Unable to communicate with Instagram.
Kerala

Soul & Surf – tätä lisää elämääni!

9.4.2019

IntiaIntiaIntiaIntiaIntia

Kun suljen silmäni, voin edelleenkin tuntea Keralan trooppisen lämmön ihollani. Kuulla majapaikan puutarhan puissa sirkuttavat linnut, palmunlehtien letkeän huminan, ohi kiitävän tuktukin pärinän. Mieleni palaa pienelle terassilleni, jonka rottinkituolilla istuessani aamun surffin jälkeen tunsin syvää mielenrauhaa, sellaista sielua hyväilevää onnen tunnetta, että olin juuri siinä paikassa ja hetkessä. Ehkä osuutta asiaan oli surffin jälkeisellä endorfiinin huuruisella olotilalla, ehkä osittain sillä, että oma sielunmaisemani, sisäinen kotini, näyttää ja tuntuu omissa unelmissani juuri tältä. Juuri tällaisia pieniä paloja ja paikkoja maailmalta kutsun kodikseni. Tai siltä ne tuntuvat. Ehkä niissä yhdistyy joitakin samoja ulkoisia elementtejä, mutta osittain samaa niissä on se tunne, jonka ne saavat minussa aikaan, olinpa missäpäin maailmaa tahansa.

Ripustan surffiasuni kuivumaan terassin mintunvihreälle pyykkitelineelle ja vesipisaroiden tasaista putoamista vaatteilta maahan katsoessani yritän samalla saada merivedet tulemaan ulos korvistani. Naurahdan omalle pomppimiselleni, olisikin joku parempi kikka tähän hommaan. Saronkiini kääriytyneenä istahdan takaisin tuolille. Voisipa jokainen päivä tuntua tältä. Millaista olisikaan elää tropiikissa, tehden asioita, jotka antavan niin sanoinkuvailemattoman tyytyväisyyden tunteen, että sen jälkeen kaikki muu tuntuu jotenkin turhalta. Millaista olisikaan elämä jossakin tällaisessa paikassa? Mitä voisinkaan tehdä surffaamisen opettelun ja joogatuntien rinnalla? Löytäisinkö juuri tällaisesta paikasta ja sen rauhasta sen oman oikean kutsumukseni, sen sisäisen haaveeni, josta sieluni minulle aina välillä salaisesti kuiskii. Herkistyn hieman ja siinä samalla kyseenalaistan koko oman elämäni, ne valinnat ja päätökset mitkä siihen liittyvät. Elänkö juuri sellaista elämää kuin minun kuuluisi elää? Teenkö asioita, joita oikeasti rakastan? Täyttävätkö päivät sieluni niin voimakkaasti, etten kaipaa niiden rinnalle mitään muuta?

Joudun palauttamaan itseni takaisin todellisuuteen, siihen tosiasiaan, ettei elämä ole koskaan niin mustavalkoista. Se on kaikkia niitä harmaan sävyjä noiden kahden ääripään välillä, ja välillä elämässä meillä on hetkiä, kun saattaa tuntua siltä, ettei oikein kuulu minnekään, on ikään kuin kahden asian välissä, ellei jopa useamman, muttei tiedä mitä valita. Mikä olisikaan se oikea ratkaisu. Ja sitä ikään kuin jää odottamaan, että ehkä jossakin vaiheessa huomaa tälläkin välitilalla olleen tarkoituksensa. Ehkä sellaisiakin vaiheita elämässä tarvitaan kun ei oikein kuulu minnekään, mutta silti täytyy oppia nauttimaan siitä mitä elämä tarjoilee. Ja toisaalta, tarvitseeko elämän sittenkään olla vain pelkkiä valintoja? Jos se joskus olisikin vain asioiden tapahtumista omalla painollaan. Sellaista leppoisaa etenemistä, että on aikaa kypsytellä, fiilistellä ja ymmärtää.

Katson kelloa, kun huomaan pienoisen nälän tunteen kolkuttelevan sisälläni. Olen herännyt aamulla jo kuudelta ja suunnannut auringonnousun aikaan lähirannalle täällä Varkalan pitkillä hiekkarannoilla nappaamaan aamun ensimmäiset pehmeät surffiaallot. Majapaikassa olin syönyt vain pienen makean banaanin kahvikupposen kera samalla kun olimme lastanneet surffilautoja pastellinsävyisen jeepin kyytiin. Osa laudoista ei siihen mahtunut, niinpä paikalle hälytettiin tuktuk, jonka katolle loput surffilaudoista viritettiin. Reggaerytmien soidessa huristelimme lähes tyhjiä kapeita katuja pitkin rannalle. Rannan valkoisen moskeijan ja palmupuiden rivistön takaa aamuaurinko levitteli säteitään ja paikalliset kalastajat olivat palaamassa takaisin rannalle puuveneillään. Siellä täällä kalastajat selvittelivät isoja verkkoja, kun rantahiekalla olevia kuivuneita kaloja väistellen askellan surffilautani kanssa mereen. Tänään allani olisi edellistä päivää pienempi, vain yhdellä evällä varustettu lauta, joten pääsisin taas kehittämään taitojani sekä onnistuessani saamaan vauhdikkaammat kyydit aallonharjalla.

Mutta surffissa jos missä sillä ei ole väliä kuinka monta kertaa epäonnistuu, sillä ne onnistumisen hetket huuhtovat alleen mennen tullen kaiken muun – ei pelkästään surffisession, vaan koko ympäröivän maailman ja oman elämän ajatuksineen. Sillä hetkellä kun kannan lautani mereen, pyyhkiytyy mielestäni kaikki muut. Ei ole mitään muuta kuin minä, surffilauta ja meri, tässä ja nyt. On vain se jännityksen ja riemun sekainen onnen ja onnistumisen tunne, kun elää hetkessä ja nauttii 110 prosenttisesti. Olen syvästi onnellinen siitä, että peloistani huolimatta uskaltauduin maailmanympärimatkallani kokeilemaan surffaamista ensimmäisen kerran ja vaikka edelleenkin aika aloittelija aalloilla olen, en ole sitten lapsuuden ratsastusharrastuksen jälkeen löytänyt mitään muuta niin kokonaisvaltaisesti mukanaan vievää juttua. Ja sellaista jos mitä näissä aikuisiän pohdinnoissa välillä kaipaa!


Olin matkalla Intian Keralassa yhteistyössä Incredible Indian kanssa, mutta kolmen päivän surffiloman Soul & Surf -majapaikassa kustansin täysin itse. Majapaikka oli täydellinen piilopaikka ja spotti Varkalan surffilomalle, ja reissun jälkeen huomasinkin haaveilevani vastaavanlaisesta lomasta heidän muissa majapaikoissaan – Sri Lankassa tai Portugalissa. Enemmän sielua ja surffia elämääni, kiitos!

    Leave a Reply