Kolumbia Panama

Purjehdus Panamasta Kolumbiaan

15.1.2019

Viimeiset 5 päivää olen viettänyt pienessä purjeveneessä seilaten Panamasta Kolumbiaan. Enpä olisi etukäteen uskonut millainen seikkailu tästä tuleekaan, kun Suomessa vielä ollessani googlailin vaihtoehtoja Panamasta Kolumbiaan siirtymiselle ja lopulta löysin muutaman varteenotettavan aluksen, jolla merimatkan maiden välillä voisi taittaa. Pienen vertailun jälkeen päädyin valitsemaan SY Quest -nimisen paatin, oikeastaan siitä syystä että laivan kapteeni Goeran oli ruotsalainen kaiken kokenut merikarhu, ja uskoin olevani hänen paatissaan kaikista varmimmin hyvissä käsissä jos ja kun tuolla avomerimatkalla aallot yltyisivät suuriksi tai mitä ikinä merellä ollessa vastaan tulisikaan. Toiseksi valitsemissyyksi SY Questin puolesta rankkasin sen, että tämä 64-jalkainen purjevene vaikutti kilpailijoihin verrattuna sisätiloiltaan varsin tilavalta ja modernilta sekä sellaista jonkinlaista vanhanajan kauneutta huokuvana veneenä. Lisäksi venettä ei mainostettu teinien biletyspaattina vaan netistä löytyi video ja kuvia kauniista maisemista juomakisojen sijaan.

Kimppakyyti tuli meidät matkalaiset noutamaan Panama Citystä ja parin tunnin ajomatkan jälkeen olimmekin Puerto Lindon piskuisessa satamassa odottamassa laivaan nousua. Samalla kun odottelimme veneen lähtövalmisteluiden valmistumista, tutustuimme muiden matkalaisten kanssa toisiimme. Meitä olisi mukana yhteensä 10 matkustajaa, kaksi pariskuntaa, kaksi kaveriporukkaa ja lisäkseni yksi soolomatkailijamies. Pitkän tovin päästä kasasimme kimpsumme ja kampsumme pienen moottoriveneen kyytiin, joka kiidätti meidät purjeveneelle. Siellä pakkasimme isot rinkkamme kannen alle ja matkustamoon otettiin vain pienemmät päiväreput. Sain majapaikan laivan keittiön yhteydessä olevasta olohuoneesta, jonka sohva muuntui kätevästi minulle ja saksalaiselle Dennikselle kapeiksi vuoteiksi. Muilla matkustajilla oli omat hytit kerrossänkyineen ja suljettavine ovineen, joten vähän aluksi harmittelinkin, että jälleen kerran soolomatkailijat saavat ne huonoimmat majapaikat. Toisin kuitenkin myöhemmin ilmeni matkan edetessä…

Ankkurit ylös ja kohti merta

Kun ankkurit nostettiin keräännyimme alakannelta hääräilemästä yläkannelle katselemaan Puerto Lindon häviämistä yhä kauemmaksi ja samalla ihailemaan utuisten pilvien taa laskevaa aurinkoa. Emme kuitenkaan ennättäneet kovin pitkälle rannikoiden suojista purjehtia, kun aloimme tuntea pientä pahoinvointia. Kapteeni-Goeran oli muistuttanut kaikkia ottamaan matkapahoinvointilääkkeet jo ennen laivaan nousua, ja vaikka olimme tehneet työtä käskettyä alkoi pahaolo iskemään – jopa minulle, vaikka en yleensä matkapahoinvoinnista kärsi, sillä olin myös selvinnyt Etelämantereen aallokoista ilman huolen häivää. Goeran kuitenkin sanoi, että tällä meripätkällä aallot lyövät epätasaisesti sieltä sun täältä, jolloin kroppa menee helposti sekaisin, eikä tilannetta auttanut että aluksi neli-viisimetrisen, Goeranin mielestä pikkuaallot, muuttuivat illan pimetessä yhä suuremmiksi.

Lopulta roikuimme kaikki matkustajat yläkannella kuka muutamilla penkeillä vaikeroiden, kuka laivan peräosan penkeillä roska-astiaa tai happipulloja halaten ja kuka kaiteiden yli norjaa kuiskien. Kun pimeys laskeutui meren ylle, ei enää pystynyt näkemään horisonttia tai muutakaan. Ainoa havainto ympäröivästä maailmasta oli veneen syöksyminen aallonharjalta toiselle, mikä välillä tuntui vatsanpohjassa siltä kuin olisi vuoristoradalla. Välillä kannelle iskeytyi vettä aalloista, ja välillä vesimassa jäi hyväksi toviksi lipumaan kannen laidalta toiselle. Jossakin vaiheessa havahduin matkapahoinvointilääkkeiden tokkurastani siihen, että puolinukkuvassa asennossa puristin kynsin ja hampain kiinni penkin kaiteesta etten aaltojen liikkeestä kierähtäisi penkiltä vetiselle kannelle. Merivesi oli kastellut minut lähes läpimäräksi ja yön pimeydestä puskeva tuuli sai vilun väreet kulkemaan kroppani läpi. Päätin ryhdistäytyä ja kipaista alakannelle hakemaan lisävaatteita, mutta se oli todellinen virhe – niin myös muut saman kokeilleet totesivat.

Meren ja aaltojen armoilla

Kannen alla nimittäin aaltojen liike tuntui lähestulkoon sietämättömän rajulta, sellaiselta, ettei aivoissa enää tiennyt mitenpäin tasapainoelin siellä seikkailikaan. Vaikka alakannen kahvoista ja seinämistä yritti pitää kaksin käsin kiinni, heittelehtivät aallot välillä koko kroppaa kuin itsellä ei siihen olisi mitään vaikutusvaltaa vaikka kuinka puhkui ja puhisi. Lisäksi koska alakannen ikkunat täytyi laittaa merimatkan ajaksi kiinni aaltojen vuoksi, vallitsi sisällä tukahduttava kuumuus, joka vähemmästäkin sai pahoinvointiaallon pintaan. Ei kun vain äkkiä takaisin yläkannelle ja kumartamaan muiden viereen veneen laidan metallikaiteen yli.

Lääketokkuran, pahoinvoinnin ja aallokon yhdistelmä sai olon lopenuupuneeksi, sellaiseksi, ettei välillä enää tiennyt oliko tässä hetkessä vai kadonnut jonnekin muualle. Jossakin vaiheessa muistan katselleeni yläpuolella sinne tänne viuhuvaa tähtitaivasta ennen kuin tajusin liikkeen johtuvan aaltojen tyrskimästä veneestä, ei taivaankannen liikkeistä. Taustalla pauhasi meren lisäksi laivan kaiuttimista kantautuva mahtipontinen klassinen musiikki, joka sai olon tuntumaan siltä kuin olisimme seilaamassa maailmanlopun merellä. Voimat olivat poissa, kylmyys ja pahoinvointi vavisutti kroppaa, enkä enää jossakin vaiheessa tiennyt kuinka kauan jaksaisin enää pitää penkinlaidasta kiinni. Yritin hädissäni kääriytyä käsietäisyydeltä löytämäni joogamaton suojiin ja sivusilmällä huomasin muidenkin käpertyneen mitä epäilyttävämpiin asentoihin laivan kannella. Jostakin kuului vaikerrusta, jostakin oh my god -lausahduksia. Vai olinko se minä sittenkin. Vaikutti siltä, että meistä jokainen kävi omaa kamppailuaan aaltojen armoilla, eikä kenestäkään ollut auttamaan tai huolehtimaan toisista, tämä oli jokaisen oma selviytymiskoitos.

Kun lopulta puolen yön aikaan ankkuroiduimme pienen saaren läheisyyteen, loppui aallokko kuin seinään. Rättiväsyneenä raahauduin alakannelle ja painoin pään tyynyyn. Kiitin onneani, ettei minun täytynyt kömpiä pieniin hytteihin, vaan sain nauttia meidän soolomatkailijoiden olohuoneen avaruudesta ja yläpuolella avatuista isoista ikkunoista. Matkapahoinvointilääkkeiden voimasta uni tuli onneksi hetkessä ja nukuin kuin taju kankaalla aamuun saakka.

Maata, tai korjaan paratiisi näkyvissä!

Aamulla heräsin keittiössä hyräilevän kokki-Isabelan ääniin ja pehmeään kahvin tuoksuun. Tärisevin jaloin kapusin ylös kannelle, jossa vastassa oli maisemaa hyväilevä auringonnousu. Poissa oli yöllinen kauhu, ja tilalla kaunis uusi aamu. Ja missä maisemissa. Edessä avautui paratiisisaaren rannan maisemat – oli tummanturkoosia vienosti liplattavaa merivettä, reheviä vehreitä palmupuita, valkoista hiekkarantaa. Olimme saapuneet yöllä Panaman San Blasin yhdelle pienelle saarelle.

Aamupalan jälkeen pääsimme vihdoinkin maankamaralle, jonka tasaisella pinnalla tuntui välillä päässä siltä kuin olisi aaltojen armoilla edelleenkin, mutta onneksi saaren kauneus sai pian unohtamaan yölliset koettelemukset. Kävelin verkkaisesti pienen saaren ympäri, jonka jälkeen levitin saronkini pehmoiselle rantahiekalle. Nukahdin toviksi hartaaseen uneen ennen kuin palmun lehtien takaa auringonsäteet alkoivat kutitella ihon pintaa. Pulahdin turkoosiin mereen viilentelemään enkä voinut olla miettimättä, kuinka upeasta paratiisista sitä tulikaan itsensä löydettyä. Kaiken sen koettelemuksen jälkeen, tätä hetkeä osasi ehkä arvostaa vieläkin enemmän. Lounaalle siirryimme takaisin purjeveneen kannelle, jonne Isabela oli loihtinut mitä herkullisimman lounaan – en tiedä oliko kyseessä meri-ilma vai mikä, mutta laivalla ollessa näitä ruoka-aikoja alkoi oikeasti jo odottaa kuola poskella. Lounaan jälkeen ohjelmassa oli omatoimista rentoutumista, ja laivalta saatavien snorklausvarusteiden turvin saattoi lähteä pulikoimaan laivan ympäriltä löytyville koralliriutoille tai takaisin rantaan.

Illallinen nautittiin missäpä muuallakaan kuin laivan kannella, jossa eteen kannettiin uuden vuoden juhlan kunniaksi kokonainen kalkkuna lisukkeineen. Matkalaiset vuorollaan toimivat annoksien leikkaajina, ja kuin yhtenä perheenä jaoimme niin ruuat kuin juomatkin. Tässä vaiheessa aloimme jo osata vitsailla edellisen illan koettelemuksille, ja totesimmekin yhteen ääneen, että vaikka jokainen oli tuntenut jonkinlaisia kauhunhetkiä, olivat ne hälveneet mielestä, kun oli katsonut laivan kapteenia Goeranin rauhallista olemusta. Hän vain muina miehinä luisteli tottuneesti laivan kannella tupakkapaikalleen, kun me muut ryömimme paikasta toiseen kuin merihirviön piekseminä. Joku sanoikin, että vaikka aallot tuntuivat itsestä övereiltä, Goeranin rauhallisuutta katsellessa tiesi, ettei oikeasti mitään hätää olisi, vaan tämä olisi aivan normaalia merenkäyntiä hänenlaisilleen merikarhuille, jotka ovat seilanneet pikkupaateillaan maailman ympäri ja mitä erikoisempiin paikkoihin. Joku toinen taas totesi, että yöllinen kansinäytelmä on varmasti ollut Goeranille lähes huvittavaa katseltavaa, taisimme nimittäin olla kuin siat luistimilla kannella luisuessamme aaltojen armoilla.

Illallisen jälkeen pelailimme hieman pelejä ja katselimme kuinka läheisen katamaraanin teinit juopuivat jo ennen ilta kahdeksaa. Vähitellen pimeyden laskeuduttua saaren ympäriltä alkoi erottumaan yhä useamman laivan valot – tällä saarella nimittäin kaikki me matkalaiset Panamasta Kolumbiaan tai toisinpäin, juhlistaisimme vuoden vaihtumista, jos paattimme oli sattunut juuri tänä iltana näille leveyspiireille. Lähisaaren paikallisasukkaat olivat pystyttäneet saarelle pienen baarin tanssilattioineen ja nuotioineen. Kenkiä ei tarvittu, täällä rantahiekan tanssilattiaa tampattaisiin paljain varpain tähtitaivaan alla.

Elämää merellä päivästä toiseen

Ja niin vuosi vaihtui. Elämä merellä noudatti lähestulkoon samaa kaavaa, maisemat vain vaihtuivat uusiin paratiisisaariin päivän vaihtuessa. Gjöran etsi meille aina rauhallisen poukaman pienten saarien kupeesta ja päivällä saattoi vain köllötellä laivan kannella tai tehdä tutkimusmatkoja San Blasin pienille saarille tai koralliriutoille. Enkä voinut kyllä kuin tuntea syvää kiitollisuutta siitä, että olin täällä, Panaman paratiisissa, näissä lähes koskemattomien saarien upeissa maisemissa, jonne ei ollut pääsyä muuten kuin meritse. Päällimmäisenä  mielessä oli myös jonkinlainen vapauden tunne, sillä purjeveneen ankkurit saatettiin nostaa kun siltä tuntui ja lipua uuteen, tuntemattomaan paikkaan. Merimatkojen aikana saattoi uppoutua omiin ajatuksiin ja unelmiin ennen kuin niistä havahtui veneen vieressä iloisesti kisailevien delffiinien loikkiin. Ja kun horisontista alkoi näkyä paratiisissaarten reunamia palmupuineen, tuntui veneen nokassa tähystäessä hetkellisesti siltä, että oli oikeasti menossa kohti uutta ja tuntematonta, mitähän tämä päivä ja saari tuokaan vastaan?

Kolmannen päivän iltana nostimme ankkurit viimeistä kertaa ylös San Blasin paratiisissä ja aloitimme 12 tunnin purjehduksen avomeren yli Panamasta Kolumbiaan. Ja vaikka etukäteen olimme tuota pätkää pelänneet kovan merenkäynnin vuoksi, ei matkanteko lopulta ollut mitään ensimmäisen päivän merimatkaan verrattuna. Illan hengeilimme tovin kannella aaltoja jännittäen, mutta kun huomasimme, ettei kenellekään iskenyt pahaolo, jokainen vetäytyi vuorollaan nukkumaan. Tosin nukkuminen olikin sitten alakannella aaltojen armoilla vähän haastavaa ja jokainen taisikin herätä jossakin vaiheessa yötä sängystään (tai puoliksi lattialta) ties missä Titanic-asennoissa. Neljäntenä päivänä ylitimme Kolumbian rajan meriteitse ja ankkuroiduimme San Bernandon saaren tuntumaan viettämään viimeistä päivää merellä. Koska meillä ei vielä ollut Kolumbian leimoja passissa, emme voineet astua Kolumbian maankamaralle ja kauniille lähisaarille, sillä tästä Kolumbian rajavartiosto piti kyllä huolta ja jopa paimensi meidät snorklaamasta takaisin laivaamme. San Bernandolla ihailimme vielä yhtä purjehduksen kauneinta auringonlaskua horisontin taa ennen kuin oli taas aika nostaa ankkurit ylös ja aloittaa merimatkan viimeinen osuus.

Viidennen päivän aamuna heräsimmekin sitten Cartagenan suurkaupungin satamasta, ja haikein mielin sanoin hyvästit matkaystäville sekä elämälle merellä. Koko viiden päivän purjehdusreissu oli ollut unohtumaton, sellainen kerran elämässä kokemus ja seikkailu, jota varmasti muistelee vielä vanhuksenakin, että missä kaikissa upeissa paikoissa sitä onkaan päässyt elämänsä aikana käymään. Rohkeutta tämä reissu toki vähän vaati, mutta nopeasti elämään merellä tottui, jopa niin hyvin, että matkaa olisi voinut jatkaa hyvin vielä seuraavatkin 5 päivää.

”Twenty years from now you will be more disappointed by the things that you didn’t do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.”

  • Reply
    Heli / Heli voyage
    15.1.2019 at 20:35

    Ihanat kuvat ja ihanalta myös kuulostaa sun purjehduskertomus. Pitääkin laittaa muistiin tämä SY Quest, koska ensi talveksi houkuttelisi taas lähteä Karibialle purjehtimaan. Ja Kolumbiakin kiinnostaisi, joten sehän olisi ihan täydellinen yhdistelmä.

  • Reply
    Nicola
    16.1.2019 at 12:16

    Todella ihanat kuvat ja teksti purjehdus reissusta. 🙂
    Kyllä etelän lämpö vaan niin houkuttaa, mutta täytyy vielä odottaa että saisi riittävästi rahaa säästettyä ym. Siksi niin nautinkin blogisi lukemisesta, kun näin pääsen omalta sovalta ympäri maailmaa kiertämään. 🙂

  • Reply
    Anna / Muuttolintu
    17.1.2019 at 05:19

    Mikä ihana seikkailu, siis alkumatkan koettelemuksia lukuunottamatta! En ole itse koskaan ollut merisairas, mutta tuo kuulostaa kyllä pahalta. Olisi saattanut ehkä jo alkaa pelottaa. Sanoiko se kapteeni, että se on ihan normaalia jokapäiväistä aallokkoa? Entä tiedätkö, voiko tuolla jotenkin ajankohtaa miettimällä pienentää isojen aaltojen riskiä, vai onko se ihan tuurista kiinni? Tää sama reissu on ollut meidän haave jo useamman vuoden, joten pieni kateudenpistos kyllä iski! Toivon mukaan päästään ens vuonna tuonne suuntaan.

  • Reply
    Marjut
    17.1.2019 at 14:00

    Ihana matka varmaan ja upeat kuvat! 🙂 Millä kalustolla nämä kuvat on otettu?

  • Reply
    Elina | Vaihda vapaalle
    26.1.2019 at 09:24

    Kuvat ja maisemat on ihan mielettömiä. <3 Sattuiko teidän kohdalle siis vain huono tuuri tuon merenkäynnin osalta vai selvisikö onko kyseisellä matkalla aina tuollainen meininki? Kertomuksesi kuulostaa nimittäin ihan kamalalta painajaiselta ja onneksi se ei jatkunut koko purjehduksen ajan! Muutenhan tuo oli aivan huippu tapa nähdä näitä saaria.

  • Reply
    Merja / Merjan matkassa
    26.1.2019 at 16:12

    Mahtava seikkailu! Merenkäynti muistuttaa etäisesti omaa kokemusta, joka tosin oli Tammisaaresta Tallinnaan meidän omalla, pienellä purjeveneellä. Koko edellisen viikon oli ollut kova tuuli ja mainingit tekivät 11 tunnin purjehduksesta aika sietämättömän. En sentään oksentanut, mutta kaukana se ei ollut. Kuitenkin oli niin paha kuvotus, että piti koko yö istua ulkona vilttiin kääriytyneenä. Veneen sisätiloihin ei voinut mennä, koska siellä olisi olo muuttunut vielä huonommaksi. Ei voinut syödä eikä juoda mitään ja laskin vaan mielessäni tunteja, kun olisimme Tallinnassa ja yö vihdoin loppuisi. Mieheni oli kun teidän kippari Goeran. Hän ei ollut aalloista moksiskaan ja piti huolta, että minulla ja lapsilla oli kaikki hyvin. Ihme mies 🙂

Leave a Reply