Maailmanympärimatka Papua Uusi-Guinea

Papua Uusi-Guinea – kylävierailu puukanootilla

Vaikka Papua-Uusi-Guinean majapaikkani pihapiiri tarjosi tuutin täydeltä tropiikin elämää sademetsän keskellä, halusin silti palavasti päästä vieläkin syvemmälle sademetsän sydämeen. Tiheään metsikköön ei kuitenkaan ihan noin vain tallusteltaisi: jo yli 30 asteen kuumankostea ilma tainnuttaisi tallaajat hetkessä, puhumattakaan miljoonista moskiitoista. Eco Lodgen isäntä Warren ehdottikin, että kokopäivän vaelluksen sijaan lähtisin kanoottiretkelle läheiseen kylään. Samalla kuulema pääsisin näkemään palan sademetsäluontoa kanootissa istuessani. Kuulosti täydelliseltä yhdistelmältä!

Kohti sademetsäkylää

Niinpä aamun sarastaessa hyppäsin Warrenin jeepin kyytiin ja köröttelimme pieniä hiekkateitä pitkin merenlahden poukamaan, jossa meitä odottamassa oli pari Warrenin kaveria moottoriveneensä kanssa. Veneellä taitoimme matkaa parikymmentä minuuttia, ennen kuin kaarroimme merenlahdelta erkanevaan jokiuomaan. Kohta rantapalmujen takaa alkoi erottumaan pieniä asumuksia ja ohuista puuriuista kyhättyjä laitureita. Vene ohjattiin parkkiin pienten puukanoottien viereen ja kömmin ylös veneestä. Warren tervehti lämpimästi kyläläisiä ja ojensi heille mukanaan tuomia lahjoja. Hän selitti minulle, että Papua-Uusi-Guineassa on vieläkin voimassa vanhat perinteet siitä, että se mitä ansaitaan, jaetaan muiden kanssa. Kyläläiset myös mielellään päästävät Warrenin vieraat retkelle elinympäristöönsä kun Warren kompensoi tämän heille lahjoillaan, jotka lähinnä ovat peruselintarvikkeita, kuten riisiä, mutta joskus hän on myös vienyt kylälle harvinaisempia lahjoja kuten jalkapallon. Pian myös ymmärsin, ettei tavan turisteilla ole asiaa joelle yksinään – täällä tarvitsee ehdottomasti mukaansa paikallisen henkilön, jonka joen syrjäisillä varsilla olevat kyläläiset tuntevat.

Minut istutettiin kylän keskellä olevan katoksen alle lankkupenkille odottelemaan, sillä kanoottini vaatisi kuulema pientä hienosäätöä. Kohta näinkin kuinka lankun pätkästä sahattiin sopivan kokoista penkkiä  ja sitä mallailtiin kiikkerän näköisen kanootin kapeiden reunojen väliin. Mieleeni hiipi ajatus, että miten ihmeessä tämä puunrungosta koverrettu pieni kanootti pysyisi pystyssä vedessä – tasapainottelua varten siihen oli toki kiinnitetty toiselle puolelle pari kepinpalaa, mutta se ei vakuuttanut ensisilmäyksellä. Kohta minut esiteltiin kanoottikuskilleni, pienelle mutta sitäkin sisukkaamman näköiselle naiselle, sekä hänen pojalleen, joka toimisi kanoottimme perämiehenä. Tärisevin jaloin kahlasin rantaveteen, asettelin tavarani kanootin pohjalle, ja kieli keskellä suuta astuin kanootin kyytiin. Aluksi kanootti tuntui aivan liian epävakaalta ja ennustamattomalta allani, mutta pian aloin tottumaan sen liikkeisiin ja aloin luottaa kyyditsijöitteni ammattitaitoon. Tosin suupieleni kohosivat aina hymyyn kun näin pienen perämiehen asiantuntevat otteet ja keskittyneen ilmeen. Hän ei selvästikään ollut ensikertaa asialla.

Puukanootilla yhä syvemmälle sademetsää

Puukanootti lipui lähes äänettömästi eteenpäin jokea pitkin. Kun uskalsin nostaa katseeni kanootista ylöspäin, hämmästyin edessä näkyvän sademetsän runsaudesta. Joen molemmin puolin puut kurottelivat kiivasti ylös valoon ja olivat kaartuneet lähes kokonaan veden päälle. Rantapensaiden ja puiden läpi ei nähnyt metriä pidemmälle sademetsään, niin tiheää kasvusto oli. Rantareunamien taustoilla kohosivat vuortenkumpareet, joita päällysti runsas sademetsäpuusto ja niiden yllä leijaili utuisia sumupilviä. Minne tahansa katsoikaan, näkyi ympärillä vain tiheää metsää. Sademetsä kukoisti kaikissa mahdollisissa vihreän eri sävyissä, osittain puiden lehtien värit olivat jopa epätodellisen kirkkaita. Siellä täällä yläpuolella lehahteli lintuja, ja jo kaukaa pystyi kuulemaan niiden erikoiset huudot tai kauniit laulunsävelet. Vaistomaisesti pidätin hengitystäni tämän mykistävän upean luontomaiseman edessä. Näky oli lumoava, sellainen, jota en ole missään aikaisemmin nähnyt. Täältä syrjäisestä metsästä ei varmastikaan oltu raivattu yhtäkään metsätilkkua ihmisten käyttöön, tiheästä metsästä ei edes erottanut mistään tylsän näköisiä palmuöljyplantaaseja. Metsä oli selvästikin koskematon, se jos mikä on tänä päivänä harvinaista.

Jokiuomaa pitkin vastaan tuli silloin tällöin muiden kylien asukkaita, jotka vilkuttelivat uteliaina kanootin nokassa kököttävälle valkoihoiselle vieraalle. Ymmärsin pian, että joki oli näiden kylien ainoa kulkuväylä ja auton virkaa täällä tiheässä metsikössä toimittavat nämä pienet puukanootit. Kanoottien kyytiin oli lastattu välillä koko perhe, välillä niissä kyyditettiin kylästä toiseen tarpeellisia tavaroita. Kun ihmettelin Warrenille ääneen, kuinka vilkas liikenne joella olikaan, Warren vastasi nauraen, että suurin osa oli menossa sunnuntaimarkkinoille – siellä olisi myös kauan odotettu kyläläisten välinen jalkapallo-ottelu. Voisimme kuulema paluumatkalla poiketa siellä katsomassa peliä. Elämä täällä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikutti jollakin oudolla tavalla hyvin onnelliselta. Lapset telmimät jokivedessä pomppien veteen puista roikkuvista liaaneista, naiset hoitivat askareitaan hymyssä suin ja miehet meloivat jokea pitkin isoissa porukoissa toisilleen selvästikin kannustushuutoja peliin huudellen. Pienten kyläkeskittymien asumukset olivat alkeellisia, mutta mukavuuksien puutteen korvasivat kauniit värit ja yhdessä elävä perhe. Täällä koko kyläyhteisö pitää toisistaan huolta, täällä kuulutaan yhteen – ei vain kyläyhteisön vaan myös luonnon kanssa.

Uintihetkiä ja jalkapallopelejä

Jossakin vaiheessa havahduin ajatuksistani, kun hikinoro valui valtoimenaan kasvojani pitkin. Keskipäivän polttava kuumuus tuntui iholla, eikä tiheän metsikön läpi kulkenut edes pienen pientä leutoa tuulenvirettä. Warren huikkasikin, että seuraavan mutkan jälkeen voisimme pysähtyä uimaan jokeen – tässä joessa ei kuulema olisi krokotiilejä, ne asustelevat viereisessä joessa, jossa vesi on mutaisempaa. Pikaisesti mielessäni kävi ajatus, että entä jos joku krokotiileistä onkin päättänyt lähteä sunnuntairetkelle tänne, mutta tukalassa kuumuudessa pakotin ajatukseni syrjään. Tarvitsin viilentäytymistä tällä hetkellä enemmän kuin ehkä koskaan ennen, viis krokotiilipeloistani. Kanootit parkkeerattiin joen keskellä olevan pienen saaren rannalle ja kohta tasapainottelin kivenmurikoiden päällä rantaveteen. Pulahdin uimaan vaatteet päällä, lopulta kastoin koko pääni vedenalle. Viilennys oli kuitenkin hetkellinen, sillä jokivesi oli varmasti lähemmäs 30-asteista ja heti sieltä ylös noustessa sademetsän kuumuus otti syleillen vastaan. Kulautin kurkusta alas vettä kanootinpohjalla pyörineestä vesipullosta, ennen kuin hyppäsin takaisin kanootin kyytiin. Aloitimme verkkaisen paluumatkan takaisinpäin. Välillä silmäni tuntuivat väkisin painuvan kiinni, niin rauhoittava vaikutus kanootin hiljaisella etenemisellä luonnon keskellä oli.

Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että olimme takaisin lähtöpisteessä, pienen kylän rantapenkereellä. Pysähdyimme kylään syömään lounaseväitämme ja samalla kyläläiset pakkasivat Warrenille mukaan tekemiään herkkuja, joesta ongittua savustettua kalaa. Pihamaalla siat, kanat, koirat, kissat ja lapset juoksentelivat sulassa sovussa kisaillen kokkaamassa olevien naisten pois heittelemistä kookospähkinän kuorista. Banaanit roikkuivat kypsymässä talojen ovenpielissä ja värikkäät pyykit liehuivat tuulessa. Olisin voinut seurailla pidempäänkin kylän leppoisaa elämänmenoa, mutta pian kuitenkin tuli aika suunnata markkina-aukiolle, jos haluaisimme vielä nähdä vilauksen jalkapallopeliä.

Jalkapallokentän reunalle saapuessamme kenttä oli kuitenkin tyhjä, ja pian saimme kuulla, että kaikkien kauan odottama peli oli peruttu: kylän ainoa jalkapallo, se Warrenin aikoinaan tuoma, oli hajonnut, eikä kylästä löytynyt sen korjaukseen tarvittavia tarvikkeita. Tunsin epätoivon läikähtävän sisälläni: jos olisin tiennyt, olisin voinut matkarahoillani ostaa Alotaun supermarketista vaikka sen kaikki jalkapallot kyläläisten käyttöön. Pisto sydämessäni muistutti siitä, kuinka etuoikeutettua elämää me länsimaissa vietämme ja kuinka irvokasta onkaan, että hamstraamme ympärillemme niin paljon materiaa, että tunnumme hukkuvan niiden keskelle. Täällä sademetsän keskellä yksi jalkapallo voi olla iloa tuova kapistus koko jokiuoman kylien asukkaille. Kyläläiset eivät kuitenkaan näyttäneet olevan moksiskaan pelin puutteesta. He istuskelivat puukatoksien varjossa jutustellen ja maistellen markkinoilla myynnissä olevia herkkuja. Warren kuljetti minua ostoskojuja pitkin ja kertoi hiljaisella äänellä olevan hyvä tapa ostaa kyläläisiltä jotain, niinpä lastasimme kätemme täyteen kookospähkinöitä, yrttejä ja perunoita, sekä innostuimme maistamaan erikoista kastanjaherkkua. Kyläläisillä oli nauruissa pidättelemistä kun he kuulivat minun luulleen herkun olleen kanaa – siltä se kyllä näytti!

Kun istuimme takaisin moottoriveneen kyytiin ja vilkutin hyvästit rannalla uteliaina kurkkiville lapsille, Warren vakuutti tuovansa seuraavalla kerralla taas jalkapallon mukanaan.

You Might Also Like

2 kommenttia

  • Reply
    Sunna
    3.4.2017 at 23:58

    Aivan järjettömän upeita kuvia. Tuollaisista kun teettäisi taulut seinälle… minullakin oli usein Väli-Amerikassa sellainen olo, että olen hemmoteltu länkkäri. Ehkä eniten jäi mieleen, kun vuorioppaani kysyi, miksi me turistit haluamme kiivetä tulivuorelle. Sehän on kauhean rankkaa ja ikävää, olisi kivempaa lojua vain riippumatossa. Meillä on varaa valita, mitä fyysistä rasitusta kropallemme kasaamme. Mutta hymyily, kookospähkinöiden ostaminen ja silmien avaaminen on suurta ystävällisyyttä myös, kiitos sinulle niistä.

    • Reply
      Anna-Katri
      4.4.2017 at 06:24

      Kiitos paljon kuvakehuista, tuolla oli kyllä upea kuvailla! Muutkin ovat kyselleet kuvien teettämisestä tauluiksi, joten täytyykin kotiin palatessa laittaa tämä työlistalta toteutukseen. 🙂

      Ja kieltämättä, tuo paikallisen ihmettely tulivuorelle kiipeämisestä kyllä kuulostaa aika osuvalta – kuvastaa hyvin miten erilaiset näkemykset turisteilla ja paikallisilla voi olla. Onkin hyvä tutustua rohkeasti myös paikallisiin, edes päiväretkien turvin, jotta saisi omaan matkaansa lisää sisältöä ja maahan syvempää kontaktipintaa. Tähän haluan myös omalla esimerkilläni muita matkailevia tai reissusta haaveilevia kannustaa. 🙂

    Jätä kommentti