Georgia

Georgia – kohti vuoristomaisemia

29.6.2018

Matkaa Georgiaan miettiessä minulla tuli ensimmäisenä mieleen vuoret. En tiedä minkä vaikutteesta Georgia oli piirtynyt mieleeni jylhien vuoristojen etäisenä maana, sellaisena karuna ja hiljaisena, mutta silti jollakin omalla erikoisella tavalla sangen kauniina paikkana. Omassa mielessäni koko Georgia ja sen maisemat taisivatkin piirtyä, jos ei pelkästään, niin ainakin melkein, Kaukasus-vuorten ympärille – halusin palavasti nähdä niiden mahtipontisena kohti taivasta kurottelevat lumihuippuiset vuoret, ja niiden väliin jäävät kumpuilevat vuoristosolat, joiden reunamilla vuoristojoet ja purot kiemurtelevat. Vuorissa jos missä olisi Georgiassa aivan varmasti omanlaista taikaa!

Kiemurtelevia vuoristoteitä

Niinpä pääkaupungissa Tbilisissä ollessani aloin heti ensimmäisinä päivinä selvittää, mikä olisikaan paras tapa päästä tutustumaan vuoristoon. Alkuperäisen ajatukseni seikkailumatkasta vuorilla patikoiden tai hevosvaellukselle osallistuen olin jo aikaisemmin hylännyt ajanpuutteen vuoksi, mutta tiesin, että jo yhdessäkin päivässä olisi mahdollista siirtyä Tbilisistä niihin kauniisiin vuoristomaisemiin – mielessäni siinsi kohteena erityisesti Kazbegin kylä, sillä ympärillä olevat vuoret näyttivät sykähdyttävän upeilta ja kuin pisteenä i:n päällä, ylhäällä vuoristossa olisi vielä Gergetin kirkko lumoavan kauniilla paikalla. Nämä maisemat mielessäni vuokrasinkin paikallisen kuskin ja lähdin yhtenä aamuna anivarhaisella huristelemaan kohti Georgian pohjoisosien Kazbegia.

Ja huristelemaan totta tosiaan, sillä nuori kuski kaahasi sen mikä kotterostaan lähti irti. Moottoriteiden pätkällä en pystynyt paljon maisemia katselemaan kovan vauhdin takia. Ja kun pääsimme yhä kapeneville, ylöspäin kiemurteleville serpenttiinimäisille teille, sain roikkua turvavyössä kiinni ihan tosissaan, etten olisi heilunut takapenkillä puolelta toiselle. Kaiuttimissa pauhasi teknobiitti, kun kuski ohjasi kaaraansa eteenpäin toinen käsi ikkunasta ulkona ja toinen reteästi rattia pyöritellen. Ei hän tällä tiellä tainnut ensimmäistä kertaa olla, sen verran tottuneesti tyyttäili oikeissa kohdissa tien kaarteita vastaantulijoita pelotellakseen. Kolmen tunnin ajomatka hujahti nopeasti ohi (veikkaan että toisen kuskin kyydissä matkaan olisi mennyt enemmän aikaa), ja ennen kuin huomasinkaan olin Kazbegin kylän laitamalla epämääräisellä parkkipaikalla.

Patikointi mielessä, vaiko sittenkään

Hölmistyneenä katsoin kuskia kun hän hoki Gergetiä ja huitoi kädellään tietä eteenpäin. Ymmärsin lopulta, että tästä kai alkaisi jonkinlainen patikointipolku, sillä olin kyytiä varatessa esittänyt toiveen, että haluaisin kulkea osan matkasta kirkolle kävellen, jotta pääsisin nauttimaan maisemista omaa tahtiani. Pyörin vähän aikaa pihamaalla yrittäen saada käsitystä siitä kuinka pitkä kävely edessä olisi, ja ennen kaikkea mistä tietäisin kulkea oikeaan suuntaan ja valita oikean tien tai polun. Opaskylttejä ei tietenkään näkynyt missään, paperikartasta puhumattakaan. Kirkko siinsi yläpuolellani ylhäällä vuoren rinteellä, ja äkkiseltään arvioituna matka sinne tuntui yllättävän pitkältä. Sateen jälkeen hiekkatie oli paikoin yhtä mutavelliä, ja aloin jännittää miten reistailevat polveni suoriutusivat patikoinnista liukkailla poluilla. Varsinkin kun olisin yksin patikointipuuhissa keskellä itselleni tuntematonta seutua. Odottelin hetkisen jos tietä kulkisi edes joku patikoija, jotta saisin vahvistuksen oikeasta suunnasta ja ehkä voisin lyöttäytyä heidän perässähiihtäjäksi, mutta turhaan. Mitä pidempään parkkipaikalla pyörin, sitä useampi minibussillinen turisteja alkoi paikalle tulemaan ja survoitumaan paikallisiin jeeppeihin.

Kohta kuski vinkkasikin huonolla englannillaan, että hän voisi kilauttaa kaverilleen, joka voisi viedä minut jeepillään kirkolle. Pienen pähkäilyn jälkeen päätin lopulta valita tämän helpoimman ratkaisun ja päästä kirkolle turvallisemmin kuin yksin patikoimalla. Kohta huristelinkin pomppuista hiekkatietä auton penkkien jousitusta testaillen, kun kuski suhaili jeeppiään eteenpäin välillä valiten mutatilanteesta johtuen off-roadin. Ajomatkassa ei kestänyt pitkään kun jeeppi jo kohta sukelsi metsäkaistaleelta kumpuilevan ruohikkoalueen reunalle, jonka taustalla kohosi tuo kuuluisa Gergetin kirkko. Sen ympärillä leijailivat utuisat pilvet aavemaisina hattaroina paljastaen välillä taustaltaan lumihuippuiset vuortenrinteet ja sitten taas peittäen maiseman utuverhonsa uumeniin.

Taianomaisten maisemien kääntöpuoli

Mutta jos maisemat olivat jo autosta katsottuna upeita, olivat ne sitä vielä enemmän kirkon pihalta käsin. Alapuolelta pilviverho välillä paljasti esiin näkymät Kazbegin kylän vuoristosolaan ja välillä auringonsäteet lehahduttivat esiin pienen palasen ympärillä kohoavia jyrkkäreunaisia vuorten rinteitä, ja jos tarkasti katsoi saattoi pilvimassan takaa erottaa myös niiden valkoiset huiput. Maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, sellainen unien postikorttimaisema, jota olisi voinut tuijotella omassa rauhassaan ties kuinka kauan pilvien mystistä etenemistä maisemassa ihmetellen. Mutta. Maisemasta ei tosiaankaan voinut nauttia omassa rauhassaan, sillä Gergeti vetää päivä päivältä yhä enemmän turisteja puoleensa (niin kuin koko Georgia matkailumaana). Kirkon tasanteelta oli seesteinen tunnelma kaukana kun turistit poikkoilivat sinne tänne kamerat tanassa ja toisiaan kiilaillen parasta poseerauspaikkaa etsien. Veikkaan, että välillä oli kyynärpäätkin käytössä. Ihmisjoukon mölisevän äänen tuuli peitti sentään välillä alleen.

Vaikka maisemat olivat upeat, on minulle usein näkymiäkin tärkeämpää elämys, se hetki, kun voin tunnustella paikan fiilistä ja jollakin tavalla kokea sen sielun. Pysähtyä kaikilla aisteilla imemään itseeni paikan energiaa ja päästämään mielikuvat laukkaamaan. Tiedän, voi kuulostaa hassulta, mutta monessa paikkaa löydän sen selittämättömän tunteen, jossa jokin paikassa sykähdyttää, enkä vain osaa selittää mikä se on (kurkkaa vaikka postaus Armeniasta tai Myanmarista). Mutta täällä Gergetissä, vaikka maisemat olivat kuinka lumoavat tahansa, teki ihmisjoukko omasta olemisestani hieman tukalaa. Niinpä pienen kierroksen ja maisemien ihailun jälkeen suuntasin ehkä hieman pettyneenä takaisin jeepille. Syytin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut lähteä patikointipolulle, ehkä olisin edes tuon kävelyn aikana saanut nauttia omassa rauhassani maisemista ennen tähän riemuremakkaan astumista. Tosin siinäkin tapauksessa kirkon kulmilla olisin varmasti joutunut pienesti pettymään, että tämäkin paikka maailmassa on jo näin turistisoitunut.

Matkalla takaisin Tbilisiin kuski ajeli rauhallisemmin ja ehkä aistien lievästi pettyneen fiilikseni, hän osoitteli välillä tien reunamien paikkoja ja pysäytti onnekseni auton vuortenrinteiden kauneimpiin kohtiin. Näissä paikoissa sain hetkiseksi vuoristomaisemat vain itselleni – itsekästä ehkä, mutta juuri sitä mitä tältä reissulta kaipasin.

  • Reply
    Laura / Irtiottoja maailmalle
    30.6.2018 at 15:05

    Pystyn niin samaistumaan tuohon pettymyksen tunteeseen, sillä monesti ihmismassat vievät huomion pois niistä asioista mitä toivoi pääsevänsä kokemaan. Ihan yhtäläinen oikeushan meillä jokaisella on näissä paikoissa olla ja matkustaa, mutta kyllä silti aina toivoo, että löytäisi sen hiljaisen helmen, jossa imeä rauhassa se paikan tunnelma itseensä!

  • Reply
    Sandra / Terveiset päiväntasaajalta
    1.7.2018 at 10:58

    Pystyn samaistumaan sun fiilikseen täysin. :/ Odotin Gergeti trinity churchia kaikista eniten matkaltani ja se ei sitten ollutkaan niin maaginen se hetki siellä ylhäällä. Siellä ei päässyt tosiaan nauttimaan tuosta majesteettisuudesta niin kuin olin kuvitellut. Meidän kuski huikkasi vielä sinne päästyämme, että ”30minutes time”. 😀 sitten kun lähdin luostarin jälkeen droneni kanssa vähän kauemmas / alemmas rinnettä, niin kuski kaahaa perässäni ovi auki ja viittoo kyytiin. Hänelle sitten karjaisin ystävällisesti, että ei vielä.. Siinä dronettelin sitten ”rauhassa” kuskin pitäesdä autoa käynnissä parin metrin päässä 😅
    Yllättävän vähän mun mielestä niitä perus turisti ryhmiä näkyi Georgiassa. Enenmmän se oli mun silmään paikallista ja venäläistä, jos niitä edes toisistaan erottaa 😀
    Moni kirkko ja kohde jäi kuitenkin mulla ehkä eniten vajaaksi kokemukseksi asutusten / sähköverkkojen ärsyttävän sijoittelun takia. 😀 huomasitko saman? Niitä johtoja oli joka suuntaan joka paikassa joka näköalalla. Jos sopii, niin Linkkaan tän sun jutun sitten omani jatkoksi 🙂

  • Reply
    Ninka
    1.7.2018 at 21:43

    Itse olin juuri 2 viikkoa Santorinilla. Se turistien määrä ja saaren hintataso oli aivan uskomatonta. Valitettavasti myös paljon roskia kaupunkien ulkopuolella.

  • Reply
    Elsa
    1.7.2018 at 23:44

    Itsekin pystyn hyvin samaistumaan tuohon pettymyksen tunteisiin – tullut kanssa koettua monen monta kertaa matkailessa alueille, joissa turistimassat päässeet yllättämään. Tai ehkä aina ei edes yllättämään, mutta aina sitä toivoisi että pääsisi paikan fiiliksiä omassa rauhassa kokemaan.

    Noiden paikallisten kuskien kanssa kyllä saanut usein kokea jännittäviä hetkiä, kun kaasujalka vain painaa ja suomalaisille tutuista liikennesäännöistä ei tietoakaan. Onneksi heillä kuitenkin usein homma yllättävän hyvin hanskassa vaikka sitä ei aina siinä hetkessä uskoisikaan😂

  • Reply
    TT
    2.7.2018 at 14:21

    Hmm. Musta se on aika itsestäänselvyys, että jos ei oo mahdollisuutta tai halua käyttää aikaa kohteisiin ja haluaa päästä autolla perille, pääsee autolla just sinne minne kaikki muutkin päiväturistit tulevat. Esimerkiksi kyseisessä kohteessa parikin yön retki mahdollistaa pääsyn jäätikölle asti ilman mainittavaa vuoristotaudin riskiä ja kaubiut maisemat ja oma rauha on taattua. Telttaillu alueella onnistuu helposti.

  • Reply
    Frida Ingrid - Ikimatkalla
    2.7.2018 at 23:02

    Minäkin pystyn ymmärtämään nuo sun fiilarit! On tullut itsekin mietiskeltyä oikein urakalla lähiaikoina turismin jättimäistä kasvua ja muutenkin samoja juttuja, mitä kommenteissa on jo mainittu. Näinhän se on, että onhan toki kaikilla muillakin se sama oikeus matkustaa ja nähdä juuri ne paikat mitä itsekin haluaisi, mutta silti sitä aina toivoisi, että itse saisi olla rauhassa… 😀 Hirvittää oikein ajatella, minkälaista matkailu on oikein missään kolkassa vaikka kymmenen vuoden päästä. Ristiriitaisia juttuja. Pakko sanoa, että kuvat antaa silti kyllä oikeutusta tuolle paikalle! 🙂

    http://www.rantapallo.fi/fridaingrid/

  • Reply
    Pirkko / Meriharakka
    3.7.2018 at 12:02

    Meillä on ehkä ollut hiukan senioreimpina ja hiukan aikaisemmin monessa kohteissa käyneinä ollut onni olla maabongauksen ”innoittamanina” liikkeellä ennen suuria turistivirtoja. Georgiaa kiertelimme tuttavapariskunnan kanssa neljästään autolla, jossa oli meidän lisäksemme opas ja kuljettaja enkä noistakaan maisemista mitään suurempia ruuhkia muista. Mutta tämä oli siis jo neljä vuotta sitten.
    Balia olen harmitellut, sinne emme ole vielä päätyneet ja kaikista lähteistä päätellen se on pitkälti jo ”menetettyä” aluetta, mutta ehkä sekin vielä pitää käydä katsomassa, vaikka sitten sen tuho.

  • Reply
    12
    3.7.2018 at 22:06

    Mä oon tavallaan hämilläni siitä, että luontokohteisiin edes halutaan mennä autolla. Tuollakin kävelymatka kylältä sillan toiselta puolelta seuraavan kylän halki polulle, talojen takana oleville hevosniityille ja polkuja pitkin ylös kestää vain reilun tunnin ja kirkon takaa pääsee todella nättiä eri reittiä pitkin takaisin alas. Sulamisvesien määrästä riippuen pientä puroa ja vesiputoustakin on matkalla. Harmillista, jos nämä jää näkemättä siksi, että ihmisillä on matkoillakin niin kiire, tai mikä se syy sitten auton käyttöön onkaan. Musta ei olisi mitenkään paska ratkaisu puomittaa ajoväyliä ja antaa ne käyttöön vain liikkumisrajoitteisille vierailijoille, niin kuin esimerkiksi Suomessa joissain kansallispuistoissa on tapana tehdä. Omilla jaloilla kulkevien ei tarvitse päästä laavulle autolla.

  • Reply
    Marttiina / Onioni.fi
    3.7.2018 at 23:55

    Ihan mielettömiä kuvia! <3 Tuolla tuli käytyä melkein tasan vuosi sitten. Vaikuttaa siltä, että turistimassat vaan kasvavat.. hui. Me kipusimme Gergetille ylös (reittiä ei tosiaan ollut ehkä mikään helpoin löytää), mutta reitin varrella sai olla vielä tuolloin aika rauhassa. Jatkoimme muuten Kazbegista matkaa Jutan syrjäiseen vuoristokylään. Suosittelen lämpimästi: siellä ei ollut juuri ketään ja mahtavat puitteet päivä- tai pidemmällekin patikoinnille huikeissa vuoristomaisemissa. 🙂

  • Reply
    Anna K. - Kaukaa haettua
    4.7.2018 at 22:40

    Ihan uusi maa mulle, siis siinä mielessä, että en ole tästä tainnut koskaan ennen lukea mitään juttua. Maisemat on huikeita!
    Turistipaikoissa käy vaan väkisin niin, että fiilis menee ryysiksessä. Inhoan sitä, jos mua tönitään ja jään jalkoihin. Älyttömintä on tietysti se, että toisten kuvien räpsiminen ärsyttää, vaikka itse puuhaa ihan samaa. 😀

  • Reply
    Asko Leppilampi
    4.7.2018 at 23:45

    Kiitos Georgia-postauksesta. Siitä kuulee niin monelta taholta nykyisin, että pakko kai on alkaa miettiä reissua sinne. Jotenkin nuo alueet eivät ole kuuluneet niihin, joihin haluaisi lähteä, kun paljon muutakin on näkemättä. Ehkä pitäisi muuttaa asennetta. Kauniita maisemia/kuvia olit jälleen kerran saanut juttuusi. On se helppoa, kun osaa. Pitänee lukea muutkin Georgia-postauksesi. Joskohan se matkakuume siitä nousisi. Tuo menomatka oli kyllä sitä luokkaa, että Appa ei olisi ehkä kestänyt tuollaista kyytiä. Olisi saattanut vauhti ja melu tippua 🙂 Iän tumia rasituksia nämä.

  • Reply
    Emma
    5.7.2018 at 10:48

    Olipa sääli, että tuo unelmien kohde oli samalla myös pettymys. Mutta siitä huolimatta mun Georgia-kuume on vaan nousussa sun juttujen myötä ja enemmän ja enemmän harmittaa että meillä on paikan päällä vain muutama päivä aikaa. Mutta ehkä siinä ajassa ehtii ainakin saada juuri sen fiiliksen Tbilisistä ja koko maasta yleisesti ja jos se on hyvä, niin sitten pitää palata toisen kerran takaisin!

  • Reply
    Travelloverin Annika
    7.7.2018 at 18:23

    Aika vähissä ovat enää koskemattomat helmet. Maailma on kutistunut, ja kaikkialle pääsee lentämään melko halvalla. Minua säälittää se, että juuri uskonnolliset paikat keräävät niin paljon porukkaa, joka ei kuitenkaan kunnioita ympäristöä. En ole uskonnollinen, mutta soisin kirkkojen ja temppelien pysyvän edes hiljaisina, vaikka niiden ympäristössä pörräisikin porukkaa. Se olisi kunnioitusta sekä paikkaa että alueen uskovaisia ihmisiä kohtaan. Ja nuo taksikuskit, ah. Kutsun heitä nahkatakkimiehiksi, koska aika usein nahkatakki on heidän uniformunsa. He fiksaavat kaiken.

  • Reply
    Outi / Maa Quzuu
    8.7.2018 at 10:25

    Georgiaan olin lähdössä jo pari vuotta takaperin ja vähän harmittaa etten mennyt, sillä tuntuu että nyt sen suosio on räjähtänyt. Vaikka uskon silti että maa on vielä täynnä sellaisia paikkoja, jotka ovat pysyneet autenttisina turistivirtojen ulottumattomissa. Ymmärrän tuo fiiliksen turisteista. Itselleni tulee lähes poikkeuksetta sama tunne vastaavanlaisia kohteissa, vaikka nykyään tuntuu että osaa jo paremmin blokata sen ärsytyksen mielestään. Kauniita maisemia toden totta!

  • Reply
    Jari
    9.7.2018 at 12:50

    Siis mitä ihmeen luontomatkailua tuo on, että mennään autolla joka paikkaan? Onko pakko meuhkata niin, että pitää nähdä kaikki just nyt heti sekunnissa, jotta vaan saa instaan ja blogiin muutaman kuvan? Sun matkustus tuntuu muutenkin pelkältä suorittamiselta. Ei ymmärrä.

Leave a Reply