Elämänmuutos Luxemburg

Luxemburg – Hetki kirsikankukkien aikaan

21.3.2018

Kirsikkapuiden kukkasateessa

Avaan asuintalon ulko-oven luxemburgilaisessa naapurustossa. Vastaan tulvahtaa raikas kevätsää, ja vaistomaisesti nostan trenssini kauluksia pystympään. Suljen oven hiljaa takanani, etten häiritsisi minut luokseen Luxemburgiin kutsuneen puhelinpalaveria. Bisnespuhelun kuuntelemisen sijaan haluan nimittäin lähteä pienelle kävelykierrokselle uuteen päivään heräävään naapurustoon. En niinkään ulkoilun vuoksi, vaan siitä syystä, että edellisenä iltana olin nähnyt vilaukselta kulman takana hennosti houkuttelevaa vaaleanpunaista väriloistoa – kirsikkapuun kukat olivat kuulema olleet täydessä kukassaan jo pari päivää, joten olisi vain ajan kysymys, kuinka kauan hennot terälähdet pysyisivät enää paikallaan keväisen tuulen pyöritellen leikkisästi puiden oksia.

Muutamat askeleet, käännös vasemmalle, ja olen yhtäkkiä ensimmäisen kirsikkapuun alla. Pysähdyn, ja hämmästyneenä nostan katseeni ylös. Pinkin eri sävyissä kukkivista puista luokseni kurottelee kukkien painosta alaspäin taipuneita oksien päitä. Oksiin osuva pieni tuulenpuuska houkuttelee terälehtiä lentoon ja pyörittelee niitä kevyesti ylläni, ennen kuin taivaalta alkaa hiljalleen sataa vaaleanpunaisia kukkia kasvoilleni. Osuessa iholle, ne tuntuvat kuin kevyiltä perhosen siiven hipaisuilta. Suljen silmäni, ehkä hymyilenkin hetken, ennen kuin muistan, etten elänytkään keskellä prinsessojen taikasatua. Elämän realiteetit puskevat jostakin mieleen, ja pyyhkäisen kohmettuneella sormellani pienen kyyneleen pois nenänvarreltani. Olisin voinut vaikka vannoa, että juuri tuolla hetkellä jostakin korviini kantautuu Carla Brunin laulamat ranskankieliset kaihoisat sävelet. En tiedä kuinka pitkään seisoin paikoillani, mutta kun havahdun ajatuksistani, huomaan ympärilleni maahan kerääntyneen kirsikkapuun kukista vaaleanpunaisen maton.

Pala mennyttä ja silti tulevaa

Pidennetty viikonloppu Luxemburgissa oli ihana, tosin pienellä melankolisella vivahteella varustettuna. Nuo päivät olivat kuitenkin juuri sitä, mitä kaipasin siinä hetkessä arjen pyörteistä irroittautumiseen ja omien ajatuksieni selkeyttämiseen. Se viikonloppu oli etäisyyttä, ja silti samalla lähentymistä. Asioiden läpikäyntiä ja unohtamista. Vanhojen muistelua ja uudesta haaveilemista. Syvällisiä keskusteluja yömyöhään, kepeitä keskipäivän hetkiä. Tuttuja maisemia, uusia suuntia. Luxemburgissa ollessa aika tuntui jollakin tavalla pysähtyvän tuon viikonlopun ajaksi, ja välillä tuntui siltä, että olisin tehnyt aikamatkan parin vuoden takaiseen ensivisiittiini tuossa pikkuruisessa maassa. Silti kaikki oli jollakin tavalla erilaista kuin edellisellä kerralla.

Noiden päivien aikana pakenin sateista päivää Bernard Massardin kuohuviinitilalle, tutustuen heidän viininvalmistusmetodeihin ja siemaillen kuohuviiniä kauniissa vaaleanpunaisessa päärakennuksessa sateen ropistessa ikkunaan. Kiipesin mahtipontisen näköisen Vianden linnan kivimuurien takaa löytyvälle linnan tasanteelle ja ihailin sieltä avautuvia maalaismaisemia kaikessa hiljaisuudessa. Nukahdin pelkääjän paikalle matkalla kohti Reinjoen varren viinialueita, jossa poikkesin pienessä keskiaikaisessa kylässä pitkällä lounaalla. Puikkelehdin Luxemburgin kaupungin kauniilla kaduilla piipahdellen luksusputiikeissa ja istahtaen kutsuville terasseille iltapäivän cappuccinolle ja rose-viinilasilliselle. Halusin nähdä yhä uudelleen Luxemburgin kaupungin keskustan liepeiltä löytyvän piparkakkukylä Grundin suloisine rakennuksineen ja jokimaisemineen. Huristelin auton kyydissä pitkin Luxemburgin maaseutua ihaillen kevään tuomia vehreitä maisemia ja unohtuen pitämään rososiipistä perhosta kädelläni ennen kuin se otti turvapaikan huiviltani. Ja sitten vain olin, vietin normaalia elämää ruokakaupassa käyden, kotikeittiön herkkuja odotellen, tv:tä tuijotellen.

Aika mennä on

Se oli yhdistelmä lomaa ja arkea. Todellisuutta ja unelmaa. Se oli jonkinlaista haikeutta menneestä, mutta silti malttamatonta odotusta tulevasta. Se oli jonkin loppu, ja samalla uuden alku. Tuona keväänä, jo ennen tuota viikonloppua, olin tehnyt päätöksen lähteä maailmanympärimatkalle. Samalla kun intoilin unelmieni matkasta, tunsin aivan järkyttävää epävarmuutta. Olinko ottamassa askeleen oikeaan suuntaan, vai olinko tehnyt elämäni tyhmimmän päätöksen. Tiesin kuitenkin, etten olisi valmis pysähtymään paikoilleni, elämään muuta kuin omaa unelmaani. Jos en kokeilisi siipiäni, ehkä katuisin. Ja sitä riskiä en halunnut ottaa. Onneksi lähelläni oli ihminen, joka vuosien jälkeenkin osasi sanoa oikeat sanat, kannustaa. Antaa uskoa siihen, että mitä tahansa haluankaan, minun on se elämässäni mahdollisuus saavuttaa.

Painan asuintalon oven hiljaa kiinni takanani. Istahdan autoon. Autokaiuttimista soi Carla Brunin J’arrive à toi -biisin hennon melankoliset sävelmet. Kulman takana auton ikkunasta näkyy vielä pari päivää sitten vaaleanpunaisina loistaneet kirsikkapuut. Nyt ne ovat vain täynnä ruskeita, tyhjiä oksia. Asfaltille silloin laskeutunut terälehtien matto on lakaistu pois, tai ehkä tuuli vei osansa. Tuota luonnon omaa taidemaalausta, kirsikkapuiden kukintaa, saa ihailla vain pienen hetken, nuo muutamat päivät vuodessa. Kuinka kaunista, ja samalla niin hauraan ohikiitävää.

“There is freedom waiting for you,
On the breezes of the sky,
And you ask ‘What if I fall?’
Oh but my darling,
What if you fly?” 

  • Reply
    Nicola
    21.3.2018 at 20:46

    Niin ihanat kuvat tekstin kera.!!! <3

  • Reply
    Heli / Heli voyage
    21.3.2018 at 22:35

    Tosi kauniisti kirjoitettu tarina ja kauniit ovat kuvatkin.

  • Reply
    Karri
    22.3.2018 at 10:53

    Tässä julkaisussa oli kyllä sellasta romanttista fiilistä. 🥂 😉
    Luxemburg on kyllä kaunis & wautsin rauhallinen mesta. Just tällaiset hienosti hoidetut maat parhaita. 👍
    Kaiken lisäksi kevät on siellä hyvässä vauhdissa näin maaliskuun puolivälin jälleen. 🌤

  • Reply
    Niina
    23.3.2018 at 11:18

    Aivan ihania kuvia ja todella kauniin näköinen paikka! 🙂 Kirsikkakukat on niin nättejä, odottelen jo kevättä ja sitä aikaa kun Helsingissäkin niitä näkyisi <3 Luxemburg näyttää myös kivalta kaupungilta, johon voisi joskus tehdä viikonloppu reissun!

  • Reply
    Susanna
    23.3.2018 at 22:24

    Hienot kuvat. Luxemburg näyttää kivalta kohteelta

  • Reply
    Jenni / Unelmatrippi
    25.3.2018 at 12:06

    Koskettava teksti. <3 Tavoitit ja jaoit sillä hienon tunnelman, kiitos siitä. P.S. Näyttääpä Luxemburg kauniilta!

  • Reply
    Jenni
    25.3.2018 at 14:36

    Todella viehättävästi kirjoitettu 🙂 Halusin lukea tekstin, koska olemme juuri suunnittelemassa viikonloppumatkaa Luxembourgiin, mutta olemme sitä nyt jo kahdesti siirtäneet tämän vuoden kehnon kevätsään vuoksi. Hämmästelin että joko siellä kirsikat kukkii, mutta ehkä ne olisivatkin kukassa sitten kun me mennään, katsotaan miten käy 🙂

  • Reply
    Anne / Matkahetket
    25.3.2018 at 17:33

    Ihana postaus. <3 Kuvat ovat tosi kauniita ja Luxemburgista niin harvoin kirjoitetaan.

  • Reply
    Sonja | FIFTYFIFTY
    27.3.2018 at 17:58

    Aivan ihana tuokiokuvaus Luxemburgista! <3 Todella hyvin kuvasit sitä fiilistä ja kaikkea, jota matkoilla on mutta jota ei todellakaan aina osaa pukea sanoiksi. 🙂

  • Reply
    Ne Tammelat
    27.3.2018 at 20:55

    Kauniisti kirjoitettu tarina. Luxemburgh näyttää vihreämmältä (ja vaaleanpunaisemmalta), kuin olin mielessäni maalaillut. Ehdottomasti listalla tämä, kun seuraavaa roadtrippiä suunnitellaan.

  • Reply
    Terhi/Fammo matkalla
    27.3.2018 at 23:23

    Olisinpa nyt Luxenburgissa! Mutta eipä hätää kohta kukkivat kirsikkapuut täälläkin. Sitä odottaessa,

  • Reply
    Pirkko / Meriharakka
    28.3.2018 at 01:42

    Luxemburgissa olen vieraillut muutamaan kertaan tosi kauan sitten, ja viimeisimmät kerrat työasioissa, joten yhtään lähellekään näin kaunista kuvaa ei sieltä löydy. Tuotakin jäin juttusi tiimoilta miettimään, että miten iso päätös tuo päätös maailmanympärimatkasta yksin on ollut – ehkä omalta osaltamme isoja päätöksiä ovat edustaneet kauan sitten muutto Ruotsiin pariksi vuodeksi, asuntojen ostot, etenkin näiden parin viimeisen, jo isompien, mutta nykyisessäkin olemme kohta asuneet jo 20 vuotta, joten niitä ”perhosia vatsassa” ei enää oikein muista.
    Niin ja tietysti päätös lopettaa työt kokonaan, mutta senkin olin päättänyt jo useamman vuoden ennen sen toteutusta, joten ei sekään sitten lopulta niin isolta jutulta tuntunut. Matkailupuolen päätökset ovatkin kaikkiin näihin verrattuina olleet sitten pienempiä, mutta toisaalta eipähän mikään matkoistammekaan ole ollut kuin korkeintaan runsaat 5 viikkoa.

  • Reply
    sari / matkallalahelletaikauas
    30.3.2018 at 16:59

    Olipa tunnelmaa ja haikeutta. On iso asia, kun päättää jättää työn ja aloittaa jotain uutta. Mutta minulla on motto: kun jokin ovi sulkeutuu, aina uusi ovi aukeutuu. Tämä juttu sai haluamaan Luxenburgiin, olit niin kauniita kuvia saanut paikasta.

  • Reply
    Kohteena maailma / Rami
    1.4.2018 at 11:46

    Olipa kaunis kuvaus hetkestä, kauniissa kaupungissa. Olin itse siellä tasan kolme vuotta sitten poikieni kanssa ja tutuistumme tähän upeaan kaupunkiin aika monia samoja katuja pitkin kuin kuvissasi. Siellä oli kyllä jotenkin niin rauhallista ja vuosisatojen arvokkuutta.

    • Reply
      Anna-Katri
      7.4.2018 at 21:26

      Kiitos, ihana kuulla, jos onnistuin välittämään jotakin ruudun toiselle puolelle. Luxemburg on kyllä raukean rauhallinen pikkupaikka, jota harvoin mietitään matkailumielessä, mutta ehdottomasti pitäisi.

Leave a Reply