Maailmanympärimatka Uusi-Seelanti

Punakaiki – Jurassic Parkin maisemissa

24.2.2017

Pikaterveiset Punakaikista! Uuden Seelannin kiertomatka on kulunut kuin siivillä eteenpäin, eikä tietokonetta ole ehtinyt paljoa availemaan näiden päivien aikana. Sen lisäksi, että iltaisin on usein ihan superväsynyt kaiken tekemisen ja näkemisen jälkeen, ei internetyhteydet ole paljoa sallineet netissä roikkumista. Joten varastoon onkin kertynyt matkajuttua jos toista, toivonmukaan saan ne teille pian luettavaksi!

Kaiken hektisyyden keskellä olen huomannut rauhoittuvani parhaiten luonnon keskellä, ja onneksi täällä Uudessa Seelannissa riittää upeita luontomaisemia vaikka muille maille jakaa. Yksi erikoisimmista ja sitä kautta myös kiinnostavimmista vaelluspoluista löytyy todellisista Jurassic Park -maisemista Punakaikista. Paparoan kansallispuistosta sijaitseva Pororari River Trackin vaelluspolku kulkee läpi subtrooppisen metsän.  Villi sademetsäluonto kukoistaa vaelluspolun molemmin puolin, siitä pitävät huolen tuuheat saniaiset, jättikokoiset palmupuut, liaanit ja rönsyilevä pensasmainen aluskasvillisuus. Vihreä kasvillisuus peittää alkeen lähes kaiken – jopa puiden juuret ja niiden rungot ovat saaneet ympärilleen sammalmättäiden ja muiden kasvien vihreän peiton. Vaelluspolku kulkee osan matkasta Pororari-joen muodostamassa kapeassa solassa, jonka molemmin puolin kohoavat dramaattiset kalkkikivikallioiden rinteet. Tosin rönsyilevä kasvillisuus näyttää valloittaneen myös niin joen kuin kalliorinteidenkin parhaimmat paikat.

Kiertomatkalla pysähdyimme Pororarin vaelluspolulle ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Franz Josefin luonnonpuistoa. Aamuaurinko lymyili paksun pilviverhon takana ja välillä sadepisarat kopsahtelivat sadetakkini pintaan, kun suuntasin kävelyretkelle. Syvemmälle kulkiessani tiheääkin tiheämpi metsikkö ei näyttänyt päästävän paljoa valoa lävitseen, jonka lisäksi kostean ilman muodostama sumuverho loi ympäristöön lähes aavemaisen tunnelman. Välillä polku sukelsi läpi kallioluolien, joiden pilkkopimeydessä askeltaessa kylmät väreet kulkivat läpi kropan. Kun joku erehtyi polulla päästämään pienenkään Jurassic Park -elokuvaan viittaavan ääneen, krouuuh, kaikki vaeltajat säpsähtivät. Täällä jos missä voisi hyvin kuvitella dinosauruksen kurkistavan puun takaa pahaa-aavistamatonta turistia!

Jännittävästä tunnelmasta huolimatta nautin suunnattomasti pari tuntisesta kävelylenkistä sademetsämaisemissa. Metsissä on vain jotakin ihmeellistä rauhoittavaa voimaa! Pelkän urheilusuorituksen sijaan tykkäänkin usein katsella rauhassa ympärilleni, nuuhkia raikasta ilmaa ja koskettaa kevyesti kasvien pintaa. Erityisen ihastunut Uudessa Seelannissa olen lähes joka puolelta löytyviin saniaisiin, jotka tosin Suomeen verrattuna ovat täällä jättikokoisia! Entisaikojen Maori-kulttuurissa saniaisten avautumattomia silmuja on kutsuttu nimellä Koru, joka Maori-taiteessa symboloi uutta elämää, kasvua, kehitystä ja rauhaa. Silmun ulkokehä viestii jatkuvasta eteenpäinmenosta, kun taas sisäosa symboloi paluuta juurille. Ja juuri nyt maailmanympärimatkan puolivälissä vastaavantapaiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni. Voiko olla mahdollista kulkea jatkuvasti eteenpäin, mutta silti muistaa ja arvostaa sitä, mistä on tullut? Uudenlaisen alati muuttuvan elämäntyylin omaksuminen on vaatinut jonkinlaisen sisäisen rauhan löytämistä, osaanko työstää sen olemassa oloa myös jatkossa, myös maitkan jälkeen?

 

    Leave a Reply