Himalaja

Intia – Kashmirin laakson vuoristomaisemia

23.9.2018

Intian Himalaja

Aikainen aamulento Delhistä Pohjois-Intiassa sijaitsevaan Sinagariin sujui puoliunessa, mutta viimeistään hypätessäni Srinagarista minibussimme kyytiin ja lähdimme suuntaamaan kohti ensimmäistä kohdettamme täällä Kashmirin alueella, avautuivat silmät aika nopeasti. Aurinko paistoi matalalta kirkkaasti sisään bussin takapenkille kun hölmistyneenä yritin kiinnittää katsetta kaupungin katujen ihmisvilinään ja värien paljouteen. Eniten katukuvasta kuitenkin pisti silmään joka puolella parveilevat raskaasti aseistetut armeijapukuiset sotilaat sekä rakennusten ympärille viritetyt hurjat muurit piikkilanka-aitoineen. Tuntui hetken siltä, että olisin saapunut jollekin kriittiselle raja-alueelle, niin vartioidulta kaupungin kadut tuntuivat. Varovaisesti kysyin tästä bussissani istuvilta intialaisilta, ja he kertoivat kyseessä olevan nykyisin pelkät varotoimet Intian ja Pakistanin välisistä konflikteistä liittyen Kashmirin alueen historiaan, sillä vielä muutama vuosi sitten Pakistanin armeija teki iskun Intian armeijaa vastaan ja tämän jälkeen Intia vastasi takaisin. Vaikka tilanne on jo alueella parantunut, pystyi kaduilla silti aistimaan hieman varautuneen tunnelman.

Srinagarin kaupungin jälkeen tästä enää muistuttivat siellä täällä sijaitsevat armeijan tarkastuspisteet, mutta pikkuhiljaa luontomaisema alkoi ottaa vallan ikkunan takaa vilahtavasta katukuvasta. Tienpientareelta alkavien peltojen jälkeen maisemasta alkoi työntyä esiin puiden peittämiä vuorten rinteitä, jotka kohoilivat vuoristosolasta valtoimenaan kohti horisonttia. Pilvipeitto esti näkemästä korkeimpia huippuja, enkä olisi malttanut istua penkissäni enää paikoillaan, kun halusin niin kovasti nähdä lisää näitä Himalajan vuoriston reunamia. Kohta onneksi pysäytimme bussin pienen kylän parkkipaikalle ja hyppäsimme jeeppien kyytiin päästäksemme lähemmäksi vuoristoja. Aru-nimiseen kylään kaahattiin pomppuisia pikkuteitä pitkin ja teiden vierestä alkoi äkkijyrkkä pudotus, kohti alapuolella olevassa vuoristosolassa virtaavaan jokiuomaan. Kuski ei pudotuksien vaarasta paljoa piitannut kun kaasutti aina tilaisuuden tullen hanakasti eteenpäin, tottuneesti tiellä parveilevia lehmiä ja hevosia väistelleen, ja tyyttäillen radiosta pauhaavan bollywood-biitin tahdissa hitaammille kulkupeleille.

Pomppiessani jeepin takakonttiin viritetyllä penkillä, en voinut olla hihkumatta innosta, vaikka muita kyytiläisiä taisi välillä vähän pelottaakin. Tuntui aivan uskomattomalta olla täällä tuntemattomalla maaperällä Intian pohjoisosissa ja olla niin lähellä haaveilemiani Himalajan vuoria. Vaikka joutuisin vielä useamman päivän odottamaan vuoristoon pääsyä, antoivat nämä Kashmirin laakson vuoristomaisemat jo osviittaa siitä, mitä edessä voisi ollakaan. Kun hyppäsimme matkakaveitteni kanssa pölyisinä jeepin kyydistä ulos, totesimme yhdessä, että now the adventure begins! Hienoa, en ollut ainoa, joka tunsi sen järjettömän seikkailusta kuiskivan tunteen sisällään kiitäessämme tänne. Se tunne on juuri se sanoinkuvaamaton sisältä puskeva onnen tunne olla juuri siinä hetkessä eikä missään muualla. Se on varmastikin se tunne, minkä vuoksi janoan matkailua ja uusien paikkojen näkemistä.

Perille päästyämme Arun kylässä vallitsi leppoisa, lähes pysähtynyt tunnelma, ehkä vuorten läheisyyden rauhoittava voima tekee ihmeitä kenelle tahansa. Hevosmiehet norkoilivat nurmikolla tupakat suupielessä ja katukuvassa vastaan käveli ujosti saapuneille vieraille hymyileviä paikallisia. Joku huikkasi harvojen hampaidensa välistä lämpimän welcome-tervehdyksen. Hevoslaitumia täällä ei näkynyt, vaan niin lehmät kuin hevosetkin saavat kulkea siellä missä halusivat. Ainoastaan ratsastusretkeä varten valjastetut pollet oli kiinnitetty samaan paikkaan, mutta näyttipä niistäkin osa käyskentelevän vapaasti peltoalueella laiduntamassa. Kymmenpäisestä hevoslaumasta sain alleni pienen, mutta sisukkaan pollen, jota selvästikään ei oltu koulutettu kulkemaan ratsastajan toiveiden mukaisesti vaan seuraamaan kiltisti omistajaansa, pitkää paikallista miestä, joka oli pukeutunut ruudulliseen kaapuun. Kaavun taskussa olevasta kännykkäradiosta pauhasi intialaiset, lähes hypnoottiseltakin kuulostavat kaihosävelmät, kun kuljimme verkkaisesti vuoren solan purouoman viertä, läpi vuoren rinteen ruohikolla laiduntavien lammaslaumojen, aina yhä kapeammaksi kulkevaa hiekkapolkua pitkin eteenpäin. Mitä ylemmäksi kuljimme, sitä uskomattomammilta maisemat ympärillä alkoivat näyttää. Ruohoniittyjen päässä alkavat männikkölaikut uhkuivat metsien mystisiä voimia ja vuorijonon rinteet kohoilivat kilpaa ylöspäin, usvapilvien välillä peittäen ne alleen ja välillä paljastaen takaansa laskevan auringon pehmeät valonsäteet. Minne tahansa katsoikaan, tuntui näköpiirissä vain olevan toinen toistaan upeampia näkymiä.

Lopulta laitoimme pollet parkkiin juomatauolle vuoristopuron varteen, ja istahdimme niityn reunamalle vain ihailemaan maisemaa. Oli vaikeaa uskoa, että olin todellakin täällä Intian pohjoisosissa enkä vaikkapa Alpeilla, niin omituisen tutuilta maisemat jollakin tavalla vaikuttivat. Poissa oli myös Intian katujen vilinä autojen tyyttäyksineen, ja tilalla oli luonnon hiljaisuus, josta erottui vain lintujen hennot sävelet ja hevosten silloin tällöin ilmoille päästämät hörinät. En edes tiedä kuinka kauan istuimmekaan vain paikoillaan imien itseemme maiseman kauneuden lisäksi ympäröivän luonnon rauhoittavaa voimaa. Sillä samalla hetkellä tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että sain olla juuri nyt juuri täällä.

* Olen matkalla mukana Goamit Adventuresin kutsumana ja sponsoroimana. 

  • Reply
    Marttiina / Onioni.fi
    29.9.2018 at 16:38

    Kirjoitat tosi kauniisti! 🙂 (Ja ihania kuvia!) Alkaa itsekin taas kaivata mihin tahansa vuorille… ja pakko sanoa, että tämän postauksen myötä Intia kyllä alkoi kiinnostaa yhä enemmän, vaikka se ei koskaan ole ollut varsinaisesti mikään ykkösmatkakohde omalla kohdallani. Ehkä päällimmäinen mielikuva on juurikin se vilske ja hälinä, mihin Intian helposti liittää.

Leave a Reply