Kosovo – matka, joka jäi mieleen

Uutisissa näkemämme pätkät maailman pahuudesta jäävät usein omien arkikiireidemme jalkoihin, ja vaikka hetken kauhistelemme tapahtumia, jäävät ne kuitenkin etäisiksi omasta elämästämme. Uutispätkät kuitenkin ehkä tiedostamattammekin luovat meille jonkinlaisen käsityksen maasta, josta uutisoidaan. Jos uutisissa näkyy vain pahuutta ja julmuutta, piirtyy verkkokalvoillemme kuva maasta, jonne ei ainakaan lähitulevaisuudessa suunnittele matkailevansa. Mikä on sinänsä sääli, sillä vaikka uutishetkellä maassa vallitsisi kuinka kaaottinen tai kamala tilanne tahansa, voi vuosien päästä tilanne maassa olla toinen – tai ainakin paikalliset ihmiset voivat nähdä tilanteensa aivan eri tavalla kuin me ulkopuolelta sitä analysoivat näemme. Ehkä uutiset luovat meille myös ennakkoasenteita eri maita kohtaan, mitkä onneksi matkailun myötä voi karistaa tiehensä. Tai näin ainakin itse olen pyrkinyt ja oppinutkin tekemään.

Kaksi vuotta sitten, kun olin lähdössä matkalle itä-Afrikkaan, ja mainitsin yhdeksi kohdemaakseni Ruandan, suurinosa ihmisistä kauhisteli matkavalintaani – koska siellähän on ollut sisällissota ja nälänhätä ja ties mitä. Kieltämättä omatkin ensiajaukseni Ruandasta liittyi juuri näihin kuviin, joita uutiskanavista meille on vuosien mittaan maasta tarjoiltu, mutta kun lopulta olin Ruandassa, hämmästyin, kuinka erilainen maa lopulta oli. Samalla tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että minäkin, vaikka pidin itseäni suhteellisen avarakatseisena, olin muodostanut maasta jonkinlaisen käsityksen etukäteen ilman, että siellä olin vieraillut. Ruandassa ollessani tunsin myös harmitusta siitä, kuinka uutisotsikoissa usein lietsotaan pienimpiäkin epäkohtia eri maista, mutta ne positiiviset kehitysaskeleet tai elämä normaalitilanteessa jää myyvempien otsikoiden alle. Kuinka vääristyneeksi maailmankatsomuksemme voi tiedotusvälineiden vaikutuksesta muuttuakaan? Kaikilla meillä ei ole mahdollisuutta, tai innostustakaan, matkustaa maihin paikan päälle näkemään ja kokemaan tilanne itse, mutta uskon, että useimmat meistä haluaisivat sotakuvien sijaan nähdä välillä myös sen elämän toisen puolen.

Tänä kesänä Balkanin matkaa suunnitellessani halusin vierailla myös Kosovossa, mutta serbialainen autonvuokrausfirma eväsi pääsyn Kosovoon vasta viimeisen viikon aikana. En kuitenkaan halunnut luopua Kosovossa vierailustani autonvuokrausfirman (poliittisen?) mielipiteen vuoksi, vaan lennosta selvitin vaihtoehdon vierailla maassa edes päiväkäynnillä. Niinpä tämän viikon maanantaiaamuna suuntasin aikaisin aamusta autoni kohti Montenegron ja Kosovon rajaa, ja jätin auton maiden väliselle puolueettomalle alueelle parkkiin, ennen kuin kävelin yksin rajan yli Kosovon puolelle. Olin löytänyt netistä kosovolaisen yliopistoprofessorin Zekë Çekun, joka lupasi kierrättää minua Kosovossa puolen päivän ajan siellä missä haluaisin. Kohteilla ei minulle niinkään ollut väliä, halusin vain nähdä maan tämän hetkisen tilanteen sekä saada jonkinlaista kontaktia paikallisiin.

Ensimmäinen havaintoni maasta oli, ettei aiemmat sotajulmuudet näkyneet enää millään tavalla alueilla, joissa vierailin. Zekë kertoikin, että Kosovo on rakennettu nopeasti uudelleen ja täysin tuhoutuneiden kylien tilalle on noussut uusia taloja ennätysajassa. Tarkemmin katsoessa tästä kertoi vain talojen keskeneräisyys – joissakin ei ollut vielä ikkunoita, toisista puuttui maalikerros ja joihinkin oli yläkerta jäänyt rakentamatta. Vaikka maan historia ei enää näkynyt katukuvassa, ei se koskaan varmasti unohdu meiltä, saati sitten kosovolaisilta, jotka ovat sotien aikaan alueella eläneet. Hämmästellen kuitenkin kuuntelin, kuinka rauhallisesti, ilman provosoitumista, katkeruutta tai vihaa, Zekë kertoi hyvin lyhyesti perheensä tarinan. Hänen äitinsä talo oli poltettu kaksi kertaa maantasalle, hänen veljensä oli kuollut taistelussa serbisotilaita vastaan ja hänen kaksi enoa oli teloitettu heidän kotiensa pihalle perheen silmien edessä. Ja nämä kaikki niillä samoilla alueilla, joissa vierailin. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin sanoi: “Emme varmasti koskaan pysty unohtamaan näitä kokemuksia, mutta haluamme historian sijaan katsoa eteenpäin. Emme kanna kaunaa kenellekään vaan haluamme mieluummin rakentaa parempaa tulevaisuutta sulassa sovussa. Näin on parempi kaikille.”

Vaikka vierailuni Kosovossa kesti vain puolikkaan päivän, jäi matka mieleeni varmasti loppuelämäksi – aivan kuten matkani Ruandaan. Ei sen kuvottavan sotahistorian vaan tämän hetkesten ponnistelujen vuoksi. Jokaisella maalla on oma historiansa – hyvä tai huonompi – mutta kaikilla on varmasti yhtäläinen oikeus parempaan huomiseen. Toivon todella, että omien matkojeni myötä voin hälventää näitä pinttyneitä mielikuvia eri kriisimaista ja kannustaa muitakin matkustamaan niin Ruandaan kuin Kosovoonkin, ja toivonmukaan tulevaisuudessa myös muihinkin historiastaan irti ponnisteleviin maihin.

Kosovosta mieleeni jäi ennen kaikkea maan kaunis luonto, jota pääsin ihastelemaan ajellessamme vuoristoteitä Montenegron rajalta kohti Pejën kaupunkia. Lisäksi takaisin rajalle palatessamme pysähdyimme pienelle vesiputoukselle, jonka vuorilta tuleva vesi oli kristalliakin kirkkaampaa. Putouksen ympäröivät maisemat olivat rauhoittavan kauniita, ja jäin miettimään millaisia patikointireittejä Kosovosta löytyisikään – Zekën mukaan alueelle ollaan myös mietitty laskettelukeskusta, johon ainakin huimat vuorten rinteet tarjoaisivat varmasti puitteet.

Pejessä sain eteeni ehkäpä koko matkan parasta kahvia, sillä Zekë tunnustautui vannoutuneeksi kahvihifistelijäksi, ja kertoi kosovolaisen Macchiaton olevan parempaa kuin italialaisen. Ja toden totta, hienostohotelli Dukagjinin terassilla nautittu pikkukupillinen oli erinomainen osoitus kosovolaisten vihkiytymisestä asioihin. Kahvia maistellessani Zekë kertoi hänen yrityksensä järjestävän matkailijoille hotellin lisäksi majoitusta paikallisten perheiden luona. Kotimajoitukseen on kuulema valittu perheitä uskontotaustoista riippumatta. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin ehdottomasti halunnut päästä maistelemaan Macchiatoni paikallisen perheen aamiaispöydässä – siinä samalla olisi varmasti oppinut yhden jos toisenkin asian kosovolaisten elämästä.

Pejestä pienen ajomatkan päässä sijaitsi Dečanin luostari, joka Zekë mukaan oli pakko nähdä jos täällä päin turistina liikkui. Luostari on rakennettu vuonna 1327 ja se on UNESCOn suojelema – eikä suotta, sillä se on selvinnyt lähes vahingoittumatta Balkanin sodan ajoilta, vaikka kaikki muut rakennelmat lähialueelta tuhoutuivat miltei kokonaan. Tällä hetkellä luostari on yksi harvoja paikkoja Kosovossa, jossa on vielä KFOR-rauhanturvajoukkojen valvonta, sillä luostaria asuttavat serbialaiset munkit. Jotkut paikalliset ovat nimittäin olleet sitä mieltä, että luostari kuuluisi kosovolaisille, mutta ainakin toistaiseksi munkit ovat saaneet rauhassa harjoittaa niin uskontoaan kuin valmistaa herkullisia viinejä, juustoja ja hunajaa kauniilla tilalla. Piipahdus luostarin kirkon sisällä osoitti myös syyn miksi aluetta kannattaa suojella: kirkon seinillä olevat frescot ja ikonit ovat säilyneet erinomaisessa kunnossa, ja vanhan rakennuksen sisältä huokuu arvokkuus ja rauha.

Jos haluat kokea Kosovon parhaita paloja, suosittelen ehdottomasti ottamaan yhteyttä professori Zekë Çekun Intours and Travel -matkailuyritykseen. Voit lähettää myös suoraan sähköpostia Zekelle: zekceku@gmail.com