Maailmanympärimatka Papua Uusi-Guinea

Sademetsän keskellä Papua Uusi-Guineassa

22.3.2017

Lento Port Moresbystä koillisrannikolle, Alotaun pienelle lentokentälle taittui nopeasti vajaassa tunnissa. Siitä eteenpäin matkanteko olikin varsinainen seikkailu – ja mitä muuta voikaan odottaa, kun ollaan Papua-Uusi-Guineassa!

Lentojen vaihtuminen seuraavalle päivälle meni pahasti päällekkäin majapaikkani isännän Warrenin päiväkiireiden kanssa. Puhelimen päässä hän kertoi, ettei ollutkaan ehtinyt minua vastaan lentokentälle, hänen oli nimittäin ollut pakko viedä äitinsä sairaalaan kyseisenä aamuna. Ymmärsin tämän hyvin, eikä minulla matkaajalla ollut mihinkään kiire. Sanoinkin hänelle, että voin hyvin odotella, äidin täytyy olla nyt ykkössijalla, eikä minusta tarvitse hätäillä. Istahdin lentokentän ulkopuolelle varjoon lueskelemaan kirjaa, ja vastailin tämän tästä paikallisten uteluihin, että minne olenkaan menossa ja tarvitsisinko kyydin jonnekin. Kohta kuitenkin Warren soitti, että hänen serkkunsa tulisi minua hakemaan lentokentältä ja pudottaisi minut Alotaun kylään, jossa tapaisimme Warrenin kanssa kunhan hän vapautuu sairaaalasta.

Valkoinen nainen Alotaun kylänraitilla

Hetken päästä lentokentälle ilmestyikin vanha sininen PMV (public motor vehicle), eli Papua-Uudessa-Guineassa käytössä oleva paikallisbussi, jonka matkustustilana toimii rekan avolava. PMV:stä ulos hyppäsi pari naista ja mies, ja he huikkasivat minulle iloisesti, että olen varmaankin Warrenin vieras. Rinkkani heitettiin avolavalle muiden matkustajien sekaan ja kun olin sinne itsekin suuntaamassa, minut kuitenkin ystävällisesti ohjattiin etupenkille kuskin viereen. Turvallisuuden vuoksi kuulema. Vaikka en tiedä tunsinko olevani enemmän turvassa siellä istuessani – matkanteko tuntui lähes omituiselta, sillä rekkakoppia kehysti joka puolelta metallihäkki. Ehdinkin jo ajattelemaan matkan aikana ties mitä teorioita, miksi häkki onkaan asennettu kuskin suojaksi… Samalla hätäilin hieman takaosassa olevan rinkkani kohtaloa. Olisikohan se enää tallella kun pysähtyisimme? Ei auttanut muu kuin luottaa ventovieraisiin ihmisiin, että kaikki menee hyvin.

Pian rekan ikkunasta sademetsien kehystämät palmuöljyplantaasit ja pienet peltomaisemat vaihtuivat Alotaun kylänraittiin. Tien molemmin puolin näkyi siellä täällä pieniä kaislakattoisia mökkejä. Ihmisiä tuli yhä enemmän vastaan, ja suurinosa silmäili uteliaana rekan etupenkille. ”Wait Meri!”, pikkulapset hihkuivat pidginkielellä, eli englanniksi käännettynä valkoinen nainen. Rohkeimmat uskaltautuivat vilkuttamaan, ja varovaisesti vilkutin takaisin. En olisi halunnut herättää niin suurta huomioita matkatessani kohti tuntematonta koko matkaomaisuuteni mukanani. Kohta rekka kaartoi isolle peltoaukealle parkkiin, joka vaikutti olevan Alotaun bussiasema. Ihmisiä notkui katoksien ja puiden alla paahtavaa aurinkoa paossa, ja nopealla silmäyksellä huomasin olevani koko paikan ainoa vaaleaihoinen. Minuutit kuluivat eteenpäin. Hikikarpalot nousivat otsalleni reilun kolmenkymmenen asteen kuuman kosteassa helteessä. Nieleskelin viimeisiä pisaroita vesipullostani, kun kuski sanoi jo kolmannen kerran Warrenin ihan pian tulevan minut hakemaan. Siihen asti voisin istua turvallisesti hänen rekkansa kyydissä.

Vähän väliä joku tuli uteliaana katsomaan minua, ja pidginkielisestä puheesta osasin poimia ainoastaan Warrenin nimen ja Wait Merin. Tukalan kuumasta olosta huolimatta huomasin hymähtäväni ajatukselle, että olin kirjaimellisesti kuin jokin eläin metallihäkkini sisällä. Ja toisaalta tässä odotellessani pystyin hyvin tarkkailemaan Alotaun elämää. Vasemmalla puolella näkyi olevan hedelmämarkkinat käynnissä, ja sieltä naiset kantoivat koreissaan mitä eksoottisempia hedelmiä. Auton takana oli kaunis merenranta, jonka turkoosissa vedessä lapset pulikoivat iloisina. Edessä näkyi elämää täynnä oleva kylän pääkatu supermarketteineen ja muine palveluineen. Oikealla puolella taas ihmisiä lepäili varjossa betel-pähkinää mutustellen. Joku ystävällinen tarjosi kaltereiden välistä minullekin tätä paikallisten suosimaa tupakan korviketta ja väläytti minulle harvahampaisen hymynsä – jäljellä olevat hampaat olivat värjäytyneet tumman punaisiksi pähkinän käytöstä. Kieltäytyin kohteliaasti.

Ja seikkailu Alotaussa sen kun vain jatkuu

Jossakin vaiheessa kuulin puheensorinasta yhä riemastuneempia Warren-huutoja, ja pian tajusin rekkaa lähestyvän miehen olevan Warren. Hän tervehti minua lämpimästi ja pahoitteli hattu kourassa, että olin joutunut matkaamaan tällä tavoin ja odottelemaan häntä. Vastasin, ettei hänen missään nimessä tarvinnut olla pahoillaan, ja itseasiassa oli ollut varsin kiinnostavaa seurata paikallisten puuhasteluja, sitä todellista elämää Alotaussa. Warrenin seurassa uskaltauduin alas rekkakopista ja kävimme yhdessä niin pankissa kuin supermarketissakin hankkimassa kaikki tarpeelliset seuraavalle viidelle päivälle, majapaikasta kun ei ihan noin vain lähdettäisi takaisin kylälle. Kadulla kävellessäni huomasin lähes jokaisen vastaantulijan tuntevan Warrenin ja tervehtivän ensin häntä, ja sitten myös minua ystävällisesti. Pian huomasinkin jännitykseni häviävän, paikka ei ollutkaan niin pelottava tällä tavoin koettuna.

Vielä kuitenkin edessä oli hieman odottelua, sillä Warrenin apupoika tulisi hakemaan minut kylältä majapaikkaan ja sademetsän siimeksestä matka kestäisi ehkä tunnin, tai pari. Hyppäsin takaisin serkun PMV:n kyytiin odottelemaan, tällä kertaa omasta pyynnöstäni avolavalle, sillä siellä sentään pieni tuulenvire tarjoaisi pientä viilennystä. Serkun täytyi kuitenkin jatkaa velvollisuuksien hoitoa, niinpä istuin kyydissä, Warren seuranani, hänen huristellessa kylän katuja ympäri. Poimimme kaupan edustalta kyytiin mummon ison kananruokapussin kera ja kuskasimme hänet toiseen osoitteeseen. Jostakin kyytiin otettiin riisipusseja, jostakin laudanpätkiä. Betel-pähkinät vaihtoivat omistajaa. Ja taas kohti uutta osoitetta. Viereeni istahtaneelta pikkupojalta tippui suolakeksi kädestä kun hän huomasi vierustoverinsa vaalean ihonvärin. Kylämaisemat vilisivät avolavan kaiteiden takana, kun yritin löytää suojaa katoksi viritetyn pressun alta.

Jossakin vaiheessa kaarroimme takaisin peltoaukealle, ja hetkisen odottelun jälkeen Warrenin majapaikan logoilla varustettu jeeppi hurahti viereen. Warren ohjasi minut auton kyytiin, ja sanoi hänen joutuvan vielä palaamaan sairaalaan äitinsä luokse, mutta tulisi myöhemmällä perässä majapaikkaan. Istahdin auton etupenkille apupoika-Michealin kyytiin, ja samantien tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Eikä ihme, olinhan tehnyt matkaa tässä helteessä lähes koko päivän. Pari tuntinen ajomatka Waga Wagan kylän sademetsään kului puolihorroksessa, heräsin välillä siihen, kun auto väisteli tien isompia kuoppia, sademetsän puiden lehdet sivalsivat auton ikkunaan tai kun ylitimme kuivuneen jokiuoman kivenmurikoita. Lopulta edessä näkyi majapaikan kyltit, ja tuntui huojentavalta tajuta olevansa aivan kohta perillä. Mutta ei olisi kannattanut hihkua liian aikaisin: majapaikkaan johtava jyrkkä tie oli iltapäiväsateen vuoksi liukas, eikä jeeppi päässytkään sitä ylös. Michael jäi pitämään autosta huolta, kun minä kirmasin mäkeä ylös hälyttämään apuvoimia.

Piilopaikka keskellä sademetsää

Lopulta, kun sain tavarani majapaikkaan ja kylmän juoman käteeni, istahdin isolta terassin nurkassa olevalle sohvalle. Silmät painuivat väkisin kiinni, ja taisinkin ottaa sohvalla parin tunnin päiväunet. Kun heräsin, oli aurinko jo alkanut laskemaan ja ympäriltä kuului ainoastaan sademetsän rauhoittavia ääniä. Tarkkailin ympäristöni: terassilta avautui upeat näkymät sademetsän puiden latvojen yli, aina Milne Bayn merenrantaan saakka. Lahden takana kohosivat Papua-Uudelle-Guinealle ominaiset vihreät vuorennyppylät, joiden huiput olivat sumupilvien peitossa. Majapaikan pihapiirissä kukoisti trooppinen puutarha hedelmäpuineen ja värikkäine kukkineen. Jättikokoiset perhoset lentelivät sinne tänne ja eksoottiset linnut kurkkivat pihapuista. Kanat ruopsuttelivat tyytyväisenä pihanurmikkoa, ja talon nurkalla koira venytteli tyytyväisenä. Jostakin ruokapöydän päälle oli ilmestynyt kasa tuoreita ananaspaloja sekä houkuttelevan näköisiä passion-hedelmiä.

Missään ei näkynyt ihmisiä. Olin todentotta keskellä sademetsää ja ennen sohvalle nukahtamistani kuullut olevani majapaikan ainoa vieras. Viettäisin siis yöni yksin tämän korkeakattoisen, entisaikojen sotureiden talona toimineen rakennuksen yhdessä huoneessa. Myhäilin tyytyväisyyttäni. Juuri tällaista kokemusta olin tullut tänne etsimään. Kaukana kaikesta olevaa salaista piilopaikkaa, jossa voisin ihmetellä kaikessa rauhassa mykistävää sademetsäluontoa. Warrenin Ulumani Treetop Lodge ympäristöineen oli jo ensimmäisen illan aikana lunastanut kaikki lupauksensa, mitä olin vain etukäteen osannut toivoakaan Papua-Uuden-Guinean lomaltani. Ja erityisesti sydämellisen Warrenin tavatessani minulle tuli varma tunne siitä, että täällä perheen keskellä minusta pidettäisiin parempaa huolta kuin viiden tähden hotelleissa.

  • Reply
    Suunnaton
    22.3.2017 at 09:49

    Kuulostaa ihanalta! Tuollainen vieraaseen kulttuuriin tutustuminen ja pikallisten seuraaminen on matkailun parhaita puolia. Ehkä seikkailusi majapaikkaan tarjosikin paremman kokemuksen kuin helppo autokyyti? Kaiken päälle vielä majoitus keskeltä sademetsää. Vau.

    • Reply
      Anna-Katri
      24.3.2017 at 01:26

      Ehdottomasti tällä tavoin sain aivan erilaisen ja paremman kokemuksen kuin pelkän jeepin kyydissä suoraan majapaikkaan huristelu olisi tarjonnut. Joten tähän taitaa päteä hyvin sanonta, onni onnettomuudessa, heh. 🙂

  • Reply
    Sonja | FIFTYFIFTY
    22.3.2017 at 19:39

    No nyt on eksoottista isolla eellä! 😀 Tuonne pääsemiseen täytyy nähdä niin paljon vaivaa, että en tiedä osaisinko edes unelmoida siitä. Mutta aivan mahtavaa, että sä olet jaksanut etsiytyä aivan viidakon ytimeen. Kutkuttavaa seurata, miten matka siellä päin maailmaa etenee. 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      24.3.2017 at 01:25

      Kieltämättä oli aika eksoottiset oltavat tuolla! 🙂 Päivä tuntui kyllä erityisen pitkältä, mutta lopulta kun pääsin perille majapaikkaan, oli aivan uskomattoman hieno fiilis olla sademetsän keskellä luonnonrauhassa. Juttuja sieltä tulossa siis seuraavaksi. 🙂

  • Reply
    veehoo
    24.3.2017 at 01:13

    Mahtava tarina, kiitoksia. Omat maailmanympärisuunnitelmat saavat juuri tällaisista vain lisää vauhtia!

    • Reply
      Anna-Katri
      24.3.2017 at 01:23

      Mahtavaa kuulla, että tarinat kannustavat oman matkan suunnitteluun! Peukut pystyyn sinulle ja matkasi toteutumiselle, tulee varmasti olemaan elämäsi paras matka! 🙂

  • Reply
    Sandra / Terveiset päiväntasaajalta
    24.3.2017 at 02:27

    Kuullostaa täydelliseltä! Just sitä mitä mäkin etsisin 🙂 tällä hetkellä filippiineillä ja juuri kaupunkisoitunut saarelta jossa oltiin myöskin vain yden pariskunnan kanssa ainuita vieraita 🙂 aikamoinen fiilishän se on olla viidakossa jossa käytännössä mentiin vain muutama tunti vuorokaudessa sähköillä 🙂 nauti reissusta!

    • Reply
      Anna-Katri
      30.3.2017 at 08:04

      Oi, kuulostaa ihanalta tuo saari, jossa olet ollut! Itse suuntaan myös Filppareille kuukauden päästä, jospa silloin löytäisin itsekin palan tuollaista paratiisia. 🙂 Samoin sinne nautinnollista reissua!

  • Reply
    Susanna
    24.3.2017 at 23:21

    Kivalta kuulostaa ja hieno tuo toppi!
    oon alkanut miettiä että itseasiassa on alkanut tuntua että trooppiset kohteet (ja saaret) taitaa olla suuria kaupunkikohteita rennompia, tai näin on ainakin omien kokemusteni mukaan ollut. Siis tällä hetkellä olen vähän kyllästynyt matkailuun Keski-Euroopassa, ei tarvitse kun juna-asemalle mennä niin terroristeja etsiään ja jahdataan. Tunnelma on jotenkin kai täysin muuttunut, ennen oli rennompaa. Aurinkoisemmat kohteet kiehtoo paljon ja niihin on päästävä. Jos ei vielä kaukokohteisiin niin ainakin vähän lähemmäs jo aurinkoa

    • Reply
      Anna-Katri
      30.3.2017 at 08:02

      Kiitos, toppi oli ale-ostos Brisbanesta ennen PNG:hen menoa. 🙂 Trooppiset kohteet ovat kyllä omia suosikkejanikin, niissä on vain sitä rentoa tunnelmaa mistä pidän!

Leave a Reply