Maailmanympärimatka Pääsiäissaari

Ratsastusretki Pääsiäissaaren kukkuloilla

27.1.2017

Nuoruudestani olen uhrannut yli kymmenen vuotta rakkaalle hevosharrastukselle, mutta enää vuosi kausiin en ole Suomessa hevosen selkään noussut. Sen sijaan matkoilla ollessa tuntuu erityisen tärkeältä päästä ratsastusretkelle upeisiin maisemiin – silloin ei väliä niinkään ole sillä, millainen hevonen on alla, vaan pääosassa on itse kokemus. Hevosen selässä ollessa tuntuukin siltä, että paikan luontoon pääsee tutustumaan aivan eri tavoin ja maisemia pystyy ihastelemaan aivan eri vinkkelistä. Enkä voi myöskään kieltää, että sisäinen heppahulluuteni nostaa aina päätään, kun ponnistan itseni satulaan. Hihkuen usein pyydänkin hevosretken järjestäjältä paikan villeintä hevosta, ja hymy korvissa annan hevosen laukata niin kovaa kuin se vain haluaa. Tosin välillä alleni päätyy laiskanpulskea polle, jolloin yritän vauhdin ja vapauden hurman sijaan keskittyä nauttimaan rauhallisesta kävelylenkistä kauniissa maisemissa…

Pääsiäissaaren luonto on kuin tehty hevosratsastuksille. Polleja täältä löytyy lähes joka kadun pätkältä ja tyytyväiset hevoset saavatkin kirmata usein vapaina ympäri saarta. Yhdelle iltapäivälle bookkaankin ratsastusretken saaren näköalapaikalle, Terevaka-tulivuoren kukkulalle, josta pääsisi näkemään lähes koko saaren yläilmoista käsin. Parkkipaikalla eteeni talutetaan puolinukuksissa oleva ruuna, joka ei tunnu heräävän päiväuniltaan vaikka muut hevoset lähtevät jo askeltamaan tuttua polkua pitkin kohti kukulan huippua. Pienten herättelyjen jälkeen hevonen sentään ymmärtää mitä seuraavien tuntien ohjelma tulisi olemaan: askelta vain toisen eteen ja ruohotuppo pois suusta. Ja toisaalta letkassa viimeisenä kulkiessa (itseasiassa muutamien metrien päässä) saan nauttia maisemista aivan omassa rauhassani, vaikkei neljän hengen ryhmämme onneksi mikään iso olekaan.

Reilun tunnin ylösnousu kuljetaan kumpuilevissa peltomaisemissa. Siellä täällä maisemasta erottuu tuliperäisestä laavakivestä kasattuja muureja ja hökkeleitä. Ehkä tarkkasilmäinen olisi voinut paikallistaa maisemasta myös kivipäisiä patsashahmoja, mutta niiden tihrustamisen sijaan keskityn hengittämään raikasta meri-ilmaa ja ihastelemaan ympärillä avautuvia avaria maisemia. Välillä maisema tuntuu jotenkin tutulta, sellaiselta normaalilta maaseutumaisemalta, mutta taas hetken päästä siinä on jotakin outoa, jotakin niin erilaista, mitä en ole missään muualla nähnyt. Pilvet tuntuvat laahaavan yhä alempana ja niiden varjot lipuvat hitaasti yli peltoaukeiden. Kauempana näkyvä metsäkaistale on saanut pilvivarjon ylleen ja näyttää aivan taikametsältä.

Iltapäivän auringon porottaessa vielä lämpimästi pääsemme vihdoin perille kukkulan huipulle. Hevosille koittaa ansaittu ruokatauko ja me ratsastajat keräännymme kukkulanlaelle istumaan isojen kivenmurikoiden päälle. Jos olisin vain osannut espanjaa, olisin varmasti kuullut oppaalta tarinan jos toisenkin tältä paikalta. Mielikuvitukseni kuitenkin taitaa täyttää tämän aukon, kun tuijotan irvistävää hevosen pääkalloa ja ihailen saaren ylle avautuvia maisemia. Missään ei näy mitään liikettä, ja ainoan äänen paikkaan tuovat lisäksemme taustalla ruohoa rouskuttavat hevoset. Tauon loppuajan istunkin yksin hiljaa kivelläni ja vain katselen kaukaisuuteen.

Takaisin päin kukkulalta alas lähtiessämme polleni askel tuntuu entistä kevyemmältä, ja ilmiselvästi sillä on kiire takaisin talliin. Polle kiilaa jonon etummaiseksi ja opas antaa sille tietä – nähtävästi hevoseni osaa reitin takaisin, sillä minun suuntavaistoon ei ole luottamista näiden samannäköisten peltokumpareiden välissä. Rennon ratsastusretken jälkeen olo tuntuu aivan mahtavalta, en tiedä kummalla on tässä suurempi rooli, hevosella vai ulkoilmalla, mutta varmasti niiden yhdistelmä on sitä mitä tällä hetkellä kaipasin. Samalla huomaan toteavani, että tälläista minun pitäisi tehdä useamminkin, kun se kerta saa aikaan näin energisen olon. Sanon hyvästit pollelleni ja käännähdän ympäri, vain huomatakseni pellon keskellä töröttävän hassu, useamman suuren kivipatsaan rivistö. Hihkaisen ja suuntaan tarkastelemaan tätä outoa näkyä lähempää, Pääsiäissaaren yllätyksiä parhaimmillaan!

  • Reply
    Susanna
    27.1.2017 at 22:24

    Mielenkiintoinen kohde. Tuo on totta, maisemat näkee erilailla vaikkapa hevosen selästä tai laivan kannelta.
    Minäkin harrastin nuorempana ratsastusta.
    Hassua että noilla kivipatsailla on myös jalat

    • Reply
      Anna-Katri
      29.1.2017 at 22:49

      Hevosen selästä käsin on kyllä aivan mahtavaa päästä tutustumaan matkakohteeseen. Ja nuo patsaat oli kyllä todella outo ilmestys, missä tahansa niitä näkikin. Vierailin myös paikalla, jossa oli aikoinaan valmistettu näitä kivipatsaita. Varsin mystisen oloinen paikka sekin, ja jäin ihmettelemään miten ihmeessä he ovatkaan saaneet patsaat siirrettyä sieltä eteenpäin.

Leave a Reply