveitsi on erittäin upeaa maisemiltaan vaikka sinne mahtuu myös ränsäistyneitä kaupunkeja ja hiljaisia kyliä.
    Kävin alueella vuonna 2016 kiertäen maasturilla – juttu alueesta: https://reissujani.blogspot.com/2016/06/yerevanista-dilijaniin.html

    Kävin myös Yeravanissa ja eteläisessä Armeniassa, missä maisemat ovat ihan toisenlaisia.. Armenian tilanne ei todellakaan ole helppo Turkin ja Azerbaijanin välissä, eikä jesidi kansalla mene sen paremmin Iranin ja Irakin alueilla.

  • Reply
    Emma
    26.6.2018 at 13:29

    Noniin, nyt alkoi kiinnostaa päiväretki Armeniaan meidän tulevalla Tbilisin reissulla! Meillä on tosin aikaa vain 3 kokonaista päivää ja olin suunnitellut suovani ne kaikki Tbilisille, mutta oliko Armenian retki ”tarpeeksi hyvä” että suosittelisit käyttämään yhden päivän siihen?

  • Reply
    Stacy
    28.6.2018 at 08:47

    Kiinnostaisi olla sellainen harvinainen turakainen, joka käy Armeniassa. Tutustuin armenialaisiin aikoinaan Kaliforniassa, missä niitä kutsuttiin Fresnon intiaaneiksi. Armenialaisia asuukin melkein kaikkialla muualla kuin Armeniassa itsessään. Kiinnostava paikka, kaikkineen, jo luonnonkin puolesta.
    Mitenkähän saudit erottavat lihasta, onko se possua vai jotain muuta, paitsi jos se on pekonia.
    Tuntuu, että joillekin autossa on vain yksi nopeus, täysillä. Onkohan niissä automaattinen nopeuden säädin.

    • Reply
      TT
      28.6.2018 at 23:12

      Armenia on hieno, mutta jos aikaa on kolme päivää, niin minun mielestä ei kannata lähteä. Mä olin Georgiassa, Armeniassa ja Vuoristo-Karabahissa reilut kolme viikkoa, ja omasta mielestäni aikataulu oli tarpeettoman tiukka näille kaikille.

  • Reply
    Sandra / Terveiset päiväntasaajalta
    29.6.2018 at 05:55

    Kuulostaa ihanalta päiväretkeltä 🙂 ja ihana tarina kohtaamisista <3 Georgiassa riitti meille niin paljon ihmeteltävää ettei kyllä oltaisi mitenkään viikon reissun aikana keretty naapurimaihin 😀 mieli olisi tehnyt kyllä 🙂 ehkä ensi kerralla. 🙂

  • Reply
    Sonja | FIFTYFIFTY
    29.6.2018 at 15:07

    Ihanaa, että pääsit käymään maassa edes päiväretkellä, ja mikään ei tosiaan estä matkustamasta sinne uudestaan. 🙂 Varmasti Armeniankin tilanne muuttuu vastaisuudessa ja turismi siellä alkaa kehittyä. Onkin aika arvokasta päästä näkemään maa vielä näin varhaisessa turismin vaiheessa. Ruuat näyttivät kerrassaan herkullisilta! Hyvä tietää, että Armeniaan pääsee Georgiasta päiväretkelle.

  • Reply
    Elina Marjaana Travel Blog
    30.6.2018 at 08:41

    Ehkä yksi elämän ja matkailun suurimmista rikkauksista on tuo hetki, kun huomaa olevansa porukassa, jossa on niin erilaisia ihmisiä, erilaisista taustoista ja erilaisten elämäntarinoiden kanssa. Se saa niin onnelliseksi! Kiva lukea Armeniasta, joka on itselleni hyvin vieras maa. Kuvat on jälleen niin ihania ja ainakin tuon ruokakuvan perusteella, myös ruoka näyttää herkulliselta. 🙂

Leave a Reply