Himalaja

Himalaja – Näköalareitti sai adrenaliinin virtaamaan

4.11.2018

Herään aamulla ennen herätyskelloa siihen, että vatsaani vääntää ikävästi. ”Eih, ei juuri nyt tänään näistä kaikista matkapäivistä” hermoilen, kun tajuan, että edessä olisi lähes koko päivän ajomatka mutkittelevilla ja jyrkillä Himalajan vuoristoteillä. Kun muut ryhmäläisemme syövät aamupalaa ja pakkaavat tavaroita autoihin, minä otan viime hetken lepotauon itselleni ja kuinka ollakaan, pahin olotila häviää juuri kun on aika astua minibussin kyytiin. Otamme suunnan Sonmargin kylän laaksosta kohti ylempänä vuoristoa sijaitsevaan Kargilin kylään, mutta sinne päästäksemme tulisi matka taittaa läpi Zojila Passin jylhien vuoristoseutujen, jossa kapea tiepätkä kulkee reilussa 3500 metrin korkeudessa. Meidän oli tarkoitus kulkea reitti jo päivää aiemmin, mutta sääolosuhteiden vuoksi tie oli tuolloin suljettu.

Tänään kuitenkin reitti on auki ja emme kyllä ennätä kovin kauaksi Sonmargista ajaa, kun tie alkaa nousta yhä ylöspäin. Se kiemurtelee vuorenrinnettä aina vain ylemmäksi, ja mitä korkeammalle menemme, sitä kapeammaksi tie muuttuu. Kivenmurikat rapisevat ikävästi bussin pohjaan kun se nytkähtelee eteenpäin toistuvien pysähdysten takia. Pysähdykset ovat pakollisia vastaan tulevien autojen vuoksi, sillä tie on niin kapea, ettei siinä pysty toista vauhdissa ohittamaan – pienikin harhaliike rotkon puoleiselta kuskilta, ja auto tippuisi tieltä. Täällä ei nimittäin tunneta turva-aitoja, ja kaiken kukkuraksi tienreunama näyttää niin heikolta, että epäilen sen murenevan taivaan tuuliin painavampien autojen alla. Mutta mitä vielä, vastaan puskee useampia värikkäitä kuorma-autoja, joiden kuskit tottuneesti ohjailevat lähes yhdellä kädellä menopelejään vain muutamien senttien päässä tien reunamasta. En halua edes ajatella kuinka monien satojen metrien pudotus jyrkänteeltä onkaan alas.

Maisemat sen sijaan ovat uskomattoman kauniit minne tahansa bussin ikkunasta katsookaan. Vuoren kumpareet kohoilevat vieri vieressä, niiden väliin jäävien vuoristosolien paljastaen avoimista kohdista milloin vihertäviä kumpareita ja milloin jääkylmiä vuoristopuroja. Aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta ja saa vuorten päälakien  lumihuiput kimaltelemaan auringossa, kun niiden alapuolella leijailevat pilvet lipuvat ohitse ja paljastavat huiput takaansa. Rinteen viertä kiemurteleva tie näyttää yhä ylemmäksi mentäessä kuin hiiren hännältä, ja on vaikea uskoa, että vähän aikaa sitten kuljimme sitä pitkin ylöspäin. En kuitenkaan malta myöskään olla katsomassa ikkunasta syvälle rotkoon, sillä valehtelematta tien reunama on minun puoleisesta ikkunasta vain muutamien kymmenien senttien päässä ja voin ihan nähdä kivien vierahtävän rotkon uumeniin. Huh, en ihmettele yhtään, että tämä on yksi maailman vaarallisimpia tiepätkiä.

Mutta täällä sitä huristellaan, vaikka heikompaa saattaisi hirvittääkin. Jonkin ajan päästä pidämme lepotauon tiepätkän korkeimmalle kohdalle pystytetyssä telttaleirissä, jossa Himalajan karaisemat miehet myyvät tuhtia chai-teetä ja tulisia maggie-nuudeliannoksia. Ensimmäisen kerran tällä matkalla myös minä tunnen Himalajan hyisevän viiman tuulen riepotellessa keltaisia telttakatoksia valtoimenaan. Kun yhtäkkiä päälle puskeva tuuli meinaa heittää minut melkein kumoon, uskon viimeistään, että täällä todella joudutaan elämään vuoriston ehdoilla. Pienessä peltisistä seinistä kyhätyssä vessassa kyykkiessäni pelkään seinien kohta lähtevän lentoon navakan tuulen voimasta. Vessan huuhteluun tarkoitettu vesi on jäätynyt ämpärin pohjalle.

Leiritauon jälkeen lähdemme laskettelemaan verkkaisesti alaspäin, kunnes saavumme Intian armeijan miehittämällä alueelle. Nykyisin alueella on armeijan tukikohdan lisäksi muistomerkki Pakistanin armeijan väijytyksessä surmansa saaneiden sotilaiden muistolle, ja kieltämättä vähän mieltä kylmää kun katselen sotilaan osoittamaa vuoren rinnettä. Vain muutaman kymmenen metrin päässä on Pakistan, ja ylhäältä vuoristosta heille avautuu näköyhteys Intian puoleisille tasaisemmille vuoristoalangoille. Autosaattueita suojellakseen Intian armeija onkin rakentanut yhteen kohtaan korkean betoniaidan, joka kuulema estää Pakistanin armeijaa näkemästä millaisia autoja tiellä kulkee, puhumattakaan autojen sisällä istuvista ihmisistä. No näiltä väijytysalueilta pääsemme turvallisesti eteenpäin, ja saan myös kuulla oppaaltamme, että alueen tilanne on ollut rauhallinen viimeisien vuosien aikana, mutta Intia haluaa kuitenkin tarkasti vartioida raja-alueitaan. Varmuuden vuoksi kilisyttelen kuitenkin toistamiseen pienen buddha-temppelin vierestä löytyviä eri kokoisia kelloja, kuin rauhan merkiksi konsanaan.

* Olin matkalla mukana Goamit Adventuresin kutsumana ja sponsoroimana. 

  • Reply
    Tarja Tuurinmaa
    4.11.2018 at 22:24

    Kiitos

    En uskaltaisi lähteä ko. reissulle, koska voin pahoin niin helposti mutkittelevalla tiellä.
    Maisemat ovat kyllä upeita.

    • Reply
      Anna-Katri
      7.11.2018 at 17:51

      Nuo tiepätkät kyllä varmasti hirvittävät heikkohermoisempaa. Tosin seuraavina päivinä vastaan tuli vielä hurjempiakin maisemia mutta onneksi näihin jyrkänteisiin oli silloin jo vähän tottunut. 🙂

  • Reply
    Nicola
    5.11.2018 at 21:25

    Itseäni kyllä todella hirvittäisi olla kyydissä tuolla tiellä. Siksi tyydynkin ihastelemaan kauniita kuviasi.! 🙂 <3

    • Reply
      Anna-Katri
      7.11.2018 at 17:47

      Ei tuolla huristellessa oikein voinut muuta kuin luottaa siihen, että kuski osaa hommansa. Muutamat tosin autossamme vaihtoivat paikkaa rotkon puolelta toiselle… 🙂

  • Reply
    Päivi
    6.11.2018 at 22:01

    Hienot maisemat, varmasti käymisen arvoinen paikka, mutta aika pelottavalta vaikuttaa mutkaiset tiet. Kiitos hienoista kuvista.

    • Reply
      Anna-Katri
      7.11.2018 at 17:43

      Upeat oli kyllä maisemat, mutta odotapa vain kun matka etenee täällä blogin puolella – siellä tuli vastaan vielä huikeampia maisemia. 🙂

  • Reply
    Sini
    8.11.2018 at 08:51

    Oon katsellut joskus Dangerous Roads – sarjaa, missä rekkakuskit ajavat maailman vaarallisimpia teitä. Se pelottaa jo kotisohvalla. Hankala kuvitella, miltä tuntuisi noissa olosuhteissa. Armenian vuoristotiet oli vähän leveämpiä kuin nuo sinun kuvissa olevat. Ei sielläkään aitoja ollut, mutta jonkinlaisia kivipaaseja jossain paikoissa 🙂

  • Reply
    Laura J
    8.11.2018 at 14:16

    Hurjan näköisiä nuo tiet! En tiiä miksen oo aikaisemmin aatellut Himalajaa mua kiinnostavana kohteena, mutta täähän pitää ehdottomasti lisätä listalle 🙂

Leave a Reply