Itä-Timor Maailmanympärimatka

Itä-Timor – Melkein unohdettu maa

15.4.2017

Atauron saarella vietettyjen leppoisien rantapäivien jälkeen palasin takaisin Itä-Timorin pääkaupunkiin Diliin. Hostellilla odotti tuttu jengi, ja suuntasimme porukalla ulos syömään muutamien maassa asuvien ekspattien kanssa. Kun saavuimme ravintolaan, yksi ekspatti totesi meidän olevan ensimmäiset turistit, jotka tapaa täällä, vaikka hän oli asunut maassa jo useamman vuoden. Jäin miettimään tätä vielä illallisen jälkeenkin, miksi Itä-Timoriin tiensä löytää vieläkin niin harva turisti. Takaisin hostellille tulessa istuimme vielä hetken iltaa yhdessä matkaperheen kanssa ja kävimme läpi syitä sille, miksi jokainen meistä oli matkustanut juuri tänne.

Miksi juuri Itä-Timor

Itselläni syy oli, että olin kiinnostunut näkemään uuden maan, jossa en ollut vielä käynyt, ja karttapalloa pyöritellessäni Itä-Timor oli tuntunut houkuttelevalta ja sopivan matkan päässä olevalta paikalta Kaakkois-Aasian kierrokselleni. Yksi oli tullut halvan bussimatkan perässä Indonesian viisumin umpeuduttua, toinen taas uusimaan Australian viisumia – molemmat kuitenkin uteliaita näkemään tämän uuden maan. Kolmas meistä halusi erottua kaveriporukan perinteisistä matkakohteista ja suunnata moottoripyöräilemään erikoisimpaan paikkaan mitä keksi (ei ehkä kovin fiksu veto, sillä hän odotteli päiviä, ehkä viikkoja, rikki menneen pyörän korjausta). Ja neljäs oli ollut reissussa jo pari vuotta ja Kaakkois-Aasiassa sukkuloidessaan päätynyt suuntaamaan sinne, missä turisteja ei olisi niin paljoa kuin muualla. Ja viides vain tykkäsi reissata hyvin erikoisissa ja eksoottisissa paikoissa, yksi maa kerrallaan. Kaikkia meitä kuitenkin yhdisti aito kiinnostus tätä hieman tuntematonta maata kohtaan – se monen matkailijan tuntema loppumaton uteliaisuus, jonka vuoksi erikoiset paikat jaksavat kiinnostaa. Sen vuoksi olimme päätyneet tänne, saman pöydän ääreen, jakamaan ajatuksiamme maasta.

Kuunnellessani muiden matkalaisten kokemuksia maasta, päätin lähteä Diliä edemmäs tutustumaan myös maaseutuun. Vaikka matkaperheen miehet sanoivatkin paikallisten microlet-bussien vievän matkalaisen lähes maan joka kolkkaan, en kuitenkaan halunnut lähteä yksin niillä seikkailemaan. Kysyinkin hostellille minut kyydittäneeltä, hostellilla työskentelevältä, Anastasiolta vaihtoehtoja maan näkemiseen muilla kulkupeleillä. Hän teki muutaman puhelinsoiton, ja sanoi voivansa lähteä seuraavana päivänä vapaapäivänsä turvin kierrättämään minua maassa. Hänen brasiliaisen adoptioperheen sisko haluaisi myös tulla mukaan, ja vastineeksi hänen autonsa käytöstä hän pääsisi opettelemaan englannin puhumista kanssani. Deal! Olin salaa toivonutkin, että saisin Anastasion mukaan, sillä nuori mies tiesi maasta valtavan paljon, ja lisäksi osasi puhua paikallisen kielen lisäksi englantia erinomaisesti.

Hiljentymistä haudoilla ja kuvottava sotahistoria

Seuraavana aamuna Anastasio ja Raisa hurauttivat hostellin pihaan pienellä maasturilla ja hyppäsin kyytin. Vierailimme ensin Dilin Santa Cruzin hautausmaalla, tuolla surullisen kuuluisalla paikalla, jossa vuonna 1991 hautausmaalle vapaustaistelija Sebastiao Gomesin muistotilaisuuteen tulleet ihmiset teloitettiin yhtäkkiä Indonesian armeijan toimesta. Dilin museossa näkemäni videopätkä kyseisestä tapahtumasta on varmasti piirtynyt verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi.

Hiljennyin hetken Sebastiao Gomesin haudalla ja kävin mielessäni läpi maan kuvottavaa sotahistoriaa. Miten julmasti Indonesian armeija hyökkäsikään lähes puolustuskyvyttömään Itä-Timoriin, tuhosi ja tappoi lähes kaiken. Itä-Timorin piskuinen guerrilla-armeija kuitenkin taisteli vastaan maansa puolesta, mutta vasta monen verta vuodatetun vuoden jälkeen kansainvälisten järjestöjen painostuksella Indonesian joukot vetäytyivät Itä-Timorista. Monta vuotta Itä-Timor oli kuitenkin kuin unohdettu maa, jonka kärsimyksestä ei edes tiedetty kunnolla maailmalla. Kun julmuudet tulivat julki, alkoivat aktivistit painostaa hallituksia ja järjestöjä tekemään rauhan eteen enemmän. Moni peräänkuulutti tuolloin myös Portugalin vastuuta entisestä siirtomaastaan, mutta maa ei laittanut tikkua ristiin Indonesian armeijan edessä. Tuolloin puhuttiin myös, että Yhdysvallat olisivat antaneet hiljaisen hyväksyntänsä Indonesian toimille. Voi maailma, kuinka paljon vallanhalun edessä on jouduttu ja vielä joudutaankaan kärsimään?!

Iloisempiin tunnelmiin kyläkoululle

Hautausmaavierailun jälkeen jatkoimme matkaa kohti vuoristoa, hieman iloisempiin tunnelmiin. Seuraavana pysähdyspaikkana oli nimittäin pieni kyläkoulu, jossa kävi iloinen kuhina, kun astuimme peltilevyistä kyhätyn koulun pihaan. Osa lapsista leikki ulkona juosten ja riemuiten vierailijoista, osa istui hillitympinä sivummalla tarkkaillen tilannetta. Koulun viisi luokkahuonetta olivat täyteen ahdettuja, ja mietinkin mahtuvatkohan kaikki halukkaat edes luokkaan sisään. Anastasio hauskutti lapsia jutuillaan sekä käänsi minulle portugalinkielisen opettajan terveiset ja kiitokset vierailustani. Kertoessani olevani Suomesta lapsilla ei ollut hajuakaan missä se sijaitsee, mutta Euroopan ja erityisesti Portugalin mainitseminen sai aikaan ilahtuneita ilmeitä. Anastasio kertoikin, että Itä-Timorissa seurataan suurella innostuksella Portugalin jalkapallopelejä – maan oma jalkapalloilu kun on vielä lapsenkengissä. Entisestä siirtomaa-ajasta kertoo edelleenkin se, että Itä-Timorin kouluissa ja muuallakin hallintoelimissä virallisena kielenä käytetään portugalia. Tosin osa nuorista toivoisi sen tilalle nostettavan englanninkielen, sillä se avaisi heille enemmän mahdollisuuksia.

Vilkutin hyvästit lapsille ja matkalla autolle ihmettelin koulun pihamaalla istuskelevia lasten vanhempia. Anastasio kertoi, joidenkin kauempana asuvien perheiden äitien saattavan lapsensa kouluun, mutta koska matka on niin pitkä, he jäävät koululle odottamaan tuntien päättymistä. Anastasio myös mainitsi, että joissakin syrjäkylissä pitkä etäisyys kouluihin on myös iso syy sille, että jotkut lapset keskeyttävät koulun käynnin. Ja kun ajoimme kapeaa hiekkatietä yhä ylemmäs vuoristoon ymmärsin tämän hyvin. Tien molemmin puolin lapsia kulki koulupuvut päällään, autoja täällä oli vain harvalla perheellä. Lisäksi hiekkatie muuttui ajoittain pelkäksi mutavelliksi, joten välillä auton olemassa olostakaan ei ole hyötyä, ellei sitten halua käyttää päivästään tunteja sen työntämiseen mudan keskeltä. Teitä kyllä kunnostettiin ja rakennettiin, mutta useasta kohtaa osa tiestä oli pelottavasti sortunut sivulla vaaniviin kuiluihin. Rankkasateiden aikaan täällä ei todellakaan kannattaisi autoilla.

Rankkasade poppamiehen pihamaalla

Kun kaarroimme paikalliselta poppamieheltä näyttävän vanhuksen pihaan, tippuivat ensimmäiset vesipisarat maahan. Opin pian, että vanha, mutta ylvään näköinen puurakennus pihassa edustaa itätimorlaista perinnettä: jokaisella suvulla on oma perinnehökkeli ja eri juhla- ja hengellisten tilaisuuksien vuoksi he palaavat aina samaan paikkaan, samaan hökkeliin, suorittamaan perinnerituaalejaan. Poppamies oli suvun vanhin ja vastuussa perinnerakennuksen ylläpidosta sekä seremonioiden järjestämisestä. Anastasio yritti kääntää minulle sen minkä poppamiehen kovalta puhumiselta ennätti, mysteeriksi minulle kuitenkin jäi, miksi seremonioissa miehille tarjottiin huumaavaa betel-pähkinää. Kun tulimme ulos pimeästä hökkelistä, oli rankkasade kastellut pihamaan ja uhmaavan näköinen sumuverho leijaili paikan yllä. Selkäpiitä pitkin kulki kylmät väreet, osittain paikan mystisyyden vuoksi, osittain pelon – pääsisimmeköhän tietä pitkin enää eteenpäin.

Anastasio ja Raisa keskustelivat hetken portugalinkielellä poppamiehen perheen miesten kanssa, ja kohta he kertoivat minulle, että emme valitettavasti voisi jatkaa matkaa eteenpäin. Mitä ylemmäksi vuorille menisimme, sitä todennäköisemmin vesisade on vaurioittanut teitä. Turvallisempaa olisikin jatkaa matkaa takaisin alaspäin, mutta koska meillä olisi vielä hyvin aikaa, voisimme piipahtaa Dilin toisella laidalla kohoavien vuorten kylissä. Sinne siis! Matkalla pysähdyimme hiekkatien reunaan lounaalle pieneen kyläkauppaan, jonka pihamaalla söimme Pop Mie -nuudeleita kananmunien kera nälkäisten näköisten koirien katsellessa vieressä. Sujautin salaa yhden koiran suuhun nuudelipurkista paljastuneet epämääräisen näköiset kasvikset.

Kahviviljelmiä ja illallinen merenrannalla

Sadepilvet tuntuivat kaartelevan yhä alempana kun huristelimme keskellä maaseutumaisemia, pienten kylien läpi. Alkeellisten näköisten kylien keskeltä kohosi uutuuttaan kiilteleviä isokokoisia kirkkoja, vasta viime vuosina niitä oli alettu rakentamaan uudelleen sodan tuhottua lähes jokaisen. Pysähtelimme näköalapaikoilla ihmettelemässä silmänkantamattomiin jatkuvia vehreitä maisemia ja ostimme tuoreita hedelmiä tienvarsikojuista välipalaksi. Iltapäiväkahville suuntasimme Anastasion tunteman perheen luokse, jonka pihamaalle kiikutettiin nopeasti muovituoleja ja pöytä pitsiliinoineen kahvihetkeä varten. Sakeaakin sakeammalta näyttävän kahvin pavut oli viljelty perheen takapihalla ja jauhettu käsin perinteisin menetelmin. Varovaisesti maistoin kahvia peläten sen olevan liian vahvaa – kahvi oli kuitenkin maustettu valmiiksi sokerilla sopivan makeaksi, ja huomasinkin kohta nyökkääväni santsikupilliselle. Tänä iltana en varmastikaan saisi unta kovin helposti tuumailin kahvia siemaillessa ja pihamaalla uteliaina kurkkiville lapsille hymyillessäni. Ennen lähtöä perhe halusi vielä ikuistaa itsensä valokuvaan ja Anastasio lupasikin toimittaa heille printatut valokuvat seuraavalla ohikulkumatkallaan.

Kahvin voimalla vierailimme vielä muutamilla Dilin laidalla olevilla nähtävyyksillä ennen kuin auringonlaskiessa totesimme illallisajan olevan käsillä. Anastasio ja Raisa johdattivat minut heidän suosikkipaikkaansa merenrannalla oleville ruokamarkkinoille. Kojuissa kärysi grillissä niin mereneläviä kuin kanaakin, ja muutamat grillivartaat mukaan napattuamme löysimme rannalta vapaan pöydän. Pimenevässä illassa muistelimme päivämme hauskoja ja hullunkurisia hetkiä, vakavoiduimme puhuessamme maan tapahtumista, ja vertailimme elämän eroja Suomessa, Itä-Timorissa ja Brasiliassa asuessa. Kun lopulta tuli hyvästien aika, sanoin Anastasiolle ja Raisalle kiitollisena, että päivä oli heidän ansiostaan yksi parhaimpia. En tulisi koskaan unohtamaan näitä hetkiä, enkä varsinkaan Itä-Timoria.

Jos olet suunnittelemassa matkaa Itä-Timoriin ja haluat tutustua maahan pintaa syvemmältä, suosittelen ehdottomasti ottamaan yhteyttä Anastasioon. Tällä hetkellä hän työskentelee Dili Central Backpackers -hostellissa, jonne voi vain marssia sisään kyselemään häneltä vaihtoehtoja.

  • Reply
    Nanna
    17.4.2017 at 13:29

    Kuulosti aivan mahtavalta kokemukselta ja kiva kun suosittelit paikallista opastasi 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      14.5.2017 at 07:05

      Kokemus oli kyllä hieno, ja paikallisten kautta pääsee kyllä aivan erilailla kosketuksiin maahan kuin pelkästään yksin seikkaillessa. 🙂

  • Reply
    veehoo
    17.4.2017 at 15:39

    Itä-Timor ei ole koskaan ollut omalla must-see listallani, mutta nyt on. 🙂 Kiitoksia hienosta kuvauksesta. Ei ehkä ihan perhekohde, ainakaan vielä, mutta muuten voisin hyvin kuvitella vierailevani tuolla.

    • Reply
      Anna-Katri
      14.5.2017 at 07:04

      Kiva kuulla, että juttu herätti mielenkiinnon. Suosittelen kyllä ehdottomasti matkakohteeksi, varmasti nouseva matkailumaa seuraavien vuosien aikana, mutta niin kuin sanoit, ei ehkä se ensimmäisenä mieleen tuleva paikka, jos perheloma on suunnitteilla. Balilta pääsee kätevästi lentämään, eli ehkäpä perheen voi jättää sinne resorttiin ja lähteä itse pienelle parin päivän seikkailulle jos siltä tuntuu. 🙂

Leave a Reply