Maailmanympärimatka Uusi-Seelanti

Raglan – surffauksen alkeita opettelemassa

15.2.2017

Olen haaveillut ties kuinka monta vuotta surffauksen opettelusta, tai edes sen kokeilemisesta. Vaikka olen reissannut monessa upeassa surffikohteessa, ja jopa viettänyt rantapäiviä täydellisillä surffirannoilla, en ole surffilaudan kyytiin kertaakaan noussut. Syy on ollut hyvin yksinkertainen: pelkään aaltoja ja pinnan alle joutumista. En ole koskaan ollut mikään uimamestari, ja isojen aaltojen vietäväksi joutuminen on hirvittänyt. Snorklausvarusteiden kanssa olen sinut meressä pulikoimiseen, mutta niitä ilman olo on ollut epävarma ihan perus uintireissullakin, varsinkin jos vastassa on ollut aaltoja. Olenkin tyytynyt katselemaan surffareiden aaltojen kesytystä rannalta käsin, mutta huomannut kuitenkin haaveilevani vielä joskus kokeilevani tätä lajia – kunhan vain ensin saan kerättyä rohkeuteni.

Nyt kuitenkin Uuden Seelannin reissulla minun tuli vihdoinkin kohdata aaltopelkoni, nimittäin kiertomatkaani sisältyi surffikouluun osallistuminen Uuden Seelannin surffimekassa, Raglanissa. Toki olisin voinut siitä jänistääkin, mutta päätin, että osallistuisin muiden ryhmäläistemme kanssa alkeiskurssille. Aamuvarhaisella hipsimme surffikoulunpenkille kuuntelemaan surffauksen perusteita, jonka jälkeen kuivaharjoittelimme useamman kerran laudan päälle nousemistekniikkaa. Jo tuossa vaiheessa silmissäni vilisi vastassa olevat pelottavat aallot ja jännityksestä kuivuvassa suussa pystyin lähes maistamaan suolaveden, jota tulisin opettajan sanojen mukaan hörppimään litrakaupalla aalloissa räpiköidessäni. Mutta hammasta purren kertasin mielessäni yhä uudelleen tekniikkaa ja harjoittelin kroppani hallintaa laudan päälle ponkaisemista varten.

Kohta tulikin aika siirtyä Raglanin mustahiekkaiselle rannalle, vetää märkäpuku päälle ja ottaa surffilauta kainaloon. Vielä viimeiset kuivaharjoittelut ja sitten ei kun vain mereen! Oh no! Surffilauta tuntui raskaalta kaantaa kahlatessani aallokkoon, ja vihdoin veteen sen laskiessani tuntui siltä, että laudalla oli aivan oma tahto. Päättäväisesti kuitenkin kahlasin yhä syvemmälle pomppien laudan kanssa yhä kasvavien aaltojen ylitse. Huomasin kuitenkin pian, että suurempienkin aaltojen yli pääsi suhteellisen helposti lautaa apuna käyttäen. Opettajan huikatessa sopivan aallon saapumisesta käänsin lautani rantaa päin ja ponkaisin kyytiin. Kauhoin käsilläni eteenpäin kun merihädässä oleva, jotta saisin aallosta kiinni, ja tuntiessani sen voiman lautani alla, nousin tasapainoilemaan sen päälle. Kyydissä en ehtinyt olla kuin pari sekuntia, kun tasapaino petti, ja sinkosin sukelluksiin aallokkoon. Merivettä purskutellen nousin hölmistyneenä pinnalle. Pelosta ei ollut enää tietoakaan, vaan hihkuin innosta. Aaltojen vietäväksi ja upposukkeluksiin joutuminen ei ollutkaan niin pelottavaa kuin olin ajatellut. Päinvastoin, halusin päästä takaisin laudan kyytiin, viis siitä miten päin sieltä seuraavan kerran humpsahdan mereen vettä hörppimään.

Seuraavat pari tuntia kuluivatkin siivillä aaltoja metsästäen. Ja voi sitä riemun tunnetta niinä kertoina, kun sain aallosta kiinni ja pysyin oikeaoppisesti laudan päällä yhä pidemmän pätkän. Uudelleen, uudelleen! Ja eikun vain takaisin syvemmälle mereen sopivaa aaltoa odottamaan. Tuntui jotenkin uskomattoman upealta kokeilla vielä tässä iässä jotakin uutta lajia, ja saada siitä heti ensimmäisellä kerralla onnistumisen tunteita. Opettajan kehut ja muiden ryhmäläistemme kannustavat kommentit tuntuivat häkellyttäviltä, olinhan etukäteen ajatellut olevani ryhmämme surkein tapaus, joka ei välttämättä uskalla polvenkorkuisia aaltoja pidemmälle mereen.

Vaikka voimat alkoivatkin jossakin vaiheessa loppumaan koko kropasta, en halunnut lopettaa. Vielä siinäkin vaiheessa, kun muut ryhmämme jäsenet kauhoivat jo kohti rantaa, olin itse vielä menossa kohti aallokkoa. ”Vielä pari aaltoa, pliis” huusin opettajalle, joka siinä vaiheessa taisi mielessään ajatella, että millähän otteella raahaa minut ja laudan rannalle, jotta saa tämän aloittelijoiden sirkuskoulun loppumaan.

Kun lopulta rättiväsyneenä kannoin lautani rantaan ja revin itseni ulos märkäpuvusta olin yhtä hymyä. Tätä täytyy päästä kokeilemaan uudelleen ja pian! Mielessäni kävikin jo ajatus surffi-bootcampiin osallistumisesta matkani aikana, ehkäpä matkani kulkeekin Kaakkois-Aasiassa myös Balille surffiaaltojen perässä?

  • Reply
    Sanna I Siveltimellä
    19.2.2017 at 12:10

    Tää oli niin ihana kirjoitus ja oon niin ONNELLINEN sun puolesta! Pystyn täysin samaistumaan noihin fiiliksiin, koska olen käynyt saman matkan itseni kanssa ja onneksi se rohkeus sitten lopulta voitti! Vitsi mikä fiilis sen jälkeen onkaan! Mietin vaan, että olitko menossa Australiaan? Jos kyllä ja matkaat vieläpä Byron Bayn suunnille, niin suosittelen lämpimästi jatkamaan surffiharrastusta siellä Stoket Surf Schoolilla. Mahtava staff (ainakin pari vuotta sitten). Tässä mun samanlaisia fiiliksiä sieltä http://siveltimella.blogspot.fi/2015/03/surffiunelmia-todeksi-byron-bayssa.html

    • Reply
      Anna-Katri
      22.2.2017 at 02:01

      Kiitos kauniista kommentista! Ihana kuulla, että muutkin ovat jakaneet näitä samoja ajatuksia surffausta kokeillessaan. 🙂 Seuraavaksi suuntaan Fidzille ja sen jälkeen Ausseihin, tosin Byron Bay jää tällä kertaa välistä kun lennän ympäri maata ystäviä tapaamaan. Mutta täytyy kyllä kurkata josko ehtisin siellä jossakin välissä surffiaalloille, viimeistään sitten varmastikin Balilla. 🙂

  • Reply
    Sunna
    19.2.2017 at 19:30

    Nyt sain tosi paljon rohkaisua tästä – hyvä sinä! Ihan huippua, omien (urheilu)pelkojen nitistäminen on tosi upea suoritus! 🙂 Mie olen huomenna menossa Costa Rican yhteen surffimestaan vapaaehtoistöihin muutamaksi viikoksi ja pitää myös uskaltautua kokeilemaan vihdoin ja viimein.

    • Reply
      Anna-Katri
      22.2.2017 at 02:02

      Ihana kuulla, jos näistä kokemuksistani saa rohkaisua lähteä voittamaan niitä omia pelkojaan! Costa Rican surffimestat kuulostaa täydelliseltä paikalta lajin aloittamiseen – varmasti upea kokemus kokonaisuudessaan! Ihanaa matkaa sinulle!

Leave a Reply