Elämänmuutos

Seikkailijattaren taakka – mistä löytää se oikea?

28.8.2018

Olin silloin niin rakastanut. Uskoin koko sydämestäni, että tässä on elämäni rakkaus, se ihminen, jonka kanssa vietän loppuelämäni. Tiedän, olin ehkä naiivi, olin nuori ja kokematon, mutta silti niin varma kaikesta. Kun tuo suhde, jonka piti kestää ikuisuuteen, yhtäkkiä loppuikin, jouduin en paitsi rakentamaan elämäni uudelleen, jouduin myös samalla valamaan itseeni uskoa, että vielä joskus vastaani tulisi se ihminen, joka olisi minulle niin oikea, ettei minun tarvitsisi enää ikinä kyseenalaistaa tai pelätä tunteitani, vaan voisin luottaa ja antaa mennä. Antaa itselleni luvan rakastua uudelleen ja rakastaa. Uskoa siihen, että elämä johdattaa oikeiden asioiden luokse.

Mutta vuodet kuluivat ilman sen oikean kohtaamista. Vuodet kuluivat ilman tunnetta, että olisin lähellekään edes päästää elämääni sitä oikeaa. Ehkä hän saattoi kävellä kadulla vastaan, mutta oma katseeni ei häneen kiinnittynyt. Ehkä hän oli odottamassa minua tien varrella, mutta minä jatkoin hänen ohi laput silmillä. Ehkä hän vilkutti minulle tien toiselta puolelta, mutta minä vaihdoin äkkiä suuntaa. Olin vasta aloittanut oman itsenäisen matkan, matkan itseeni ja niiden asioiden äärelle mitä haluankaan elämältäni. Kuka ylipäätään olin. Ja tuntui jotenkin väärältä ottaa siihen keskeneräiseen elämääni joku mukaan kulkemaan, koska en itsekään vielä tiennyt mihin suuntaan haluan elämäni kulkevan.

Kun tein lopulta päätöksen lähteä maailmanympärimatkalle, ihmiset ympäriltäni kyselivät, että mitäs jos tapaan sen oikean ennen matkaani, asettuisinko sittenkin aloilleni Suomeen vai ottaisinko hänet mukaani. Jokaiselle kysyjälle vastasin, että tämä matka oli minun unelmani – tämä oli matka, jonka halusin tehdä yksin. Tiesin sisälläni, että minun tulisi tehdä tämä matka yksin, itseni takia, jotta voisin myös kasvaa ihmisenä. Ja kukaan tuskin voisi päätäni kääntää asian suhteen. Ennen matkaani en edes halunnut tavata ketään, joka voisi sekoittaa ajatukseni edes hetkeksi. Tiedän, vaikutin tuolloin varmastikin kylmältä ja laskelmoivalta, mutta se oli oma taktiikkani selviytyä ja olla sekoittamatta tunteita elämääni saati sitten unelmani toteuttamiseen. Myönnän tosin, ettei se aina helppoa ollut.

Mutta kaikki ne entiset sydänsurut ja epätoivon hetken jäivät taakse sillä hetkellä kun suuntasin maailmanympärimatkalle. Matkalla ollessani nimittäin huomasin nopeasti olevani avoimempi kuin koskaan ennen, antavani itselleni mahdollisuuden taas tuntea, ihastua. Elää hetkessä, mutta silti haaveilla pienesti siitä, mitä edessä vielä voisi ollakaan. Vaikka olin keskellä Afrikan luonnonpuistoja, huomasin yhtäkkiä olevani takaisin deittielämässä, kun tieni toisen reissaajan kanssa kohtasivat niin Namibiassa kuin Botswanassa. Ystävälleni tuolloin Suomeen lähetinkin viestin, että vaikka oma matkani täältä muualle kulkeekin, on ollut huojentavaa tämän kohtaamisen myötä nähdä edes pieni vilaus siitä, että samanlaisen elämänasenteen ja (matka)unelmat jakavia miehiä tältä planeetalta taitaa sittenkin löytyä. Tuon kohtaamisen jälkeen huomasinkin pohtivani, että kaikkia ihmisiä ei vain ole tarkoitettu elämäämme loppuelämäksemme, mutta se pienikin kohtaaminen ja hetki voi olla merkityksellinen ja tärkeä näyttämään meille oikeaa suuntaa elämässämme. Mikään kohtaaminen ei ole merkityksetön, vaan aina opimme uutta niin itsestämme kuin toisista ihmisistä.

Kun sitten kolmen kuukauden yhtäjaksoisen reissaamisen jälkeen pysähdyin viikoksi Argentiinan Buenos Airesiin, huomasin hetkellisesti kaipaavani aloilleen asettumista ja yritin jopa muuttaa jo ostamiani lentolippuja, jotta voisin viipyä kaupungissa kauemmin. Ehkä osansa asiaan saattoi olla eräällä komistuksella, joka jakoi kanssani saman intohimon maailman näkemiseen muista elämänarvoista puhumattakaan. Mutta lentolippujen muuttaminen ei onnistunut, joten matkani jatkui, ja vaikka hyvästien sanominen ei varmasti koskaan ole helppoa, tiesin, että minun on vain mentävä ja kuljettava tätä matkaani edelleenkin yksin. Mutta sitä en osannut arvatakaan, mitä edessä vielä matkallani olisikaan.

Nimittäin lopulta kohtaaminen Balin yössä muutti ajatukseni kertaheitolla. Yhtäkkiä olinkin valmis rakastumaan, heittämään loput matkasuunnitelmani romukoppaan ja lähtemään seikkailemaan tunteiden syvissä viidakoissa, mikä oli minulle uutta. Aiemmin en todellakaan olisi ollut tällaiseen valmis, minähän olin aina se, joka mieluummin juoksi karkuun, ja nyt olinkin valmis juoksemaan tunteiden perässä. Uusi omituinen, lähes jo unohtamani, mutta silti niin kiehtova tunne, valtasi mieleni. Mutta koska elämä ei taida koskaan mennä niin kuin elokuvissa, jouduin lopulta nieleskelemään pettymyksen kyyneleitä, kun suhteessa ei toiveistani huolimatta ollut aineksia enempään. Samalla kuitenkin tajusin jotain mullistavaa: siis hetkinen, olin ensimmäistä kertaa sitten viiden vuoden takaisen, elämäni uusiksi laittaneen eron jälkeen valmis ajattelemaan jotain vakavampaa ihmissuhdetta – tai ainakin antamaan sille mahdollisuuden. Huomasin, että nyt vihdoinkin olin ollut valmis avaamaan sydämeni jollekin uudelle, siitäkin huolimatta, että se voi satuttaa.

Kun sitten vuosi sitten palasin maailmanympärimatkaltani Suomeen, olin aluksi hieman hukassa, mutta pikkuhiljaa sain taas kiinni omasta elämästäni ja ajatuksistani. Aloin olla sinut itseni ja tekemäni matkan kanssa, ymmärsin yhä paremmin, kuka olen ja mitä haluan – tai sanotaanko, että ennen kaikkea ymmärsin, mitä en ainakaan halua. Huomasin myös, että vihdoinkin aloin kaipaamaan sen oikean kohtaamista, sen jonkun tapaamista, jonka kanssa voisin jakaa ne elämäni upeimmat kuin myös ne ei niin mairittelevat hetket. Vierelleni pysähtyisi joku, joka olisi niin sinut itsensä ja elämänsä kanssa, että pystyisi ottamaan vierelleen itsenäisen elämää ja maailmaa nähneen, mutta edelleenkin kunnianhimoisen ja paikalleen pysähtymättömän naisen. Ja jakaisi kanssani suurinpiirtein samanlaisen maailmankatsomuksen ja ennen kaikkea maailman näkemisen palon.

Mutta se taisi olla liikaa toivottu. Tai ainakin olen joutunut viimeisen vuoden aikana useamman kerran kyseenalaistamaan, että toivonko sittenkin liikaa. Naisten yksinmatkailu tuntuu edelleenkin olevan kynnyskysymys joillekin pienimunaisille miehille ja jotkut jopa paljon reissanneet miehet ovat avoimesti tunnustaneet sen käyneen oman Indiana Jones -egon päälle, kun joku saakelin blondi reissaa enemmän ja vieläkin omituisempiin paikkoihin kuin he. Ja sitten on toki ne, jotka sanovat, että toki reissaisivat enemmän, jos olisi aikaa, rahaa, kavereita, tyttöystäviä, kaiman kissalle hoitajia tai mitä ikinä sen reissun toteuttamiseen sitten sillä hetkellä tarvittaisiinkaan. Ennakkoluuloista matkabloggaamista kohtaan en edes aloitakaan tässä yhteydessä. 

Jossakin vaiheessa huomasin pohtivani, kuinka helppoa olisi vain ottaa vierelle se perinteinen Suomi-mies, joka rakentaa uraa, syö pihviä, nostaa punttia ja viettää viikonloput mökillä tai kavereiden kanssa. Ja ehkä joskus lomilla käy viikonlopun tai jopa viikon matkalla jossakin kivassa kohteessa. Ehkä hän sallisi naisensa silloin tällöin reissaavan myös yksin, mutta parempi tietenkin olisi olla yhdessä sohvalla katsomassa niitä sillä hetkellä pinnalla olevia tv-sarjoja. Enkö voisi vain sopeutua sellaiseen?

Mutta nykyisin tiedän sen, ettei minusta vain taida olla paikalleen pysähtymiseen, vaikka kuinka yrittäisin. Sellaiseen sanotaanko nyt, Suomi-mittareilla kaikin puolin kivaan tavalliseen elämään. Sillä sohvalla makaamisen sijaan arvostan kunnianhimoa. Päivästä toiseen suoriutumisen sijaan omien unelmien tavoittelua. Täydellisen urapolun sijaan uusien asioiden kokeilemista. Paikalleen pysähtymisen sijaan rohkeutta rakentaa omannäköistä elämää. Totuttuihin tapoihin jumahtamisen sijaan itsensä ja ajatustensa haastamista. Rahan rakastamisen sijaan elämysten ja hetkien arvostamista. Oman egon pönkittämisen sijaan toisen avointa kohtaamista. Pinnallisista asioista puhumisen sijaan omien tunteiden näyttämistä. Kesämökillä jumittamisen sijaan seikkailuja maailmalla. Itseni tosin tuntien näillä millään ei välttämättä ole merkitystä siinä vaiheessa kun kemiat vain kohtaavat…

Ja mitä tulee matkailuun, minulle ei sillä ole väliä vaikka toisella ei olisikaan takana maailmanympärimatkoja tai supererikoisia matkakohteita, riittäisi minulle vallan mainiosti vain se valtava palo ja kiinnostus tätä maailmaa ja sen erilaisuutta kohtaan. Jakaa se jokin sisäinen intohimo kanssani nähdä ja ymmärtää maailmaa enemmän. Ja ennen kaikkea ottaa riskejä, heittäytyä – on kyse sitten pienestä hetkestä, yhdestä matkasta tai koko elämästä.

Olen tämän matkani varrella, jota elämäksi kutsutaan, saanut onneksi pieniä vilauksia siitä, että sellaisiakin seikkilijamiehiä todella on olemassa. Mutta samalla olen myös oppinut sen, että aina ei kuitenkaan vain riitä samanlaisuus joidenkin asioiden suhteen. Niistä elämää suuremmista tunteista puhumattakaan. Sillä joskus kyse on vain väärästä paikasta, väärästä hetkestä. Siitä, että joitakin ihmisiä ei vain ole tarkoitettu ainakaan juuri sillä hetkellä kulkevan elämänpolkua eteenpäin yhdessä, vaikka sitä kuinka toivoisi. Tai niin on ainakin helpompi ajatella ja yrittää suunnata katse eteenpäin.

Tiedän, ettei oma elämäni ja menevä elämäntyylini ole se kaikista helpoin löytää vierelle se täydellinen match, enkä varmastikaan kaikessa itsevarmuudessani (kuten myöskään epävarmuudessani) ole se maailman helpoin ihminen kulkea vierellä. Sen kuitenkin tiedän, että näiden elämäni matkojen myötä en enää ole se naiivi tyttönen, joka aiemmin ajatteli rakkauden tarkoittavan omasta elämästä ja itsestään luopumista toisen eteen. Vaikka olenkin valmis matkustamaan maailman toiselle puolelle sen toisen luokse, odotan nykyisin sitä samaa myös toiselta. Minulle täydellinen suhde olisi fifty-fifty – molemmat tulevat puolittain vastaan. Kuuta minulle ei taivaalta tarvitse hakea, voin varmasti sinne matkustaa ihan itsekin, jos niin päätän.

Että sitä oikeaa seikkailukaveria odotellessa. 😉

  • Reply
    Virpi/Hätälasku matkablogi
    28.8.2018 at 21:56

    Pystyn niin samaistumaan kaikkiin näihin sinun ajatuksiin. Niin totta jokainen lause! Vaikka en ole todellakaan niin paljon maailmaa kiertänyt ja matkustanut kuin sinä, tiedän tarkalleen mistä puhut. Voin myös erittäin hyvin nähdä silmissäni sen miten jonkun miehen egon päälle käy, kun nainen on vahva ja itsenäinen maailmanmatkaaja. Kun paljon pienemmästäkin näiden ukkojen sielu kokee kolauksen, riittää että naisella on elämänkokemusta, näkemystä, vahva itsetunto ja ymmärrys siitä mitä haluaa ja etenkin mitä ei halua. Voi voi, voisin kirjoittaa näistä asioista romaanin. Mutta nostan hattua sinulle, jatka omaan tyyliisi, toivottavasti se Mister Oikea löytyy rinnallesi kulkemaan! 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:35

      Kiitos Virpi, huojentavaa kuulla etten ole näiden ajatusten ja kokemusten kanssa yksin. Ja hei vinkkaahan sitten, jos romaanin aiheesta kirjoitat, haluan ehdottomasti kirjan ensimmäisen kappaleen! 😀

  • Reply
    Venla / Breezes from My Atlas
    28.8.2018 at 22:09

    Miten musta taas tuntuu, että reissaajamiehiä löytyy nykyään enemmän, kuin koskaan aiemmin. 😀 Itse oon ollut samassa parisuhteessa 17-vuotiaasta saakka ja matkustan useimmat reissuni ilman poikaystävääni, joka ei koskaan ole millään tavalla ilmaissut närkästystään matkustamiseeni, vaan hän nimenomaan tukee sitä, että käytän itse ansaitsemiani pennosia matkustamiseen, jota rakastan. Teemme vuodessa pari yhteistä matkaa, mutta muuten matkustan siskon tai ystävän kanssa tai itsekseni, eikä se poikaystävääni haittaa tippaakaan. Ennemmin minä olen se, joka yritän houkutella häntä mukaan reissuille ja eksoottisempiinkin kohteisiin (hän ei ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella), mutta koska matkustushalut ja siihen käytettävissä oleva aika ja raha eivät mene tasaisesti meidän välillä, on minun matkustettava ilman häntä ja se on molemmille täysin ok. 🙂 Ollaan koko parisuhteen ajan oltu kumpikin tosi itsenäisiä ja tehty asioita paljon myös ilman toista. Mä olin esimerkiksi ulkomailla vaihdossa 4kk, koska halusin, eikä parisuhde ole mikään syy olla tekemättä tollaisia asioita.

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:34

      Sä selvästikin pyörit oikeissa porukoissa, jos reissaajamiehiä osuu kohdalle enemmän kuin koskaan aiemmin! 😀 Ja ihana kuulla, että teille on muodostunut oma tapa reissata yksin ja yhdessä, ja hatun nosto sinulle että haluat ja pystyt silti nähdä itsenäisesti maailmaa vaikka poikaystävä vieressä onkin!

  • Reply
    Annakaisa/Adventurista
    28.8.2018 at 22:53

    Kiitos. Todella mainio postaus (jälleen kerran). Löysin paljon asioita, joita olen pohtinut itsekin viime aikoina.
    Kummasti sitä löytää pitkällä matkalla mielenkiintoisia tyyppejä, joihin voi ihastua ja jopa rakastua, kun on ensin löytänyt itsensä ja sisäistänyt omat toiveensa sekä arvonsa.
    Uskon, että sinullekin se rakkaus tupsahtaa eteen silloin, kun sitä vähiten odotat.

    Kipinöivää ja muutenkin jännää syksyä!

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:30

      Minusta on ollut ihana saada näitä kommentteja, ja huomata etten ole ajatusteni kanssa yksin. Kiitos Annakaisa!

  • Reply
    Niina
    29.8.2018 at 16:59

    Oliko tuo sinut jättänyt mies ensimmäinen, jonka kanssa asuit yhdessä?

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:27

      Hieman tuntuu postauksen ulkopuoliselta aiheelta, mutta vastataan nyt että ei ollut ensimmäinen kerta kun asuin miehen kanssa yhdessä, ja toivottavasti ei viimeinenkään. 😀

  • Reply
    Minna
    29.8.2018 at 20:15

    Tää postaus osuu omaan tilanteeseen myös täysin – love it!

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:24

      Meitä sielunsiskoja täällä näyttää olevan. 🖤

  • Reply
    camilla
    29.8.2018 at 21:46

    ”Sen kuitenkin tiedän, että näiden elämäni matkojen myötä en enää ole se naiivi tyttönen, joka aiemmin ajatteli rakkauden tarkoittavan omasta elämästä ja itsestään luopumista toisen eteen.” AMEN, tuo on itselläni vielä sisäistämättä.. Sulla on ballsia enemmän, kuin surullisen monella miehellä ja arvostan! Heitä kourallinen mullekin. 😀
    Oma henkinen polku on vielä vasta niin lapsen kengissä, että ei toivoakaan ajatella nyt suhteita. Mutta uskon, että tuollainen reissaaminen, itsensä kanssa ajan viettäminen tekisi ihan hemmetin hyvää korvienvälille.

    Mä niin tiedän, että törmäät siihen vielä. Siihen, joka vie sun jalat alta ja reissaa vaikka maailman ääriin sinä reppuselässään. 😀 Luulen, että se tulee matkalla vastaan. Ehkä lentokentällä, tai sitten jossain missä vähiten odotat.. <3

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:24

      Kiitos Camilla kommentistasi, todella piristävää kuulla, jos voin omalla esimerkilläni kannustaa muitakin kohtaamaan asiat suuremmilla ballseilla 😀 Ja uskon siihen, että meidän jokaisen on vain kuljettava oma elämänpolkumme, rinnalle pysähtyy sitten oikealla hetkellä se oikea. Ja sitä ennen on osattava nauttia elämästä täysillä yksinkin. 🖤

  • Reply
    Jenni / Unelmatrippi
    29.8.2018 at 21:54

    Todella hyvä postaus. Sinänsä en voi suoraan samaistua, koska en ole omakohtaisesti juurikaan törmännyt elämänvalintojeni kritisointiin miesten taholta sen enempää kuin naistenkaan, vaikka olen tehnyt useita ei-perinteisiä valintoja. Jonkinlaista ihmettelyä on ollut ajoittain havaittavissa, mutta harvemmin niin, että kukaan olisi suoraan sanonut mitään. Parisuhderintamalla on käynyt munkki ja olen löytänyt jo ajat sitten vierelleni ihmisen, jolla on itsetunto kohdillaan. Tästä olen kiitollinen. Toivottavasti sinäkin löydät vielä sen sopivan matchin, joka haluaa tulla puolitiehen vastaan. Minulle on ihan vieras ajatus, että joutuisin esimerkiksi kysymään lupaa mieheltäni joihinkin asioihin. Tietenkin asioista pitää keskustella, mutta se on eri asia. Meillä on myös ainakin toistaiseksi ollut hyvin samanlaiset reissuintressit, joten lähes kaikki matkat on tehty yhdessä sen jälkeen, kun yhteen päädyimme. Parasta reissuseuraa ei kovin mielellään kotiin jättäisikään!

    • Reply
      Anna-Katri
      1.9.2018 at 18:20

      Ihana kuulla, että olet löytänyt vierellesi parhaan mahdollisen reissuseuralaisen. 🖤 Katsotaan, osuuko omalle tielleni joskus joku joka selviytyy mukana. 😀

  • Reply
    Anni | Rajatapaukset
    3.9.2018 at 15:23

    Omalla kohdalleni ei ole onneksi ihan hirveästi näitä tapauksia osunut, mutta silti ärsyttää joka kerta yhtä paljon ihmiset joiden mielestä se on heiltä jotain pois jos toisella on omia unelmia ja kokemuksia. Siis haloo, eihän sellaisessa parisuhteessa ole mitään järkeä että roikutaan vaan koko ajan toisissaan kiinni ja millään muulla ei ole mitään merkitystä. Tai en minä tiedä, ehkä se on jonkun ihanne, mulle se on ainakin painajainen.
    Onnea oikeanlaisen miehen löytymiseen!

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:05

      No nyt sanoit kyllä asiaa, aamen! Aivan samaa mieltä olen!

  • Reply
    Esa
    3.9.2018 at 18:57

    Voisit osallistua johonkin kv. matkabloggaajakonferenssiin. Esim. Expert Vagabond ja Anna Everywhere tapasivat sellaisessa ja ovat nyt naimisissa.

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:05

      Kiitos vinkistä, täytyypä tsekkailla missä seuraavia järjestetään. 🙂

  • Reply
    Anu/ Matkataan Mutkitellen
    3.9.2018 at 21:37

    Ihana kirjoitus. Itse reissasin vuosia maailmalla, välillä opiskelin, välillä tein töitä, joskus Suomessa muutoin milloin missäkin. En ole blondi mutta sinisilmäinen yksin matkaava nainen herätti ihmetystä. Miehiä oli ja miehiä tuli mutta ainoa, joka pysyi oli vanha sininen rinkkani. Sanonta ”se, löytyy kun vähiten sitä odotat” kuulosti pateettisemmalta kuin mikään muu. Palasin tilapäisesti Suomeen ja sitten se naksahti, vanhan harrastukseni parissa. Se, piti testata. Ensin pitkä viikonloppu Euroopassa. Se toimi. Sitten pidempi loma Aasiassa. Ei vieläkään mitään vikaa. Yli 10 vuotta, aika monta yhteistä reissua ja kaksi lasta myöhemmin, se toimii edelleen. Ne yksinreissatut vuodet antoivat kuitenkin sellaisen ymmärryksen ihmisistä, elämästä ja maailmasta etten tiedä, mistä muualta sellaisen olisin saanut ammennettua.

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:07

      Oi miten ihana tarina teillä, jotenkin huojentavaa kuulla että kyllä niitä sopivia reissukumppaneita saattaa sittenkin löytyä. Vaikkakin tämä pätkä teki kyllä myös vaikutuksen: Miehiä oli ja miehiä tuli mutta ainoa, joka pysyi oli vanha sininen rinkkani. 😀 Tää vois olla ajaton seikkailijattaren lausahdus! 😀

  • Reply
    Emma
    4.9.2018 at 09:56

    Täyttä asiaa! Kaksi juttua yli muiden jäi tekstistäsi minulle mieleen. Se, että kaikkein tärkeintä on että sulla on rohkeutta rakentaa sitä omannäköistä elämää – sen mukana tulee se mitä on tullakseen ja silloin kun on oikea aika. Toinen juttu, josta olen täysin samaa mieltä on se, että yksikään kohtaaminen ei ole merkityksetön ja toisaalta että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu mukaan elämäämme ikuisesti. Itse olen pohtinyt tuota paljon omassa elämässäni myös ystävyyssuhteiden kannalta: kaikki ystävyydet eivät kestä elinikää, mutta ovat silti yhtä tärkeitä ja merkityksellisiä.

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:08

      Kiitos Emma kauniista ja pohtivasta kommentista. Olen niin samaa mieltä sanojesi kanssa. <3

  • Reply
    Jenna / Enemmän kuin äiti
    7.9.2018 at 12:13

    Mulla se mr. right käveli vastaan (kirjaimellisesti käveli ovesta sisään :D) silloin kun sitä vähiten toivoi ja odotti. En tosiaankaan etukäteen ollut sunnitellut kihlautuvani 17-vuotiaana ja nyt 23-vuotiaana olevani kohta neljättä vuotta naimisissa ja 2v taapero pyörii jaloissa. Joskus sitä joku on kauhistellut, että miten voin 17-vuotiaana tehdä niin ison päätöksen (ottaen vielä huomioon vain alle puolen vuoden seurustelu ennen kihloja) – mutta eipä sitä voi itse määritellä missä kohtaa elämää se oikea tulee kohdalle… Tässä sitä ollaan vielä 6,5 vuoden jälkeenkin ja yhdessä seikkaillaan, nyttemmin perheenä. Tosin koko elämä ei ole pyhitetty vain matkailulle, mutta se on molempien intohimo. 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:09

      Elämä on kyllä siitä ihmeellinen että milloin jotakin vähiten odottaa, silloin se saattaakin tulla vastaan. Ihana kuulla tarinasi, rakkaus on kyllä sanoinkuvaamattoman upea voima mikä saattaa ihmiset yhteen! <3

  • Reply
    Sandra
    8.9.2018 at 10:58

    Voin allekirjoittaa monta kohtaa. Tuntuu, että monilla kolmekymppisillä miehillä on vahvasti perheenperustamismoodi päällä, ja se, että tunnen, että mua arvioidaan vaimo- ja äitimatskuna, on kyllä aikamoinen no no. Samoin joillekin on ehkä hieman pelottavaa, jos nainen on matkaillut tai asunut paljon ulkomailla. Toki reissaajamiehiä löytyy, mutta suoraan sanottuna nämä kohtaamani tapaukset ovat aikamoisia hippihenkisiä elämäntapaihmisiä, joiden kanssa ajatusmaailma ei kohtaa yhtään. Itse kuitenkin olen sellainen toinen jalka työelämässä -tyttö. Sopivalla mentaliteetilla varustettua ihmistä ei niin vain löydetä.

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:12

      Toi arviointi äiti- tai vaimomatskuna on kyllä niin ärsyttävää – tosin veikkaan että suomalaiset naiset tekevät kyllä sitä samaa miesten osalta, kun puntaroivat täydellisen aviomiehen kriteerejä jo ensitreffeillä…. huh! Ja olen niin samaan mieltä tuosta hppihenkisten inkkarien tapaamisesta, kun itse kuitenkin haluaisi jonkun joka matkailijasielun lisäksi on myö työelämässä. 🙂 Haastetta siis kerrakseen meillä molemmilla. 🙂

  • Reply
    Pia / Lyhyenä hetkenä
    9.9.2018 at 15:43

    Tämä kolahti, sillä olen jo pitkään vierestä seurannut, kun minulle läheinen ihminen kipuilee kumppanin löytämisen kanssa. Hän on seikkailija, ei ehkä samassa mittakaavassa kuin sinä, mutta omalla tavallaan. Häntä seuratessa on käynyt ilmi, että kaikki hänen tapaamansa saman ikäluokan vapaat seikkailijamiehet ovat haluttomia sitoutumaan millään tavalla. Hauskaa voidaan pitää ja yhdessä jopa reissata, mutta oma vapaus tuntuu olevan niin tärkeää, ettei sitä riskeerata edes sellaisen kumppanin kanssa, jonka intressit ja intohimot ovat täsmälleen samat. En tiedä rauhoittuvatko nämä tyypit iän myötä, mutta toistaiseksi he ovat tuottaneet pelkkiä pettymyksiä. Toivottavasti se oikea kuitenkin ennen pitkään tulee vastaan, myös sinulle!

    • Reply
      Anna-Katri
      9.10.2018 at 23:15

      Kiitos Piia kommentin ja ystäväsi tilanteen jaosta, tämä jotenkin kuvaa niin hyvin sitä mitä olen itse kokenut. Mutta haluan uskoa siihen, että joku päivä se joku vielä kävelee vastaan ja silloin nämä kaikki asiat loksahtelevat vain paikoilleen. Sitä samaa toivon ystävällesikin! <3

Leave a Reply