Kolumbia

Hikeä, verta ja kyyneleitä – Sademetsävaellus Kolumbian kadotettuun kaupunkiin

26.1.2019

Kuulostaa todellisen seikkailijan unelmamatkalta: Viiden päivän vaellus Kolumbiassa, tuossa turismin vielä valloittamattomassa maassa. Patikointipolku kulkisi Sierra Nevadan mahtipontisen upeissa vuoristomaisemissa keskellä Kolumbian vehreää viidakkoa, yli villinä virtaavien jokien ja läpi sademetsien heimokylien. Vaellus huipentuisi keskellä viidakkoa mystisesti kohoavaan kadotettuun kaupunkiin, Ciudad Perdidaan. Nämä muinaiset rauniot löydettiin vaikeakulkuisesta viidakosta vasta vuonna 1972, toki ne olivat aina olleet paikallisten Archuaco-, Koguis- ja Wiwa-heimojen tiedossa. Kolumbian kadotetun kaupungin on arvoitu olevan 650 vuotta vanhempi kuin kuuluisa isoveljensä Machu Picchu, mutta vaikeakulkuinen maasto ja vielä 2000-luvulla alueella tapahtuneet matkailijoiden kidnappaukset ovat pitäneet turistit loitolla. Kuitenkin vuosina 2005-2009 vaellukset alueelle käynnistettiin pikkuhiljaa uudelleen Kolumbian armeijan suojeluksessa ja tänä päivänä patikointipoluilla hikoilee yhä useampi turisti.

Millainen tämä 5 päivän ja yli 50 kilometrin vaellus sademetsän kuuman kosteassa säässä ja alkeellisissa olosuhteissa keskellä viidakkoa olikaan? Kannattiko lähteä? Se selviää matkapäiväkirjani muistiinpanoista:

Mihin olenkaan ryhtymässä

Auringonlaskun aikaan tapaan vaellusryhmäni hotellin terassilla Kolumbian Santa Martan kaupungissa. Tour-järjestäjän G-Adventuresin kolumbialainen opas Christian kysyy ryhmältä, mitä odotuksia meillä on vaelluksen suhteen sekä selittää hieman ohjelmasta: seuraavien viiden päivän aikana kävelisimme Kolumbian vuoristoisten sademetsäalueiden läpi muinaiseen kadotettuun kaupunkiin, Ciudad Perdidaan, sekä sieltä takaisin kantaen itse omat matkatavamme ja yöpyen matkan varrella alkeellisissa olosuhteissa sademetsän keskellä. Vastaan Christianille uskovani, että edessä olisi suhteellisen rankka koettelemus – joutuisimme kestämään trooppista kuumuutta ja hyttysiä. Ryhmämme nyökyttelee yhteistuumin toistemme vastauksille. Suurinosa myös paljastaa, että jännittää hieman mitä edessä olisikaan, sillä ei oikeasti osaa edes ajatella, kuinka rankka vaellus tulisi olemaan tai miten oma kroppa siitä selviytyisi. Itseäni tämä jännittää erityisesti – olinhan vasta reilu puoli vuotta sitten saanut tuomion polvistani, ettei näillä koivilla ainakaan monen päivän vaellusta kuljettaisi. Mutta tässä olen, aloittamassa elämäni ensimmäistä useamman päivän vaellusta.

Seuraavana aamuna kello soi 4.45 ja nopeiden aamuvalmistelujen jälkeen heitän pienen päiväreppuni jeepin katolle ja kiipeän auton peräosaan kyhätyille penkeille. Suuntaamme 9 henkisen vaellusryhmämme ja kahden oppaamme kanssa ensin autolla parin tunnin matkan Santa Martasta vaellusreitin lähtöportille Machete Pelaoon, jossa saisimme viimehetken perehdytyksen päivän ohjelmaan ja sen jälkeen se olisi vain tossua toisen eteen. Alun perin ryhmässämme piti olla 10 seikkailijaa, mutta menetimme yhden jäsenistämme jo edellisenä iltana vatsataudille ja auton takapenkillä hytkyessämme vitsailimme kaikessa jännityksessä, että kuinkahan monta menettäisimme seuraavien päivien aikana ja kuinkahan moni pääsisi lopulta maaliin asti – ei pelkästään kadotettuun kaupunkiin vaan myös sieltä takaisin sivistyksen pariin. Lost City sai kieltämättä hieman erilaisen merkityksen mielessämme…

Ensimmäisen vaelluspäivän ahdistusta

Lopulta meidät kipataan pienen kylän pihasta löytyvän ravintolan eteen, jossa hotkimme kolumbialaisen aamiaisen arepa-leipineen ennen kuin on aika täyttää vesipullot ja heittää reppu selkään. Tänä päivänä edessä olisi koko reissun pisin vaelluspäivä, sillä noin 10 tunnin aikana kävelisimme heti alkuun yhteensä 14 kilometriä Wiwa-leiriin. Jo ensimmäisen tunnin aikana minusta alkaa tuntumaan siltä, että läkähtyisin sademetsän 30 asteen kuuman kosteassa säässä lukuisiin jyrkkiin ylämäkiin auringon paahtaessa yhä ylempää. Puuskutan ja läähätän, hiki virtaa. Mutta ei, on vain jatkettava matkaa läpi Kolumbian sademetsien keskellä esiin putkahtelevien maaseutukylien, kylien laidoilla laiduntavien lehmälaumojen ja vuoren rinteillä kukoistavien kahviviljelmien. Suurin osa matkasta taitetaan suorassa auringonpaisteessa peltojen laitamilla. Hiekkapolku pölyää ja hevosenpaska haisee.

Joidenkin tuntien jälkeen pysähdymme lounaspaikalle, jossa salaa toivon, että voisimme jäädä sinne pidemmäksi aikaa lepäämään, sillä tuntuu, ettei lihaksissani ole enää yhtään voimia jäljellä. Mukanamme vaeltava kokki taikoo kädenkäänteessä maistuvat kana-annokset, jonka nauttimisen jälkeen nukahdan voipuneena pitkän puutuolin päälle. Mutta pian on noustava ylös ja jatkettava matkaa. Ja jos vaelluksen alku oli ollut minulle haastavaa, tästä se haaste vain kasvaa. Vaelluspolku kiemurtelee yhä jyrkempiä mäenrinteitä ylös, sitten sukeltaa monien mutkien kautta yhtä jyrkästi alaspäin. Pohjalla ylitetään pieniä joen uomia, ennen kuin lähdettään askeltamaan taas ylöspäin. Hetki hetkeltä jään yhä enemmän jälkeen kärkiporukasta, jalkani ovat aivan hapoilla. Aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn sekoitus yhdistettynä kasvoilta valtoimenaan valuvaan hikeen saa silmät kirvelemään ja vaikka kuinka yritän pyyhkiä otsalta hikeä paidan helmaan, sitä alkaa samantien valumaan lisää. Välillä näkö sumenee, eikä jaloissani enää riitä energiaa kuin ottaa pienen pieniä askeleita eteenpäin. Kärsimykseni huomatessaan opas naputtelee matchetellaan minulle sademetsän puskasta kävelykepin, jonka tukemana lähden vaappumaan alas viimeisiä jyrkkiä alamäkipätkiä. Etureidet huutavat hoosiannaa, vammautuneiden polvieni jänteitä vihloo. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä jalkani pettävät alta ja kierähdän alamäen vietäväksi – tai pahimmillaan polun sivulla häilyvään rotkoon.

Kun vihdoin ja viimein edessä näkyy leirintäalueen piha-alue, lysähdän istumaan ensimmäiselle näkemälleni penkille. Opas hihkuu, että voisimme lähteä vielä läheiselle vesiputoukselle uimaan, mutta olen itse niin puhki, etten jaksa liikkua enää minnekään, enkä todellakaan kaipaa muiden seuraa. Haluan piiloutua jonnekin ja vain yksin itkeä kaiken sen rasituksen jälkeen. Pimeän puumajan nurkassa nyyhkytän lopenuupuneena ja kiroan itseäni, että olin laittanut itseni tällaiseen koettelemukseen lomani viimeisinä päivinä. Mitä oikein olin luullut – että minusta muka olisi viiden päivän sademetsävaellukselle? Ällötti ihan ajatella kuinka huonosti olin päivästä suoriutunut. Ja mitähän muut ajattelivat, ehkä heidän mielestä olin yksi riippakivi, jonka vuoksi he joutuivat välillä odottelemaan pitkätkin tovit kun taapersin sademetsässä. Onnekseni sentään ryhmässämme oli 2 muuta vähän hitaammin kulkevaa, joten aivan yksin en tänään perää pitänyt.

Kun olen saanut pahimman tunnekuohun, väsymyksen ja epäonnistumisen ahdistuksen itkettyä ulos, käyn pääpainuksissa campin kylmässä suihkussa ja istahdan pölyttyneen kiven päälle siemailemaan olutta. Samalla juttelen ryhmämme toisen hitaan vaeltajan kanssa, ja hänen sanansa siitä, että olemme täällä vain itseämme varten, helpottaa jotenkin oloani. Hän lohduttaa, että meidän tulisi kulkea jokainen päivä juuri sitä vauhtia kuin itsestä parhaimmalta tuntuu ja yrittää nauttia jokaisesta päivästä maisemineen, sillä montaa päivää emme elämästämme täällä kuitenkaan viettäisi. Illallisen jälkeen suuntaan nukkumaan jo klo 19, enkä muista milloin olisin nukkunut kaiken leirintäalueen hälyn keskellä niin sikeästi kuin täällä parvisängyn yläosassa hyttysverkon suojissa.

Toisen vaelluspäivän kohokohdat

Aamulla oppaat tulevat herättämään klo 4.30 aamiaiselle, jonka jälkeen lähtisimme aamuhämärässä jatkamaan matkaa. Tänään edessä olisi ensin noin 6 tunnin vaellus Wiwa campista Teyuna Paraiso Campiin, siellä söisimme lounaan ja lepäilisimme hetken, ennen kuin jatkaisimme vielä noin parin tunnin verran matkaa Lost Cityyn. Tämä kymmenien kilometrien rutistus olisi oppaan mielestä sen arvoinen tehdä saman päivän aikana, sillä iltapäivällä Lost Cityssä ei olisi juurikaan muita ryhmiä. Jos jäisimme leiriin lepäilemään ja suuntaisimme Lost Cityyn matkaohjelman mukaisesti vasta seuraavana aamuna, saisimme jakaa sen kymmenen muun vaellusryhmän kanssa.

Vaelluspolulle astuessani päätän, että minähän perkele tekisin sen. Vaikka sitten viimeisillä voimillani. En valittaisi, en itkisi, en ainakaan luovuttaisi. Haluan todellakin nähdä Lost Cityn, ja jos se olisi tämän päivän aikana tehtävä, sen tekisin, vaikka se jäisi viimeiseksi teokseni. Aamukuuden aikoihin vaelluspolun hämäryydessä ei onneksi ole yhtään kuuma kuten edellisenä päivänä, ja huomaan askeleeni olevan kevyempi. Pysyttelen alkupätkän yksikseni nopeimpien ja hitaimpien ryhmän välissä, ja yllättäen huomaan jopa nauttivani vaeltamisesta yksin. Kukaan ei ole määräämässä tahtia, kuljen juuri sitä vauhtia kuin jalkani kantavat. Ihastelen aamuauringon säteiden maalaamia sademetsien puita, ja pysähdyn ihmettelemään sademetsän keskeltä eteen putkahtavia Wiwa-heimon alkuasukaskyliä. Hämmästellen katselen ympärilleni. Kuin aika olisi pysähtynyt – missään muulla ei näy liikettä, olemassa olosta muistuttaa vain muutamien lehtikattoisten rakennusten takaa nouseva nuotion savu, joka sekoittuu aamu-usvaan. Sademetsän siimeksestä kantautuvat eksoottisten lintujen ja hyönteisten erikoiset ääneet.

Eteenpäin kulkiessani polku sukeltaa yhä syvemmälle sademetsän siimekseen, muuttuen välillä vain kiviröykkiöiksi tai joenpohjiksi, joita pitkin kulkiessa joudun huolella katsomaan mihin jalkani laitan. Ettei vain kierähtäisi polulta kymmeniä metrejä syvään rotkoon tai joen virran vietäväksi. Vaikka trooppinen kuumuus sai hien pintaan, en tunne oloani enää niin tuskaiseksi kuin edellisenä päivänä. Olen tietoisesti jättänyt aurinkorasvan laittamatta kasvoille, viis siitä vaikka palaisin, haluan mieluummin nähdä polulla eteeni kuin sokaistua aurinkorasvan ja hien sekoituksesta. Ylhäisessä yksinäisyydessäni taivallan eteenpäin sinne tänne kiemurtelevaa polkua, enää vastaan ei tule maalaiskyliä, ei ketään. Kunnes yhtäkkiä eteeni ilmestyy aavemaisesti kaksi valkoiseen kokopitkään mekkoon pukeutunutta pienikokoista Wiwa-heimon jäsentä. Mies kävelee edellä pitkän matchete-veitsen kanssa ja perässä tuleva hento nainen kantaa pään päälle vedetyn olkahihnan turvin värikkäässä kangaslaukussa pientä nukkuvaa lasta. Näky on jollakin oudolla tavalla riipivä, sellainen kauniin sadun ja kauhuelokuvan sekoitus, mitä et koskaan olisi odottanut kohtaavasi yksin keskellä Kolumbian sademetsiä. Hetkessä ei tosin ole mitään pelottavaa, mutta jotakin pysäyttävää siinä on, kuin olisin hetkeksi astunut muinaiseen maailmaan. Heimolaiset vilkaisevat minua nopeasti ennen kuin äänettömästi katoavat paljain jaloin sademetsän siimekseen, kuten he olivat sieltä tulleetkin. Tunnen itseni Liisaksi ihmemaassa, ja vähän väliä kurkistelen jättimäisten puiden runkojen taa, odottaen jännityksellä ,mitähän sieltä seuraavaksi vastaan tulisi.

Jossakin vaiheessa lähden kaupuamaan ylöspäin ylijyrkkää mäkeä, joka oppaan mukaan jatkuisi ainakin seuraavan puolentoista tunnin ajan. Teen työtä käskettyä. Vaikka reisiäni vähän poltteleekin, huomaan askelluksen ylämäkeen olevan helpompaa, kun otan pidempiä askeleita, mutta tappavan tasaisella vauhdilla. Vaikka välillä pysähdyn haukkomaan henkeä, yllätyksekseni huomaan saavuttavani ylämäessä edellä kulkevan nopeimpien ryhmän. Heistä osa tunsi samaa rasitusta kuin minä ensimmäisenä päivänä, eivätkä he näyttäneet pystyvän enää etenevän kunnolla jyrkkää ylämäkeä. Salaa olen ylpeä omasta suorituksestani – ensimmäisen päivän räpiköinnin jälkeen olen tänään löytänyt itselleni sopivan tahdin, joka näytti toimivan varsin hyvin, toisin kuin niillä, jotka olivat yrittäneet tempoa eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia. Näissä sademetsän ylämäissä se nimittäin nopeasti kostautuu jalkoihin lähes lamaannuttavina maitohappoina.

Juuri ennen taukopaikkaa edessä on vielä leveän virtaavan joen ylitys, jota varten otan kenkäni pois jalasta ja lähden avojaloin ylittämään jokea. Jalkapohjissa muljahtelee ikävästi kun tasapainottelen joen pohjan liikkuvien kivien päällä. Kun pääsen toiselle puolelle jokea, huomaan toisessa nilkassani pientä kipua, joka vain yltyy jalalle astuessani. Mutta ei auttanut kuin jatkaa vielä matkaa ja tuon pätkän aikana luonnonkivillä kiipeillessäni toivon todella hartaasti, että lounasajan lepo parantaisi vammani, tai ainakin lieventäisi sitä, ja pystyisin jatkamaan matkaa Lost Cityyn saakka. Sehän oli syy miksi tähän karmivaan urheilusuoritukseen olin alun perin lähtenytkin. Kun lounasajan tauko lähenee loppuaan, jalkojani ja varsinkin nilkkaani pakottaa silti ikävästi. Mutta ei auta muu kuin huitaista huiviin pari buranaa ja kiristää tennarit takaisin turvonneisiin jalkoihin.

Leiristä Lost Cityyn ensimmäinen vaellustunti kuljetaan vastaavilla ylös-alas kiemurtelevilla sademetsäpoluilla kuin tähänkin saakka, mutta joen ylityksen jälkeen alkaa varsinainen spektaakkeli. Kiipeäisimme 1200 pientä kiviporrasta ylös sademetsäkukkulan huipulle, sinne mistä lopulta näkisimme muinaisen kaupungin. Portauden juurella katsahdan ylöspäin, ja hetkellisen pelon tunteen jälkeen päätän, että lähden todentotta kapuamaan näitä lähes pystysuoraan ylös kohoavia portaita. Viis siitä, että kapuan eteenpäin apinatyylillä, nelivetona käsiäni jalkojen apuna käyttäen. Minähän tästä eteenpäin menisin, vaikka jaloissa tuntuisi ja päässä huimaisi takana ammottava pudotus! Jossakin vaiheessa portaita ylös riipiessäni en jaksa enää välittää siitä, tarraisinko kädellä kiinni puunrunkoon tai kivenmurikkaan, joiden takana saattaa vaania myrkkyhämähäkki tai -käärme. Olen keskittynyt vain siihen, että pääsisin ylös. Jossakin vaiheessa moskiitot alkavat pyöriä kasvojeni edessä turhankin lähellä, ja vaikka tajuan olevan aika lisätä hyttysmyrkkyä, en jaksa välittää pistävistä öttiäisistä enää, tärkeintä sillä hetkellä on vain, että pääsen kohta perille ylös huipulle. Polvia vihloo ja nilkka tuntuu olevan kuin tulessa korkeimmille porrasaskelmille riipiessäni. Jossakin ihollani tunnen rouheiden kivipintojen aikaansaaman kirvelyn, toivottavasti en ole kokonaan muuttunut vereslihalle, vaikka sisäisesti se alkoi siltä jo tuntua kun viimeisillä voimillani puskin itseäni ylöspäin vuoren rinteen loputtomilla portailla, joiden viereen joku on pysähtynyt paikkailemaan verta tihkuvia polviaan.

Mutta yhtäkkiä se kaikki on ohi. Yhtäkkiä olen ylhäällä kukkulalla, perillä. Ympärillä avautuu syvien rotkojen takaa nousevien sademetsäkukkuloiden huiput, kohti taivasta kurkottelevien omituisten näköisten palmupuiden kompanjat. Utupilvet leijailevat sademetsärinteillä, aurinko pilkahtelee salakavalasti vuorten takaa. Kohta erotan ympäriltäni ensimmäiset muinaiset kivenmurikat, kadotetun kaupungin rauniot. Olin vihdoinkin Ciudad Perdidassa, tuossa entisaikojen mahtavassa kaupunkikeskuksessa, joka koostuu 169:stä vuorten rinteille veistetyistä terasseista, kivistä tehdyistä teistä ja muutamista kokoontumisaukioista. Kaupunkiin pääsee ainoastaan kiipeämällä ylös sen 1200 kiviporrasta tiheän viidakon keskellä, ja tuon urakan olin nyt tehnyt. Kuitenkin vasta täältä ylhäältä kaupungin todellinen mittakaava ja luonne alkaa paljastumaan. Ja lopulta siinä se on, edessäni, kadotettu kaupunki, jonka elämän pysähtyneisyyden tuijottaminen saa minut tuntemaan itseni pieneksi, niin pieneksi, etten tiedä, olinko oikeasti tehnyt tämän ponnistelun ja päässyt todistamaan tämän edessäni avautuvan lähes epätodellisen maiseman.

Istun pitkään hiljaa paikallani vain maisemaa tuijottaen. Kiitollisena siitä, että olin ylittänyt itseni, pelkoni ja ennakkoluuloni omaan jaksamiseeni. Ehkäpä ylittänyt myös muiden itseäni kohtaan asettamat katseet, vaikkei tämä vaellus missään nimessä mikään kisa toisia vastaan ollut. Ja tuolla hetkellä huomaan ajattelevani, että kuinka monta muutakin juttua elämästä voisi jäädäkään kokeilematta omien, saati sitten muiden ennakkoluulojen tähden – milloin sitä vähätteleekään itseään, vaikka ei pitäisi ja milloin sitä turtuukaan kuuntelemaan muiden sanomisia siitä, ettei sinusta siihen kuitenkaan ole. Hämmentävää, miten annammekaan omien vanhojen kokemusten, traumojen, ennakkoluulojen sekä myös toisten ihmisten mielipiteiden vaikuttaa siihen miten näemme itsemme ja rajallisuutemme.

Iltapäivän aurinko alkaa jo hälvetä kukkuloiden taa, kun lähdemme askeltamaa takaisin alaspäin ne samat yli 1200 askelmaa, jotka olimme kavunneet ylös. Tässä vaiheessa sujautan polvieni ympärille tukisiteet, joiden turvin laskeutuminen tuntuu edes vähän helpommalta, tai no, miten määritteletkään helpoksi entisaikojen pienet kiviportaat, jotka laskeutuvat lähes suoraan alaspäin kadotukseen. Mutta niitä pitkin taivallan, välillä rapukävelytyyliin nelinkontin, välillä vain toisella jalalla pienen pieniä askeleita ottaen suojellakseni toista kipeää jalkaa. Mutta alas pääsin, vaikkakin reidet tärisivät, nivelet vihloivat ja nilkka aristi.

Perille campiin päästessäni saan kuulla, ettei kaikille ryhmäläisistämme riittäisi sänkypaikkoja ja tästä syystä osa joutuisi nukkumaan riippumatoissa. Arpaonni ei tietenkään osu kohdalleni, niinpä saan osakseni tyytyä pieneen märältä koiralta haisevaan riippumattoon ja sen ylle levitettyyn hyttysverkkoon. Siinä vaiheessa itku taas puskee pintaan, ja kyyneleiden valuessa kasvoillani alan ymmärtää, ettei kroppani suinkaan itkenyt huonon arpaonnen vuoksi, vaan oman limitin ulkopuolelle menneestä urheilusuoritukseesta, kun keskittyminen, stressi ja adrenaliinipuuskat olivat ohi. Sillä hetkellä ainoa asia mitä haluan, on vain levähtää jonnekin pitkin pituutta ja saada kroppa lepotilaan kaiken sen henkisen ja fyysisen koettelemuksen jälkeen.

Kolmannen ja neljännen päivän lepoa ja rasitusta

Riippumatossa nukkuessani herään tämän tästä siihen, että jalkojani ja selkääni kolottaa. Tuntuu siltä, ettei mikään asento saa olotilaa helpotettua. Sademetsän yön pimeydessä ei kuitenkaan tee mieli nousta pois riippumatosta, sillä ympärillä vallitsee pilkkopimeys, kun leirintäalueen sähköt on katkastu yöksi. Aamulla herään viiden maissa siihen, kun kaikki muut majapaikan vaellusryhmät alkavat valmistautumaan aamun koitokseen, Lost Cityyn kapuamiseen. Hymähdän tuurilleni siitä, että minulle sattui järkevä opas, joka kaikesta siitä vaelluksen kamaluudesta huolimatta kannusti meidät näkemään ohjelmasta poiketen Lost Cityn jo toisen päivän iltana – saimme nimittäin nauttia paikasta ylhäisessä yksinäisyydessämme, toisin kuin nyt aamulla paikalle rynnivät  vaelluslaumat.

Kokonainen aamupäivä lounaaseen saakka olikin nyt pyhitetty pelkkään palautumiseen ja tämän ajan vietin syvälle riippumattooni verhoutuneena kirjaa lukien. Välillä tankkasin elektrolyyttejä ja magnesiumeja tietäen iltapäivällä edessä olevan taas aikamoisen vaelluksen, varsinkin kun ottaa huomioon edellisen päivän ponnistelut. Mutta lepohetki ei tunnu todellakaan riittävän. Vaelluspolulle suunnatessani tunnen olevani taas kuin ensimmäisen päivän kävelevä raato, jalat eivät nouse ylös, ei sitten millään, kun tamppaan sademetsäpolun ylös-alas kiemurtelevilla kivenmurikoiden peittämillä vaikeakulkuisilla poluilla. Viimeiset pari tuntia vaelluksesta toivon, että seuraavan mutkan takaa vastaan tulisi jo leirintäalue. Mutta turhaan. Lopulta oman väsymyksen vuoksi jokainen polkupätkä, mutka, kivenmurikka, joenuoma ja mutalammikko alkaa mielessäni toistamaan itseään,  ja välillä olen lähes sata varma siit,ä että olin tämän kohdan jo kertaalleen kulkenut, vaikkakin olisin voinut vannoa, etten tänä aikana ollut lähtenyt polulla taaksepäin taaplaamaan.

Perille jo aiemmasta tuttuun Wiwa Campiin päästyäni huomaan kuitenkin ensimmäistä kertaa koko vaelluksen aikana minulla olevan energiaa olla jopa sosiaalinen – niinpä peseytymisten ja nyrkkipyykin jälkeen kipitän yhteiseen ravintolatilaan, jossa muiden vaellusryhmämme jäsenten kanssa jaamme kokemuksiamme niin tästä vaelluksesta kuin myös muistakin matkoista. Lopulta kuitenkin vetäydymme yöpuulle jo kahdeksan aikoihin, siitäkin huolimatta, että seuraava päivänä meillä olisi taas joutilaista lepoaikaa, ennen kuin lounaan jälkeen alottaisimme seuraavan vaelluksen.

Neljännen päivän vaellus alkaa mukavasti yli tunnin mittaisella jyrkällä ylösnousulla. Olen aluksi aivan hapoilla, mutta sitten taas muistan oman rytmini, oman tapani kavuta vaelluspolkua kuuman kosteassa säässä eteenpäin. Laskelmoin askeleeni metronomin tarkuudella, yy-kaa-yy-kaa-hoplaa. Ja kun askeleet polulla alkavat käydä yhä jyrkemmiksi, muistan välillä pysähtyä paikoilleni ottamaan pari syvää hengitystä js sitten taas jatkaa matkaa. Ja yhtäkkiä olen tehnyt koko nousun. Nopeammin kuin osasin kuvitellakaan. Taukopaikalta lähden eteenpäin varmoin askelin, nyt tunnen jo oman vaellustapani – minun tulee kulkea nämä pätkät yksin ilman muiden häiriötä, jotta voin kuunnella parhaiten kroppaani. Saatoinkin tämän vuoksi saada vaelluksella lempinimen lonely sheep, mutta siitä välittämättä sanon vaellusseuraa vailla oleville käveleväni mieluummin nyt yksin. Hyppelen kivennokalta toiselle, porskutan jokiuomien yli, kipitän ylämäkeen kohoavia polkuja ja laukkaan alaspäin kiemurtelevia reittejä. Kun välillä pääsen kulkemaan tasaiselle maalle, vaikuttaa siltä kuin jalkani olisivat halunneet juosta, niin keveältä askel tuntuu.

Ensimmäisellä taukopaikka nopean ryhmän jäsenet ihmettelevät ääneen miten olinkin jo siellä, vaikka olin edelliseltä pysähdyspaikalta lähtenyt liikkeelle paljon heitä myöhemmin. Varsinkin eräs kilpailuhenkinen italialainen nainen mittiloi minua katsellaan, ja alkaa hoputtaa poikaystäväänsä ja paria muuta vaeltajaa liikkeelle, sillä eihän nyt hänen superkunnollaan voisi näin hitaasti edetä. Hän heittää reppunsa, kröhöm, poikaystävänsä selkään ja lähtee lähes juoksemaan polkua eteenpäin. Annan heidän mennä ja tilaan kioskista lisää vettä. Tiedän jo näiden päivien kokemuksesta, että en halua olla heidän alati puhuvassa, kilpailuhenkisessä ryhmässä, vaan mieluummin kulkisin omaa tahtiani sademetsän maisemista ja äänistä nauttien. Taukopaikalta yöpymispaikalle saapumiseen saakka en nähnyt onnekseni ympärilläni muita ryhmäläisiä. Kun tamppasin viimeistä mäkijyrkännettä ylös ja näin yöpaikan edessäni, oli nopeiden ryhmä juuri saapunut sinne ja voipuneina levitteli koipiaan penkeille. Italialainen tyttö toki tokaisten kysyi minulta, miten olin ollut tänään niin nopea. Vastasin, että olin kävellyt samaa vauhtia kuin aiemmin, ehkä he vain olivat olleet hitaampia. Hänen katseestaan päätellen kaduin samantien lauseeni loppuosaa. Mutta minkäs sille voit näissä samperinmoisissa ääriolosuhteissa vaeltaessasi. Aina ei jaksa olla kiltti, varsinkaan niille, jotka eivät ole kilttejä itsellesi.

Viidennen päivän vitutus

Mutta mistä sitä olisikaan voinut arvata, että kaikessa siinä nostalgisuudessaan viiden päivän vaelluksen viimeinen päivä on se kaikista pahin. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Olimme jo kulkeneet edellisenä neljänä päivänä Lost Cityn vaeltajien perusreitin, mutta reissujärjestäjäni G-Adventuresin ekstraohjelmaan kuului viidennen päivän vierailu organisaation Planeterra-hyväntekeväisyysprojektissa, joista yksi kohde sijaitsi täällä syvällä Kolumbian sademetsissä, paikallisen Gotsezhi-heimon kyläyhteisössä.

Viimeisen päivän vaellus oli peräti 12 kilometrin mittainen, mutta se kulki edellisiin päiviin verrattuna jopa vielä haasteellisemmassa maastossa. Vaikka lähdemme liikkeelle aamuvarhaisella, huomaan heti ensimmäisen tunnin aikana että täällä vuoristojen alemmilla seuduilla kuumuus iskee päälle aiemmin vaikka aurinko olisi hädin tuskin noussut yli horisontin. Lehmälaitumien keskellä kiemurtelevalla jyrkillä pikkupolulla joutuu tarkasti katsomaan eteensä, ettei laittaisi jalkaansa irtolohkareiden päälle, saati sitten  ruohomättäiden alla lymyävien kivien armoille. Ja kuumuudessa taas paska haisee niin, että hengen haukkomisen sijaan tekee mieli oksentaa.

Ensimmäisen tunnin, kahden ja kolmennenkin ajan tuntuu siltä, etten vain jaksaisi millään jatkaa eteenpäin. Sierra Nevadan vuoristorinteillä kiemurteleva polku nousee ylös, laskee alas, nousee ylös, laskee alas, ja sama koko ajan uudestaan, jopa jyrkemmin. Trooppisen sademetsän 35 asteen kuumuus tuntuu kuin syövyttävän ihoa, kroppa janoaa edes hetkellistä vilvoittavaa tuulen puuskaa, turhaan. Tamppaan eteenpäin, ylös ja alas. Jossakin vaiheessa polkujen rasitus alkaa ottaa ylivaltaa reisistäni pakottaen jalan nousemaan yhä hitaammin. Armottomasta kuumuudesta ja päälle puskevasta nestehukasta johtuen päässä alkaa heittää, ja yritän tankata lisää elektrolyyttipitoista nestettä. Mutta joillakin pätkillä sekään ei riitä, ja polulla krooppaa eteenpäin haastaessa täytyy vain lopulta hyväksyä se, että oma kroppa ja aivot alkavat olla kuin eri maata. Et enää tiedä kumpaa kuunnella. Huimaa ja oksettaa. Tuntuu siltä, että kohta nostan valkoisen lipun pystyyn ja luovutan. Tuntuu siltä, että kroppani on saavuttanut oman rajansa tai oikeastaan olin jo kilometrejä sitten ylittänyt sen rajan. Tässä oli kaikki energiani ennen kuin lyyhistyisin polun pintaan. Mutta niin vain sieltä jostakin sisu nostaa vielä päätään ja päätän jatkaa eteenpäin. Minuutti minuutilta, tunti tunnilta.

Kun lopulta pääsen perille, en usko sitä aluksi todeksi. Oliko tämä todella vaelluksemme lopullinen päätepiste vai sittenkin vain taukopaikka. Tässäkö se nyt oli – viiden päivän vaelluskoettelemus. Josta kieltämättä viimeinen päivä oli ollut kuin niitti ruumisarkkuun, samaa sanoivat myös muut. Jopa se italialainen hikipinko. En kyllä mitenkään olisi uskonut ensimmäisen päivän vaellusräpiköintieni perusteella, että näiden viiden päivän aikana minusta kuoriutui aikamoinen vaeltaja, tai sanotaanko sittenkin selviytyjä. En ikinä ennen ollut asettanut kroppaani tällaiseen fyysiseen koetukseen, enkä kyllä ymmärrä, mistä ihmeestä kroppani sen kaiken energian näihin päiviin ammensi. Ehkä se lopulta olikin lihaskunnon sijaan pään sisäinen juttu, niin kuin joku minua vaelluspolulla ensimmäisenä päivänä tsemppasi.

Mutta fucking hell, mä tein sen! Ja pääsin elävänä takaisin ihmisten ilmoille Santa Martaan! Tästä alkavat bileet!

  • Reply
    Mikko
    26.1.2019 at 11:01

    Kivasti kirjoitettu. Melkein pystyin tuntemaan tuskasi. Tosin tekisi mieli käydä vaeltamassa tuo reitti.

  • Reply
    killi
    26.1.2019 at 12:14

    Ihan mahtavaa! Jos vielä joskus itsekin pääsisi jonkun noin upeen vaelluksen ❤️

  • Reply
    Tuuli
    27.1.2019 at 09:04

    Huikea juttu! Hienoa itsensä ylittämistä. Ja on siinä taas ollut seikkailua kerrakseen😁

  • Reply
    IM
    27.1.2019 at 17:53

    Ihanasti kirjoitettu vaelluskuvaus! Lukiessa alkoi ihan jännittää että miten siinä lopulta kävi. 🙂 Ja vaelluksia tehdään juuri sen tunteen takia että on jumalauta selvinnyt siitä!!! Voisihan sitä kävellä pari tuntia metsässä täysin mukavuusalueella, mutta mitä siitä jää käteen!

  • Reply
    Aino Aloha
    27.1.2019 at 18:34

    No huh, tuon tuskan pystyi melkein tuntea omissa nahoissaan tekstin välityksellä 😀 Tuttu tunne tuo ”mihin hemmettiin olen ryhtynyt”. Onneksi jälkikäteen hiki ja kyyneleet aina kuitenkin palkitaan, epämukavuusalueelle meneminen ja itsensä voittaminen on kuitenkin ehkä parasta. Ja wau mitä maisemia!

  • Reply
    Sini
    27.1.2019 at 18:55

    Voin vaan kuvitella, mikä voittajafiilis tuollaisen koettelemuksen jälkeen on. Itse olen taas vaihteeksi fiilistellyt Nepalin trekkausvideoita youtubesta. Pitää odottaa, että mun juniori kasvaa vielä pari vuotta, kun haluan kokea Nepalin hänen kanssa yhdessä.

  • Reply
    Anni | Rajatapaukset
    28.1.2019 at 17:53

    No huh mikä vaellus :O Onnistuit vielä kirjoittamaan siitä erittäin samaistuttavasti!
    Onneksi olkoon selviytymisestä!

  • Reply
    Sandra / Terveiset päiväntasaajalta
    30.1.2019 at 12:03

    Mukaansa tempaiseva tarina. Ollut varmasti aivan hullua! Näen itseni myöskin suunnittelemassa tällaisia reissuja ja sitten todellisuuden iskiessä kasvoilla, kiroilemass omille valinnoilleni. Miten sitä jaksaakin vuodesta toiseen yrittää näitä itsensä ylittämisiä 😅 mutta aivan huikeaa, että teit sen! ♥️

  • Reply
    Sisko / Hieman_vino
    30.1.2019 at 16:31

    Tämä on ehkä yksi parhaista kirjoituksistasi. 🙂 Päämäärä oli kovan työn ja tuskan takana, ja kirjoitit sen juuri niin, etkä maalaillen vaaleanpunaisia kuvitelmia.
    Ihanaa että pääsit perille, ja että, pää sekä etenkin polvet kestivät matkan! Tätä kelpaa sitten vanhempana muistella! 🙂

  • Reply
    Stacy Siivonen
    30.1.2019 at 22:36

    Minä niin eläydyin tuohon mukaan, kas kun omat kompuroimiseni Amazoniassa olivat samanlaisia. Minä vielä liukastelin liejussa ja iskin käteni puihin, jotka olivat täynnä teräviä piikkejä tai tulimuurahaisia. Kun jälkikäteen on katsonut kuvia, mitä siitä voisi seurata, niin aika hyvinhän minä selvisin. Ei ole kyllä trooppinen helle, jossa aurinko porottaa zeniitistä tehty valkoihoiselle. Ikinä en ole ollut täysin terve sen reissun jälkeen.
    Sitä paitsi, kävelykuntoa saa vain kävelemällä. Voi fillaroida niin paljon kuin huvittaa, eikä se lisää kävelykuntoa laisinkaan.

  • Reply
    Anna / Muuttolintu.com
    2.2.2019 at 15:01

    Huhhuh mikä sisukas sissi, ei voi muuta sanoa! Tuo huimaus ja oksetus kuulostaa jo lievältä lämpöhalvaukselta. Täytyy sanoa, että itse en olisi tuosta tällä nykyisellä kunnolla selvinnyt. Mutta mikä seikkailu!!! Jos olisit tiennyt minkälainen koitos on edessä, olisitko silti lähtenyt?

  • Reply
    Emilia/Merkintöjä maailmasta
    2.2.2019 at 19:52

    Upea vaelluskertomus, kuin olisi ollut mukana. Onnittelut mahtavasta selviytymisestä!!

Leave a Reply