Fidzi Maailmanympärimatka

Fidzi – kylävierailu paratiisisaarella

12.3.2017

Vaikka paratiisissa oltaisiinkin, en silti halua vain lukittautua omaan rantabungalowiini tai tutustua vain oman saaren rantaviivaan. Mihin tahansa kohteeseen sitten matkaankaan, minulle on tärkeää päästä kohtaamaan myös paikallisia ihmisiä, heidän omassa ympäristössään. Pelkät turistikohteet eivät nimittäin kerro usein koko totuutta paikasta, ja toisaalta paikallisten kohtaamisten kautta, voi omaan matkaan saada aivan uudenlaista sisältöä ja syvyyttä. Niin myös Fidzillä.

Kuatan saarelta hyppään pienen moottoriveneen kyytiin. Oppaanani oleva Nazil vie minut tutustumaan pienen venematkan päässä olevaan kotikyläänsä. Nazilin kaislahatun vieheet väpättävät vimmatusti tuulessa, kun moottorivene puikkelehtii turkoosinvärisessä vedessä eteenpäin saarenpoukamia kierrellen. Kohta vauhti hiljenee, ja Nazil osoittaa edessä olevan saaren rannan olevan kylä, jonne suuntaamme vierailulle. Haukon henkeäni paikan kauneuden edessä. Merivesi on niin kirkasta, että pystyn erottamaan helposti veneen alla sukkuloivat värikkäät pikkukalat. Saaren rantahiekka loistaa valkoistakin valkoisempana ja sen taustalla korkeat palmupuut huojuvat tuulessa. Lähemmäs rantaa tullessamme erotan puiden takaa kylän värikkäät rakennukset: pastellinsävyistä sinistä, vihreää ja punaista. Koko paikka näyttää epätodellisen idylliseltä – voiko joku oikeasti asua näin kauniissa paikassa?

Veneestä rantaveteen astuessani luoksemme juoksee Nazilin pieni kiharahiuksinen tytär ja rannalla palmun katveessa istuskelevat naiset huikkaavat meille hymy huulilla Bula-tervehdyksen. Pyykit lepattavat tuulessa, koirat venyttelevät varjossa heräillessään ja pienet lapset juoksentevat iloisesti pihamaalla. Nazil kertoo kylässä asuvan noin 100 ihmistä. Suurin osa kyläläisistä on vielä päivätöissä muilla lähisaarilla, vain muutamat vanhemmat naiset ja perheen äidit ovat jääneet pitämään kylää pystyssä. Tähän aikaan päivästä heillä onkin vielä sopivasti omaa aikaa, sillä pienemmät lapset ovat kylän päiväkodissa ja hieman varttuneemmat koko saaren ainoassa koulussa. Kysyn Nazililta, että olisiko mahdollista päästä vierailemaan kouluun ja saan vastaukseksi, että eiköhän se onnistu.

Kun kävelemme koulun isolle pihalle, en voi uskoa, että jopa kylän koulukin voi sijaita niin kauniilla paikka turkoosin veden äärellä. Luokkahuoneita täällä on vain neljä, ja niissä jokaisessa on noin 10 lasta opiskelemassa. Yllätyn, kun kuulen luokasta englanninkielistä opetusta – Nazil kertookin, että tunnit pidetään englanninkielellä, sillä se on fidziläisille erittäin tärkeä kieli maassa kukoistavan turismin vuoksi. Turismin parista löytyy myös suurinosa työpaikoista, joten englanninkielen opetusta arvostetaan. Kurkistamme sisään yhteen luokkahuoneeseen ja opettaja pyytääkin meidät samantien sisään.

Opettaja kyselee minulta luokan edessä ystävällisisti muutamia peruskysymyksiä; kuka olet, mistä tulet ja mitä teet työksesi. Kun hän kuulee päivätyöni olevan ympäristöasioiden parissa, hänen kasvoillensa leviää iso hymy. Hän kertoo myös heidän koulussaan ympäristökoulutuksen ja ympäristötietoisuuden lisäämisen olevan tärkeässä osassa, niinpä hän pyytääkin minua kertomaan oppilaille enemmän päivätyöstäni ja kuinka ympäristöasiat otetaan huomioon niin Suomessa. Kohta huomaankin kertovani intohimoisesti niin ilmastonmuutoksesta, päästötalkoista kuin ympäristövaikutusten huomioonottamisesta eri toimialoilla, ja tämän tästä opettaja muistuttaa luokkaansa, että tästä aiheesta hän on heille myös aiemmin kertonut. Tuntuu jotenkin todella tärkeältä olla juuri siinä hetkessä, kertomassa omasta taustastani, ja huomata, että jopa täällä maailman toisella puolella olevan pienen paratiisisaaren kyläkoulussa itseni tärkeänä pitämät asiat on nostettu mukaan opetukseen. Ei sitä turhaan sanota, että pienistä puroista kasvaa suuri virta, ehkä näistä koululaisista tulee vielä isompana ympäristöasioiden tärkeyden eteenpäinviejiä omassa maassaan.

Keskusteluhetkemme jälkeen pääsen vielä hetkiseksi seuraamaan heidän opetustuokiotaan pulpetista käsin, mutta siitä ei taida tulla mitään, kun oppilaat vilkuilevat minua nauruaan pidätellen. Lähdemmekin kohta jatkamaan Nazilin kanssa kierrostamme kylässä. Kävelemme leppoisasti pienen kylän päästä päähän. Puiden alle on kyhätty isoja lavereita, ja kun kysyn Nazililta, mitä ne ovat, hän kertoo lavereiden olevan päivän lepohetkeä varten. Ja todentotta, lähes jokaisella laverilla lepäilee kyläläisiä hymy huulillaan. Täällä ei todellakaan näytä olevan kiire minnekään. Fiji time, muistutan itseäni. Kohta istahdan itsekin laverille aurinkoa karkuun, ja kylänäkymää katselleni huomaan miettiväni, että kuinka onnellisilta kaikki vastaan tulleet ihmiset tässä kylässä ovatkaan vaikuttaneet. Vaikka elinolot täällä eivät ole kovin korkeat, ihmisillä on hymy herkässä. Vaikuttaa, siltä että täällä ollaan paljon tyytyväisempiä normaalin arkielämään kuin meillä Suomessa, jossa kokoajan täytyy haluta tai tavoitella jotain enemmän.

  • Reply
    Nicola
    12.3.2017 at 10:47

    Todellinen paratiisi,jossa lukijallakin mieli lepää. Niin kaunista ja maisemat todella upeat. 🙂 Ihan kuin itsekkin olisin lomalla lukiessani. 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      14.3.2017 at 03:31

      Kiva kuulla, että siellä on päästy lomatunnelmiin kuvieni kautta! 🙂 Tuolla kyllä kelpasi lomailla, täydellinen paratiisi!

  • Reply
    Johanna /hellan ja viinilasin välissä
    15.3.2017 at 09:56

    Miten ikinä suostut tulemaan takaisin Suomeen? Aivan ihania kohteita ja juttuja <3

    • Reply
      Anna-Katri
      15.3.2017 at 11:37

      En tiedä! Vähän kyllä jo pelottaa, että jossakin vaiheessa taitaa olla pakko palata takaisin… 🙂

Leave a Reply