Arki matkojen välillä

Kaipuu tropiikkiin

17.2.2019

Kuvitella, siitä on jo kuukausi, kun palasin Panaman ja Kolumbian reissultani takaisin Suomeen. Arkeen takaisin sopeutuminen ei todellakaan ole ollut helppoa, olen itseasiassa tuskaillut aika paljon alkutalven koettelemuksissa, niin sään kuin arkielämänkin puolesta. Useamman kerran olen huomannut haaveillen miettiväni matkaa takaisin tropiikkiin, paikkaan, jossa päivää rytmittävät auringonnousut ja laskut, surffiaaltojen pauhu. Trooppisessa lämmössä meren äärellä tunnen aina olevani enemmän kotonani kuin missään muualla. Joskus palmun alla rannalla istuessani tunnen ihan pakahtuvani siihen onnen tunteeseen, siihen sanoinkuvaamattomaan ilon läikähdykseen, joka sisältäni kuplii. Se jaksaa hämmentää minua vuodesta ja matkasta toiseen, miten ihmeessä voikaan olla niin, että keskelle Suomen pimeintä ja kylmintä talvipäivää syntynyt tyttö on löytänyt henkisen kotipaikkansa maapallon toiselta puolelta. Tuntuu, että  tropiikissa ollessani olen eniten omassa elementissäni. Mielen lisäksi koko kroppa on mukavuusalueellaan – hiukset kihartavat, iho ei meikkiä kaipaa ja hymy on herkässä. Energiaa on päivisin silti paljon enemmän, vaikka kuinka olisi surffiaaltojen uuvuttama.

Välillä olen harmitellut sitä, että olen selvästikin syntynyt väärään maahan ja välillä pohtinut, miksi juuri minä olen luonut haaveistani huolimatta arjen Suomeen. Siitä kaikesta irtaantuminen tuntuu jotenkin vaikealta, vaikka mieli vetäisi kuinka maailmalle palmun alle. Miten voisin muka luoda elämän, urasta ja työstä puhumattakaan, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa joutuisin rakentamaan kaiken aivan tyhjästä. Ja kaiken aivan yksin. Se tuntuu jotenkin aivan todella isolta ponnistukselta. Enhän edes tiedä kuinka pitkään lopulta viihtyisin yhdessä ja samassa paikassa, tähän mennessä kun kaukokaipuinen sieluni tuntuu janoavan koko ajan uusiin seikkailuihin, uusiin erikoisiin ja eksoottisiin paikkoihin, olivat ne sitten trooppisia paratiisirantoja tai aivan niiden ääripäitä. Olenkin huomannut salaa ajattelevani diginomadien olevan onnekkaita, he kun pystyvät läppärinsä turvin tekemään töitä mistä päin maailmaa tahansa, ja jos paikka alkaa kyllästyttää, siirtää konttorinsa hetkessä uuteen osoitteeseen vaikka toiselle puolelle maailmaa.

Toki ymmärrän, ettei heidänkään elämä koko aikaa ole pelkkää paratiisirannoilla tanssimista, vaikka siihen tulisi toki pyrkiä. Joten ehkä kuitenkin vielä toistaiseksi tasapainottelen matkailevan elämän ja arjen pyörteiden välillä, yrittäen saada ajatukseni jonkinlaiseen tasapainoon. Hakien jonkinlaista varmuutta siitä, mitä oikeasti haluan, mihin suuntaan haluan elämässäni kulkevan, oli se sitten osittain Suomessa ja osittain maailmalla. Mutta sen tiedän, että pian minun on taas päästävä lataamaan energiaa tropiikkiin. Minnehän sitä lähtisikään, tropiikin lämmön lisäksi kun omalla vaatimuslistallani on myös nykyisin surffiaallot. Miten siistiä onkaan löytää vielä aikuisiällä uusi harrastus, joka on vienyt aivan täysin mennessään ja motivoi kokoajan kehittymään. Tästä syystä seuraavana matkakohteena voisikin hyvin olla tuttu ja turvallinen Bali surffikylineen, toisaalta Panama-Kolumbia-reissuni jälkeen olen haaveillut yhä uudelleen Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan upeista surffirannoista. Ja itseasiassa yhtenä päivänä vastaani netissä tuli sattumalta maailmankartta, johon oli listattu satoja surffispotteja ympäri maailmaa – huh, miten olisi sittenkin vaikka Intian Kerala, Mozambikin Tofo, Havaijin Oahu tai Ecuadorin Montanita?

  • Reply
    Susanna
    18.2.2019 at 20:42

    Sama täällä, tuntuu että henkinen kotini on Välimerellä tai vielä pidemmällä.. Kannattaa varmaan tutustua Havaijin Maui kohteeseen, sitä on kehuttu aidommaksi kohteeksi kuin niitä turistiresortteja tai näin olen lukenut. Se on harmi kun monet Välimeren työt on niin pienipalkkaisia ja vuokria on kuitenkin nostettu, ilman että olisi ajateltu palkkoja. Joissain matkatöissä on myös mahdollisuus asua hotellissa, itse olen vaan ollut jo niin paljon hotelleissa etten koe sitä minulle sopivana vaihtoehtona, mutta ehkä joku toinen voi sellaisesta innostua. Minulle sopii myös paremmin Keski-Euroopan talvi, joka muistuttaa lähinnä Suomen kevättä tai syksyä koskaan ei ole liian kylmä 🙂 Sellainen lumihelvetti ei ole minua varten, en edes pidä talviurheilusta. Minulle riittäisi sellainen kevyt puuterilumi kerran joulussa, tai sitten ei ollenkaan. Kannattaa miettiä eri vaihtoehtoja ja tosiaan niin kauan kun on sinkku ja on tilaisuus, voi viettää vaikka osan vuodesta ulkomailla

  • Reply
    Anni
    19.2.2019 at 09:25

    ”Miten voisin muka luoda elämän, urasta ja työstä puhumattakaan, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa joutuisin rakentamaan kaiken aivan tyhjästä. ”

    Sen pystyy tekemään! Minä tein sen! Ei nyt mihinkään paratiisirannalle, mutta Espanjaan. 38 vuotiaana pakkasin laukun ja koiran ja tulin kolmeksi kuukaudeksi, joka on nyt venynyt 4,5 vuodeksi. Kaikki on myyty Suomessa ja elämä siirretty tänne. Yksi ystävä oli etukäteen. Asunto oli, auto vuokrattuna ja töitä haussa. Ensimmäinen vuosi meni muilla töissä ja nyt takana yli kolme vuotta freelancerina. Ja uutta hienoa tulossa töiden kanssa! Suosittelen ehdottomasti, puhut niin samoja juttuja kuin mä. Päivääkään en ole katunut. Niin paljon onnellisempikin. Edelleen sinkkuna eli turha miettiä, että pitää löytää ensin joku mies, jonka kanssa tehdä jotain. Itse pärjää varmaan paljon paremmin 😀

    Blogissa koko tarinaa tästä taipaleesta.

Leave a Reply