Panama

Bocas del Toro – levoton sielu sademetsärannoilla

7.1.2019

Bocas del Torossa jatkoin matkaani Solarten saarelta takaisin Bocas Towniin. Vain todetakseni, ettei tämä hostellien ja baarien täyttämä, onneksi siltikin vielä pienikokoinen turistimekka, ollut minua varten tällä kertaa. Olihan minulla jo takana pari villiä iltaa Bambuda Lodgessa joulujuhlineen. Nyt kaipasinkin juhlien sijaan pientä pysähtymistä, tietynlaista aikaa olla vain itseni kanssa. Päätinkin siirtyä keskustan kuhinasta, tai jos suoraan sanon, sen houkutuksista, mahdollisimman kauaksi kuin saarella vain pääsisi. Ja yhtäkkiä löysinkin itseni keskeltä ei mitään. Siis kirjaimellisesti. Taksikuski jätti minut sademetsän hiekkatien varteen sanoen, ettei pidemmälle autolla pääsisi, joten loppumatkan patikoisin rinkkani kanssa jalkaisin. “En mä nyt ihan tällaista tilannut”, mutisin, kun vesilammikkoisen hiekkatien päässä lähdin vielä kapuamaan kymmeniä pieniä puisia portaita ylöspäin kohti majapaikkaani Nomad Tree Lodgea.

Eikä se siihen vielä päättynyt. Kun lopulta olin saanut rinkkani ylös asti kannettua siinä kaikessa trooppisessa kuumuudessa, majapaikan iloinen nainen lähti ohjaamaan minut vieläkin syvemmälle sademetsän siimekseen. Kapeita pitkospuita sinne tänne, portaita ylös ja alas, mutta vihdoin oli pienen sademetsämökkini ovella. Huokaisten heitin rinkkani lattialle, räväytin tuulettimen täysille ja heittäydyin x-asentoon sängylle. Siinä makasin unen ja valveilla olon rajamailla parisen tuntia, ennen kuin totaaliväsymyksen rinnalle alkoi hiipiä pieni paikalla olon ahdistus. Päähäni alkoi nousta levottomia ajatuksia siitä, että olinko sittenkin tehnyt virheen siinä, että valitsin majapaikan täältä korvesta. Aiemmissa paikoissa olin sosiaalisten  menojen ympäröimänä, nyt todellakin aivan ypöyksin. Tai no naurahtaen majapaikan emäntä oli sanonut, ettei aamulla kannattaisi säikähtää outoja ääniä – naapuruston puissa elävä mölyapinaperhe se siellä vain heräilee uuteen päivään ääntään avaten.

Vaikka väsymys painoi, päätin laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä kuuman kosteasta mökistäni sademetsän hellettä uhmaten iltakävelylle vielä ennen auringonlaskua. Pitkospuita pitkin, portaita ylös ja alas, vasemmalle, oikealle, ja vielä jyrkkä laskeutuminen portaita pitkin sademetsäpolun päähän ja vihdoinkin olin tasaisella maalla. Kävelin hitaasti eteenpäin ympärilleni katsellen. Rehevä sademetsä kurkotti oksiaan tien molemmin puolin ja sademetsän huumaava siritys peitti välillä alleen jopa taustalta kantautuvan meren pauhun. Yhden hassun mutkan jälkeen olinkin rannan pääraitilla. Kirjaimellisesti hiekkarannan hiekasta tehdyllä ajokaistalla liukasteli nousuveden aikaan pari hassua autoa, muuten aallot näyttivät paikoitellen nielevän koko kadun alleen. Nappasin lenkkarit käteeni ja lähdin askeltamaan paljain jaloin.

Laskevan auringon aikaan ohitin kävelylläni pari surffispottia, joiden kohdalla jäin tuijottamaan ehkä ikuisuuksien ajaksi isoilla aalloilla taitavasti laskettelevia surffareita. Tiellä annoin kohteliaasti tilaa surffilautaa milloin mönkijällä, milloin pyörällä tai milloin kävellen kantavalle surffarille. Muuten tiellä ei ollut ruuhkaa, ei sitten ollenkaan. Kävelin lopulta niin pitkälle, että lopulta näköpiirissä ei ollut toisella puolella siintävän meren lisäksi kuin leppoisasti laiduntava lehmälauma. Kun päätin kääntyä takaisin laskevan auringon myötä, oli oloni jollakin hämmentävällä tavalla rauhoittunut. En tuntenut enää levottumuutta, en kaipuuta kaupungin vilinään, pöhinää ympärilleni, vaan olin vain tyytyväinen siihen ympärillä olevaan tietynlaiseen verkkaiseen hetkeen, siinä oli jotakin tuttua, jotakin mieltä rauhoittavaa voimaa. Ja sitten muistin sen, sen saman tunteen olin tuntenut Moorean pienellä kylän raitilla iltakävelyllä ollessani. Olin miettinyt tismalleen samoja ajatuksia kuin tälläkin kävelyretkellä ja hämmentävää kyllä, osa maisemista, äänistä, tuoksuista, kuumuudesta, auringonlaskun väreistä ja siitä ympärillä olevasta tunnelmasta oli hyvin samoja.

Sekä silloin, että nyt tunsin olevani läsnä ympärillä olevassa hetkessä, mutta silti miettiväni tulevaisuutta – sitä, millaista olisikaan asua juuri tässä paikassa. Voisinko kuvitella itseni askeltavan tätä kylänraittia joka ilta. Kenties surffiaalloille suunnatessani, kenties koiraa ulkoiluttaessani. Kenties hevosella ratsastaessani. Ainakin ympärillä olevat puitteet olivat juuri sitä itselleni täydellistä paratiisiä, mutta silti pohdin, kuinka kauan pystyisin olemaan paikoillani tällaisessa pienessä ja hiljaisessa paikassa. Mutta ehkä se olikin juuri sitä, mitä siihen hetkeen tarvitsin. Olipa ympärillä Moorean tai Bocas del Toron trooppiset maisemat.

Kun hämärä alkoi jo laskeutumaan rantamaisemaan, olin varma, että seuraavan mutkan päästä kääntyisin majapaikkani kotikadulle, mutta sen sijaan huomasin tienposkessa pienen kyltin. “Myynnissä”. Vain kivenheiton päässä surffirannasta, kauniin sademetsän ympäröimällä aukiolla, oli myynnissä pieni maapläntti vanhoine bungaloweineen ja sen ympärillä kasvavine trooppisine kukkineen. Mieleni alkoi laukkaamaan villisti. Mitä kaikkea tähän paikkaan voisikaan rakentaa! Millaista elämää täällä tropiikin rannalla voisikaan elää! Minä majapaikan emäntänä! Kuinka villi ja absurdi ajatus! Googlaisin kyllä heti huomenna, paljonko kyseinen maapläntti maksaisikaan. Voisiko tämä olla se seuraava unelmani? Voisinko ajatella asuvani täällä?

Sen ajatuksen turvin vetäydyin hymy huulilla pitkospuita pitkin takaisin majapaikkani rauhaan. Illalla nukahdin levollisin mielin sademetsän rauhoittavien äänien kantautuessa sademetsämökkiini, enkä muista milloin olin viimeksi nukkunut niin hyvin kuin tuona yönä.

  • Reply
    Rosita - Matkaopas Vapauteen
    19.1.2019 at 20:57

    Hei! Hauskaa, oon itekin selannut Panaman kiinteistömarkkinaa ja Bocas del Toron (kämäsiä ja vähän kämäsiä) bungalow -kohteita läpi hiljattain. Enkä oo ees Väli- tai Etelä-Amerikassa käynyt. Sikskin kiva lukea näitä sun Panama postauksia! En meinaa saada itelle tälleen ulkoapäin muodostettua kunnollista kuvaa koko maasta. Mutta kalliita ne tönöt siellä sittenkin on. Se oma majapaikkahomma, uuh, sitä tässä itekin koko ajan pyörittää mielessä, Jotenkin pitäisi vain asioiden natsata niin että kaikki tuntuis oikeelta ja tilaisuus tulisi ees niinkuin hieman universumin toimittamana, hah 🙂 Pitää lukee noi muutkin Panama -jutut, jos vaikka tulis tässä joskus lähdettyä sinnepäin ihan ite katteleen 😉

  • Reply
    Emilia/Merkintöjä maailmasta
    19.1.2019 at 21:49

    Kaunis kirjoitus, kuin olisi ollut tuolla tropiikissa. On ihana lukea tällaisia juttuja, jotka vievät toiseen maailmaan kotisohvalta. Kiitos<3

Leave a Reply