Kenia – vierailulla Masai-heimon luona

Aamulla pakkaan telttani kasaan kuin vanha tekijä, ja aamiaisen jälkeen hyppään jo tutuksi tulleen overland truckin kyytiin jännityksen vallassa. Seuraavana suunta olisi nimittäin kohti Masai Maraa – Itä-Afrikan kuuluisaa luonnonpuistoa, jonka maisemia olin pienestä tytöstä saakka ihastellut Avaran luonnon tv-jaksoissa. Matkapäivän aikana rekan ikkunoista näkyvät maisemat alkoivat käydä jo tutuiksi: isoja ruusutarhoja, aukeita peltoalueita, karjapaimenia laumoineen, vaeltavia seeproja, pölyisiä kyliä, ihmisiä lepäilemässä katujen varsilla. Huomasinkin ajattelevani, kuinka olinkaan jo ehtinyt tottunut näihin maisemiin, jos vertaa hämmästykseeni, kun ensimmäisen kerran näin tällä matkalla palan Afrikkaa Ugandan Kampalassa.

Vihdoin saavumme perille leirintäalueelle ja seuraavien päivien aikana pääsen kokemaan Afrikan villin luonnon aivan uudella tavalla game drive – kierroksilla Masai Maran luonnonpuistossa. Vaikka safarit ovatkin Masai Maran ehdoton päänähtävyys, uteliaisuuteni myös paikallista elämää kohtaa voittaa, ja päätän viimeisenä iltana suunnata muutaman muun ryhmäläisemme kanssa oppaan johdolla läheiseen Masai-heimon kylään. Kylässä meitä vastassa on pelottavan näköisten heimomiesten ryhmä: lähes kaksimetrisillä masaisotureilla on yllään värikkäät perinneasut pääkoristeineen sekä käsissään pitkät kepit. Tuimat ilmeet vaihtuvat kuitenkin pian leveisiin hymyihin, kun heimolaiset hyppäävät tanssin pyörteisiin. Ja millaisesta tanssista kyse onkaan – pitkäjalkaiset miehet pomppivat ilmaan vuorotellen kepeästi kuin gasellit samalla kun laulavat lähes hypnoottisia säveleitä. Kohta minutkin kiskaistaan mukaan tanssin pyörteisiin, ja vaikka en sentään hyppyjä joudukaan esittämään, hengästyn todenteolla askeltaessani ympäri pihamaata heimomiesten askeleiden perässä.

Seuraavaksi pääsin onneksi vetämään henkeä, kun meidät ohjataan kylän sisäpihalle seuraamaan kyläläisten iltapuuhasteluja. Pienten savimajojen keskellä oleva kuivuneen lehmänlannan ja saven muodostama pihamaa pöllyää, kun paimenet ohjaavat lehmiä laitumilta yöksi talojen suojiin samalla kun kauniisiin perinneasuihin pukeutuneet naiset esittävät pihamaalla mukaansatempaavan laulun. Lapset telmivät pihalla eläinten keskellä, ja innostuvat imitoimaan masaisotureiden tanssia, ja pomppivat hassusti ilmaan pikkukeppien kanssa. Lasten perässä pääsen myös tutustumaan missä he asuvat: perheen isä avaa pienen savimajan peltioven, ja räpyttelen hetken silmiäni, ennen kuin katseeni tottuu totaalipimeyteen. Aivan majan ovensuussa on pieni karsina vastasyntyneelle vasikalle. Majan perällä lattialla on muutama patja ja vilttikasa nukkumista varten. Keskellä huonetta lattiassa on kuoppa nuotiolle, jonka äärellä ruoka valmistetaan joka ilta. Rintaani pistää, kun ajattelen, että nämä lapset oikeasti asuvat näissä olosuhteissa. Vaikkakin he itse vaikuttavat ilmeistä ja eleistään päätellen varsin tyytyväisiltä elämäänsä. Ei silti ihme, että yhä useammat kylän nuoret muuttavat paremman toivossa suurkaupunkeihin. Sen myötä heimoperinteet ovat alkaneet pikkuhiljaa hiipumaan.

Kun aurinko alkaa painumaan tasankojen taakse, jättää se jälkeensä yhden upeimmista auringonlaskuista mitä olen vielä matkani aikana päässyt näkemään. Sen viimeisten vaaleanpunaisen ja pinkin sävyisten säteiden valossa muutama kylän koululainen tekee vielä läksyjä pihamaalla, kun hyvästelen heimon ja suuntaan takaisin omaan leiriini.