Elämänmuutos Kolumbia

Cartagenan kauneutta ja haikeita ajatuksia

28.1.2019

Istun lentokoneessa ja näen ikkunasta viimeisen vilauksen Kolumbian rantaviivaa kun kone kaartaa Cartagenasta kohti Panamaa. Mielen valtaa se suunnaton haikeus, kun pitkän matkan jälkeen tietää reissun olevan loppusuoralla ja paluun kotiin ja arkeen olevan vääjäämättä edessä. Yritän olla tirauttamatta pieniä kyyneleitä, kun muistelen, mitä kaikkea viimeiseen neljään viikkoon on sisältynytkään – olen piipahtanut Panama Cityssä, surffannut ja joogannut Santa Catalinassa, viettänyt joulua Bocas del Toron paratiisissä, ollut levoton sielu sademetsärannoilla, purjehtinut Panamasta Kolumbiaan vieraillen Karibianmeren pienillä saarilla, tehnyt viidakkovaelluksen Kolumbian kadotettuun kaupunkiin sekä nyt viimeisinä päivinä viettänyt aikaa Kolumbiassa niin Santa Martassa kuin Cartagenassa.

Olen äärettömän kiitollinen näistä kaikista upeista paikoista, kokemuksista ja kohtaamisista, joita matkaani onkaan sisältynyt, mutta silti en voi olla äänettömästi kysymättä – miksi, oi miksi, minun täytyy jo nyt suunnata kotiin. Tuntuu, että jotain jäi vielä kesken, jotain sellaista suurempaa, johon liittyvä ajatusvyöry lähti liikkeelle sademetsän poluilla, sai sattumien kautta uutta tuulta alleen sekä lopulta Santa Martassa antoi erään kohtaamisen kautta vielä viimeisen muistutuksen siitä, miten omia unelmia kannattaakaan kuunnella. Nimittäin joskus elämä tarjoilee niistä pieniä muistutuksia, kun vähiten sitä osaa odottaa.

Myönnän, viimeiset vuorokaudet olen ollut jopa hämilläni kaikesta tästä. Nimittäin matkani viimeisellä viikolla katseeni kohtasi pysyvästi erään Eat Pray Love -leffan Javier Bardem jr:n näköisen miehen kanssa ja jutellessamme tuntui siltä, kuin olisimme tavanneet joskus aiemmin. Pari kertaa taisin kysyäkin sitä ääneen, niin hölmistyneeltä olo välillä tuntui. Mieleeni myös muistui, kuinka Jetlagissa-podcastin jaksossa ”Mökkikauhua ja ilmastontuhoamista” kerroin eräästä haaveestani liittyen palmurantoihin, ja yhtäkkiä näiden kaikkien sattumien kautta minulla alkoikin jo olla suunnitelman raakileet piirtyneenä mieleeni unelmien toteuttamiseksi – miehestä ja maapläntistä alkaen. Ja miten inspiroivaa onkaan tavata ihminen, joka on luonut elämästään juuri itsensä näköisen, mutta vieläkin pysäyttävämpää, jos se joku jakaa salaisen unelmansa kanssasi.

Mutta ah ne niin ihanat elämän reaaliteetit sieltä jostakin vain puskevat vastaan. Ehkä omista epävarmuuksista, iän tuomasta kokemuksesta, mistä lie. Välillä toivoisin uskaltavani vain olla se rämäpää, joka hetken mielijohteesta heittää kaiken menemään ja hyppää tuntemattomaan, eläisi tunteella, riskilläkin. Katsoisi mihin elämä kantaa ilman turhaa suunnittelua ja stressiä. Mutta näiden vuosien kokemuksella tiedän, etten ole sellainen heittäytyjä, en ainakaan vielä. Olen harkitseva, välillä liiankin. Ajattelen enemmän järjellä kuin sydämellä, vaikka ehkä joskus se toinen näistä tulisi laittaa etusijalle elämänvalintoja tehdessä.

Tiedän, että tämä on vasta kaiken uuden alku, ajatustyön, unelmien tavoittelun, ehkä ihmissuhteidenkin. Silti se jokin sisältä kumpuava pidätelty haikeus kuristaa kurkkuani, vaikka haluan kuinka uskoa ja luottaa siihen, että elämä menee aina siihen suuntaan kuin on tarkoitettukin. Mutta silti, olisipa minulla ollut edes muutama päivä, viikko, kuukausi lisäaikaa täällä!

Näiden kuvien myötä sanon hyvästit Kolumbialle ja kauniille Cartagenalle. Haluan uskoa, että tänne palaan vielä uudelleen, kun aika on oikea.

”I hope it is freedom you feel when loving me, she said. I hope it is home you find, he said.”

  • Reply
    Sunna
    28.1.2019 at 22:18

    En sano, että aina kannattaisi heittäytyä. Mutta joskus on pakko. Tästä on vasta alle kaksi kuukautta, mutta ollessani joulutorilla töissä Saksassa yksi työkavereita, blondi viiksekäs kiipeilijämiekkonen, kysyi kaljalle. Suostuin. Kävimme kaljalla, päädyin hänen luokseen, ja sitä seuraavana päivänä kannoin rinkkani saksalaisen opiskelijakämpän lattialle. Punkkasin miehen luona työkeikan loppuun asti, ja kun joulu tuli ja tori loppui, jouduin lähtemään lentokentälle. Halasimme jouluaattoaamuna lopen väsyneinä ja surullisina ja päätimme, että tämä ei ole lomaromanssi, vaan aiomme yrittää. Ei siksi, että teki mieli kokeilla, vaan oli aivan pakko, ei juttua vain voinut katkaista. Nyt tyyppi oli luonani kaksi viikkoa käymässä, meni upeammin kuin kumpikaan oli uskaltanut edes haaveilla, ja kohta minä taas lähden Saksaan.

    Ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että mun seikkailut yksin taitaa olla loppu, ja että sen unelmien reissupakun kartanlukijan paikalla ei tönöttäisikään koira vaan mies (ja ehkä se koira myös).

  • Reply
    Anni
    29.1.2019 at 10:36

    Heittäydy! Aina voi palata entiseen.

  • Reply
    Susanna
    29.1.2019 at 21:51

    Upeita kohteita. Itse olen kyllä sitä mieltä ettei se matkahaikeus mihinkään katoa, joten kannattaa heittäytyä jos vaan on edes joku mahdollisuus. On erikseen ne talvi-ihmiset jotka hehkuttavat suuria lumihankia ja kylmyyttä. Minä en millään pääse siihen mukaan että mitä hienoa talvessa on, koska en vaan pidä talvesta. Joo lumi on toki hienoa, mutta mieluiten vaan jouluna. Meitä on niin moneen junaan, toiset haluavat ne useat vuodenajat lumisine talvineen ja toiset haluaa tropiikkiin. Olen tässä muistellut +40C helteitä kesältä viime aikoina ja täytyy myöntää että pidin niistä enemmän

  • Reply
    Sandra / Terveiset päiväntasaajalta
    6.2.2019 at 08:53

    Jos on vain mahdollisuus, niin kannattaa heittäytyä. Ymmärrän sen heittäytymisen tuoman pelonkin. 🙂 onneksu itse heittäydyin sinne resorttiin, sillä se taisi olla kohtaloa parhaimmillaan. Kauniita ja ihanan värikkäitä kuvia ♥️

  • Reply
    Tanja / Tädin ja tytön matkablogi
    8.2.2019 at 20:37

    Oi, ymmärrän tuon matkahaikeuden niin hyvin, koen sitä paljon lyhkäsimmiltäkin matkoilta palatessani.
    🌸🌟🌸

Leave a Reply