Maailmanympärimatka Uusi-Seelanti

Tongariro Alpine Crossing – vaellus Uudessa Seelannissa

19.2.2017

Kun huomasin yhden matkakohteemme Uudessa Seelannissa olevan Tongariron tulivuorimaisemat ja kuulin näissä maisemissa olevan mahdollista tehdä yksi maailman upeimmista päivävaelluksista, olin harmissani. Ajattelin nimittäin, että reilu puolitoista vuotta sitten rikki menneet polveni eivät missään nimessä suoriutuisi tästä useita nousuja ja laskuja sisältävästä urakasta. Saati sitten puolittainen kuntoni, jota matkan aikana on lähes mahdotonta ylläpitää, tai ainakaan parantaa. Mutta silti mieleni jostakin syystä halusi palavasti päästä tälle vaelluspolulle. Huomasinkin eräänä iltana sanovani matkasystävälleni Kathrynille, että miten ihmeessä koskaan tiedän mihin kroppani pystyy, ellen yritä. Hän otti minua olkapäästä kiinni, ja sanoi päättäväisesti: “Sinä pystyt kyllä siihen. Tehdään se yhdessä.”

Ja kohta olinkin yhtenä aamuna auringonnoustessa kiinnittämässä lenkkareideni nauhoja yhä tiukemmalle ja tarkistavani yhä uudelleen, että päiväreppuni sisälsi kaiken tarvittavan. Olin nimittäin ilmoittautunut mukaan Tongariro Alpine Crossingiin, tuolle 19,4 kilometriä jylhissä tulivuorimaisemissa kulkevalle vaellukselle. Jännitti. Ihan oikeasti. En nimittäin ollut koskaan aikaisemmin tehnyt vaelluksia, ainoastaan käynyt joillakin lyhyillä kävelyretkillä. Lisähaasteen tälle vaellukselle toisi se tosia-asia, että nyt liikuttaisiin vulkaanisella alueella – jo pelkät ylös- ja alasmenot olivat kuulema haastellisia, saati sitten yhtäkkiä vaihtuvat olosuhteet. Pari vuotta sitten kaksi turistia oli ylhäällä kraaterin laella sinkoutunut tuulen mukana kuolemaan, ja monena päivänä reitti suljetaankin liian hankalien olosuhteiden vuoksi. Tänä aamuna kuitenkin aurinko paistoi, ja puiston portit olivat kutsuvasti auki innokkaille vaeltajille.

Lähdin vaellukselle matkaryhmämme mukana, mutta pian huomasin oman kävelytahtini mätsäävän parhaiten yhteen brittiläisen Kathrynin kanssa, niinpä ensimmäisen puolituntisen jälkeen jatkoimmekin matkaa eteenpäin kahdestaan osan porukasta jäädessä jo heti alkumetreillä räpsimään valokuvia. Strategiamme oli kävellä tasaisen reipasta tahtia aina korkeimmalle huipulle saakka, jossa pysähtyisimme viettämään lounashetkeä. Näin saisimme alkupätkän vaativat osuudet suoritettua ilman lihasten turhaa jäähtymistä, sillä jokaisen pidemmän pysähdyksen jälkeen eteenpäin kulkeminen olisi aina haasteellisempaa.

Ensimmäisten jyrkempien nousujen koettaessa tuntui siltä, kun henkeni salpautuisi jo ensimetreillä, mutta sisukkaasti askelsin eteenpäin. Askel askeleelta olin yhä korkeammalla, ja vaikka välillä oli pakko ottaa pieni pysähdystauko hengitystä tasoittamaan, tuntui eteneminen silti varsin helpolta. Helpommalta kuin olin kuvitellut. Eivätkä polvenikaan osoittaneet mitään heikkouksien merkkejä, joten jatkoin nousua yhä kapenevalle polulle. Jossakin vaiheessa nousua helpottamaan rakennetut portaat katosivat, ja edessä oli vain tulivuorilaavasta peräisin oleva hiekkapolku. Polulla sai tarkasti katsoa eteensä ettei liukastuisi irtohiekkaan tai nyrjäyttäisi nilkkaansa kivenmurikoihin. Oman haasteensa kapealle polulle toivat myös vastakkaiseen suuntaan kulkevat vaeltajat – jyrkänteeltä alaspäin kun oli useissa kohdissa huima pudotus.

Ja kun lopulta olimme askeltaneet South Craterilta Red Craterin huipulle 1886 metriin, oli olo toki hieman väsynyt, mutta sitäkin enemmän innostunut. Minä tein sen! Pääsin nousemaan Mt Tongariron ja Mt Ngauruhoen maisemiin ilman, että tunsin polvissani yhtään kipua! Kun istahdimme kivenjärkäleen päälle syömään eväitä, huomasimme, että 15 hengen ryhmästämme ei ollut vielä muita saapunut paikalle. Ihmettelinkin, kuinka pystyimme olemaan ryhmämme nopeimmat, vaikka alunperin olin kuvitellut olevani pitämässä perää hitaimpien joukossa. Mutta niin vain oma kroppa ja kunto pääsi yllättämään, ja en tiedä voiko parempaa fiilistä ollakaan, kun urheilusuorituksen jälkeinen kehon valtaava nautinto? Silmäilin edessä avautuvia, epätodellisia maisemia. Tulivuoren rinteillä näytti siltä kuin olisi ollut aivan toisella planeetalla. Taustalla häämötti Taru sormusten herrasta elokuvista tuttu Mt. Doom, oikealta nimeltään Ngauruhoe.

Mutta turhan pitkäksi aikaa ei sopinut jäädä tätä välisaavutusta juhlimaan, sillä edessä olisi vielä noin 10 kilometrin mittainen paluu, enimmäkseen alamäkeen. Ja kun lihakset ovat jo ponnistelleet pari tuntisen nousun ajan, on laskeutuminen lähes yhtä rankaa. Ensimmäisen maistiaisen tästä saikin jo heti lähtiessä alaspäin Red Craterin huipulta: irtohiekka vietti jalkojen alla, ja jyrkkä rinne tuntui välillä kuin katoavan kokonaan edestä. Osa vaeltajista turvautuikin pyllymäkeen tai vaivalloisen hitaaseen askellukseen ystävien tukemana, jotteivat olisi vierineet hiekan mukana liian nopeasti alas – tai vielä pahempaa, polun reunaman yli jyrkän rinteen vietäväksi. Itse sain onneksi jo heti alkuun varman tuntuman askellukseeni, ja kohta jo olinkin alempana ihastelemassa Emerald Lake -alueen epätodellisen turkoosin värisiä tulivuorijärviä.

Kävelyn edetessä maisemat muuttuivat pikkuhiljaa vulkaanisista kasvittomista ääriolosuhteista hieman tavallisempiin vuoristomaisemiin ja siellä täällä alkoi jo hieman vihertää. Lopulta pääsimme Ketitahi-pysähdyspaikalle hengähtämään, ja siellä lepuutimme jalkoja hetkisen aikaa eväitä napostellen ja vettä tankaten. Päivän aikana lämpötila kohosi noin 25 asteeseen, jonka lisäksi aurinko porotti kuumottavasti pilvettömältä taivaalta. Varjopaikkoja polulla ei ollut ollenkaan. Taukoa viettäessä huomasin, että olimme tulleet nyt noin 2/3 matkaa ja vielä 1/3 olisi edessä. Vaikka tulivuoren valloitukset olivat jo takanapäin, oli edessä silti vielä noin parin tunnin kävely alaspäin. Ja juuri tuo pätkä tuntui lopulta kaikista rankimmalta. Välillä edessä oli jyrkät portaat alaspäin, välillä alaspäin mentiin hiekkapoluilla. Reisissä kävely alkoi jo painaa, ja polvia tukevat lihakset tuntuivat saaneet jo tarpeekseen. Silti sisukkaasti askelsin eteenpäin, yrittäen koko ajan katsoa varovasti mihin jalkani laitan, etten vain väsyneenä saisi mitään pahaa aikaan. Yritimme jutella Kathrynin kanssa, jotta matka tuntuisi kuluvan edes vähän nopeammin, mutta sekään ei tuntunut auttavan. Vaikutti siltä kuin päätepisteeseen olisi koko ajan toivottoman pitkä matka.

Kun yhtäkkiä metsän siimeksestä eteen tupsahtikin aluessa, jossa joukko vaeltajia makoili rennosti, tajusimme olevamme vihdoinkin perille. Takana oli 19,4 kilometrin vaellus, huh! Istahdin muiden vaeltajien viereen jalkoja lepuuttamaan, ja vaikka olo olikin väsynyt, puski sitäkin enemmän pintaan tyytyväisyys omaan suoritukseen. Olin selviytynyt kunnialla läpi tästä koettelemuksesta! Ja varmasti tämän jälkeen uskallan rohkeammin lähteä kokeilemaan vastaaviakin, sillä usko ja luottamus omaan kroppaan kasvoi tämän suorituksen myötä enemmän kuin yhtenäkään niinä hikisenä kuntosalikertana kotipuolessa. Ja kun voipuneena hyppäsin majapaikkaan suuntaavan bussin kyytiin, mielessä myös häivähti ajatus Mount Everestin Base Campin valloituksesta – sitten joskus!

 

    Leave a Reply