Etelä-Afrikka Kapkaupunki Maailmanympärimatka

Cape Town – uimassa valkohaiden kanssa

img_4206_cape-town
DCIM100GOPROGOPR0182.
DCIM100GOPROGOPR0183.img_4165_cape-townCage Diving in South-Africaimg_4228_cape-town

Joskus nuorena näin vilauksen tv:ssä vilahtaneesta tappajahaista, ja vaikka en koko ohjelmaa sen enempää katsellut, jäi mieleeni pelottava valkohai terävine hampaineen. Tuo laji, joka välillä kummittelee tänäkin päivänä uutisissa surffareita vaanivana petona maailman upeimmilla surffirannoilla. Myöhemmin eri maissa reissatessani ja eri valtamerissä snorklatessani olen pienempiin haihin törmännyt (kuten reggae sharkiin Belizessä), mutta ensisäikähdyksen jälkeen olen yrittänyt aina vakuutella itselleni etteivät ne halua minua välipalakseen syödä. Kun haipelkoon yhdistetään vielä epävarmuuteni vesiolosuhteissa sekä pienoinen jännitys ahtaisiin paikkoihin sulkemisesta, ei varmastikaan tarvitse kahta kertaa kysyä, mitä hittoa sitten oikein lähdinkään tekemään Etelä-Afrikassa?

Suurimpien pelkojen kohtaamista

Nyt aikuisiällä olen yrittänyt systemaattisesti kumota suurimpia pelkojani. Jos aiemmin ajattelin, etten pysty tekemään jotain pelkojeni vuoksi, nykyisin oikein pakotan itseni noihin tilanteisiin. Pelkoja kohtaamalla nimittäin usein huomaa ne aivan turhiksi, ja sen lisäksi itsevarmuus lisääntyy, kun huomaa pystyvänsäkin tekemään asioita, joita ei koskaan kuvitellutkaan tekevänsä. Ja voi taivas sitä adrenaliiniryöppyä, joka noita kokemuksia usein seuraa! Huh, en tiedäkään, mistä kaikesta olen tähän mennessä jäänyt paitsi, kun olen yrittänyt vain pysytellä mukavuusalueellani!

Etelä-Afrikkaan matkatessani, minulla oli Bucket List:illäni yksi toive ylitse muiden: toteuttaa cage diving pelkäämieni valkohaiden seurassa. Niinpä Cape Towniin päästyäni ilmoittauduin heti seuraavaksi järjestettävälle hairetkelle, jotten pystyisi enää alkamaan perumaan ajatuksiani. Valitsin lopulta hostellin suositteleman White Shark Projects -yrityksen, jotka sukellustoiminnan ohella järjestävät myös haihin liittyvää koulutusta sekä tekevät suojelutyötä näiden luontokappaleiden eteen. Varmistin myös etukäteen, että firma sekä heidän aktiviteetit ovat vastuullisesti järjestettyjä – niin haiden kuin meidän turistienkin suhteen. Kaikki vaikutti olevan kunnossa, ja niin torstaiaamuna hyppäsin hostellilta klo 5.45 minua hakemaan tulleen haiden kuvilla varustetun minibussin kyytiin. Matka Gansbaain rannikkokylään kesti noin kolme tuntia ja lähes koko matka taitettiin hiirenhiljaisuudessa – taisi minun lisäkseni muitakin matkalaisia jännittää edessä oleva koitos.

Gaansbaista kohti haihäkkiä

Retkijärjestäjän tiloihin Gaansbaissa päästessäni tarjolla oli aamiaista, jonka närppimisen lomassa saattoi katsella jännityksellä videota cage diving sessioista. Huh. Yritäpä siinä sitten samalla saada jotain syötyä! Aamiaisen jälkeen siirryimme rantaan, jossa meidät vastaanotti laivan miehistö. Kävimme läpi kaikki käytännönasiat mitä reilun kolmen tunnin retken aikana tapahtuisikaan, turvallisuusseikkoja ja todennäköistä matkapahoinvointia unohtamatta. Kohta kiipesimmekin pieneen Shark Team -veneeseen, joka toimisi tukialuksena meille reilulle 15 osallistujalle. Lyhyen, mutta sitäkin töyssyisemmän merimatkan jälkeen paatti ankkuroitiin parkkiin, ja veneen sivulle viritettiin metallinen häkki. Siinä vaiheessa kun ensimmäinen ryhmä alkoi vaivalloisen näköisesti siirtymään häkin sisälle, alkoi tunnekuohu ottaa minusta valtaa. ”Ei hemmetti, nyt en kyllä jänistäisi”, vannotin itselleni hammasta purren. Kun ensimmäinen ryhmä oli päässyt veteen, oli kakkosryhmän eli minun ryhmän vuoro sujahtaa koko kropan peittäviin märkäpukuihin kenkiä myöten – vesi oli tällä kohtaa Atlantin valtamerta vain reilut kymmenen astetta. Jäykkä puku päällä katselin jännittyneenä venettä kiertäviä haita – välillä joku niistä puski rajusti päin häkkiä läimäyttäen hännällä vettä häkissä olevien päälle.

Ennen kuin huomasinkaan oli vuoroni laskeutua häkkiin. Maski päälle, lyijyvyö kaulaan ja nopea kertaus miten häkissä tulikaan toimia. Koko häkki ei suinkaan ole veden alla, vaan sen yläosassa on mahdollista hengittää veden päällä. Snorkkeleita sukelluksella ei käytetä, sillä järjestäjät haluavat kaikkien olevan mahdollisimman usein pinnassa kuuloetäisyydellä (veden alla olessa kun ei todellakaan kuule, mitä ohjeita veneestä huudettaisiinkaan). Kun laskeuduin häkkiin, huomasin, etteivät jalkani yltäneet häkin pohjaan, vaan jouduin kurottamaan pintaan tukeutuen häkin takaosan ritilöihin. Etuosan kaltereihin ei kukaan saanut missään nimessä koskea – sillä puolella nimittäin hait odottivat makupalojaan, ja yksikin virheliike voisi viedä itseltä raajan mennessään. Häkin sisäpuolelle veden alle oli kiinnitty keltainen turvatanko, josta tuli pitää sukelluksen ajan kiinni. Tanko myös auttoi vetämään itsensä veden alle aalloista huolimatta, kun käsky ”DOWN, DOWN, DOWN!” kajahti.

Kohtaaminen valkohaiden kanssa

Ja kun tuo huuto ensimmäisen kerran kuului, vedin jännittyneenä ilmaa keuhkoihini ja sukelsin. Samassa hetkessä näin edessäni uivan valkohain, se tuojotti häijysti häkkiin, mutta juuri kohdalla ollessaan kääntyikin poispäin. En ehtinyt jännittää tai säikähtää, häkeltyneenä vain katselin kaltereiden välistä tätä epätodellista näkyä. Kun happi loppui, pomppasin pintaan. Ja kohta taas käsky veden alle kajahti – tällä kertaa kyseessä oli selvästi isompi ja voimakas liikkeisempi hai, joka pälyili epäluuloisen näköisenä häkkiin. Välillä hait vain kiersivät häkin ohi laivaa ympäri, välillä ne jahtasivat niille syötiksi laitettua herkkupalaa suut ammollaan ja terävät hampaat vilkkuen. Joku yksilö tuli välillä niin lähelle häkkiä, että teki mieli pakittaa aivan häkin takaosaan. Jotkut yksilöt taas lipuivat ohi kauempaa, mutta silti häkkiä selvästi tarkkaillen. Emme todellakaan olleet jääneet niiltä huomaamatta. Ehkä tämä oli haiden päivien hupia – tyhmät turistit survoutuneena räpiköimään pikkuiseen häkkiin hassut asut päällään. Tämän ajatuksen jälkeen hihitinkin hetken hysteerisesti, ennen kuin hörppäsin vahingossa suolavettä suuhuni. Vieressäni aaltojen tahtiin ylös alas pomppivat miehet eivät tainneet onneksi märkäpuvuiltaan kuulla hihitystäni.

Häkissä ollessa ajantaju katosi jonnekin, ja vasta jossakin vaiheessa huomasin puutuvista käsistäni, että olin tainnut jo aika pitkään puristaa turvatangosta kiinni. Samalla myös huomasin, että häkissä ollessani en ollut missään vaiheessa jännittänyt tai pelännyt, niin kuin alunperin luulin – pahimmassa skenaariossani olisin panikoinut niin, että minut olisi vedetty häkistä ulos alta aika yksikön. Toki hait olivat vakuuttavan näköisiä, aavistuksen ehkä uhkaaviakin vedessä liikkuessaan, mutta eivät missään nimessä liian pelottavia. Ehkä koko kokemus olikin osattu rakentaa niin, että haipelon voittamisen lisäksi osallistujat pääsevät näkemään nämä luontokappaleet niin lähietäisyydeltä, että ne muuttuvat inhimillisemmiksi. Enää valkohai ei ole silmissäni se valtavankokoinen tapaajahai, vaan yksi meressä elävistä lajeista siinä missä muutkin. Tosin en siltikään haluaisi näitä kavereita kohdata samalla puolella häkkiä… 🙂

You Might Also Like

6 kommenttia

  • Reply
    Sara|Sara's Fab Life
    29.10.2016 at 20:58

    Hui minkä näköstä. Itseäni tuskin kyllä saisi kirveelläkään menemään 😀 Hämähäkkejä pelkään myös kuollakseni, eikä sen puoleen käärmeetkään. Ite oon alkanu opettelemaan menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle (eli tehdä asioita yksin, ja (ehkä) tavata uusia ihmisiä.)
    Semmonen pikku vinkki, en tiiä muista lukijoista, mutta ainakin omasta mielestäni olisi helpompaa/jaksaisi lukea paremmin, jos tekstiä ja kuvia laittaa lomittain. Samalla kun lukee kuvailua häkistä, voi kattoa kuvan tekstin alta, eikä rullata ylös kattomaan kuvia ja rullata sitten takasin tekstiin. Tämä on vain oma mielipiteeni ja iteltä jää joskus sellasia lukematta.

    • Reply
      Anna-Katri
      30.1.2017 at 03:08

      En kyllä olisi vielä pari vuotta sitten uskonut tekeväni tällaista, mutta nyt siis yhtä kokemusta rikkaampi. Pelkojen voittaminen on kyllä parhautta!
      Ja kiitos palautteesta, yritinkin välillä säätää tekstejä kuvien väliin, mutta täällä matkalla ollessa tuntuu helpommalta laittaa ensin kuvat ja sen jälkeen teksti tulemaan peräkkäin. Mutta katsotaan jos saisin tähän jonkun järkevän ratkaisun aikaan!

  • Reply
    Jasmin / Wanderwall
    30.10.2016 at 10:06

    Mä pelkään haita ihan kuollakseni ja vaikka yleensä liputan itsensä ylittämisen ja pelkojen vastustamisen nimeen ihan täysillä niin tähän en kyllä uskoisi pystyväni 😀 Komppaan muuten Saraa tossa kuva-teksti jutussa. Harvoin jaksaa lukea pidempää tekstiä ilman että kuvat antaa vähän hengähdystaukoa.

    • Reply
      Anna-Katri
      30.1.2017 at 03:02

      Tämä taitaa olla myös näitä En koskaan -kokemuksia – itse sanoin joskus aikoinaan etten koskaan tällaista tekisi, mutta niin vain löysin itseni haihäkistä. 😀

  • Reply
    Sanna I Siveltimellä
    30.10.2016 at 19:37

    Hui sentään! On ollut varmasti jännä kokemus. En osaa itse sanoa olisko musta ollut tuohon, vaikka tavallaan hai-fani olenkin. Hieman ehkä myös epäilyttää onko tälläinen toiminta ihan ookoo, kun toisten asiantuntijoiden mielestä tämä opettaa hait assosioimaan ihmisen ruokana. Mutta en tosiaan tiedä… Varmasti huikea tunne kuitenkin voittaa pelkonsa ja saada yksi ruksi Bucket listalta. Ihanaa seikkailun jatkoa! 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      30.1.2017 at 03:00

      Nämä on tällaisia kokemuksia, että jouduin kyllä itseni aikalailla pakottamaan tähän pelkoni vuoksi – mutta jälkikäteen oli kyllä helpottunut olo että sen uskalsin tehdä! Yritin itse valita järjestävän tahon juurikin vastuullisuus edellä. Kaksijakoisiahan nämä voivat olla siinä mielessä, että mikä onkaan sitten luonnollista ja mikä ei… Onneksi Etelä-Afrikassa vaikutti olevan aika tarkkaan säädeltyä toimintaa nämä hai-retket, ja ainakin tämä järjestäjä tuntui laittavan hait aina etusijalle, eli niiden ehdoilla mentiin.

    Jätä kommentti