Arabiemiraatit Elämänmuutos

Treffeille Dubaihin

24.3.2019

Tulin tällä viikolla Dubaista takaisin kotiin. Olo on edelleenkin hämmentynyt. Mitä ihmettä pariin viimeiseen viikkoon onkaan sisältynyt, puhumattakaan noihin pariin päivään, jotka vietin Dubaissa. Tiedän, että joku varmasti sanoisi, että on hullua (jo ilmaston kannalta) mennä vain pariksi päiväksi Arabiemiraatteihin, mutta jos matkan syy ei ole pelkästään matka vaan jotain aivan muuta, sallitaankohan se? No oli miten oli, en ainakaan itse kadu tätä hieman extempore matkaa vaan päinvastoin taidan useamminkin sanoa yes to everything, jos ne johtavat tällaisiin juttuihin.

Kaikki alkoi nimittäin Islannista. Olimme viettämässä matkan viimeistä iltaa Reykjavikissa ja kun matkaporukkamme alkoi tehdä lähtöään takaisin hotellille, minusta tuntui siltä, että halusin vielä jatkaa iltaa – vaikkakin sitten sooloillen. Eräs viisas mies sanoi minulle nuo kuuluisat ”say yes to everything” -sanat kun sanoimme heipat ja kurvasin viereiseen yökerhoon yksin. Kauan en tosin yksin siellä pyörinyt, sillä islantilaiset jos ketkä osaavat pitää hauskaa. Mutta pian seuraani eksyi eräs tumma ja komea mies, ja yhtäkkiä olinkin uppoutunut intensiiviseen keskusteluun hänen kanssaan. Tunnit kuluivat ilman, että ajankuluun kiinnitti mitään huomiota, ja kun lopulta sanoimme hyvästit, en tiennyt mitä ajatella.

Samat tunnelmat taisi olla hänellä, kun hän seuraavana päivänä viestitti minulle, ettei todellakaan ollut odottanut kohtaavansa jotain tällaista Reykjavikissä työmatkalla. Vähiten huomaavan olevansa ihastunut suomalaiseen tyttöön. Kuittasin hänen sanansa kliseisillä lauseilla, että oli kiva tutustua, have a nice life ja niin poispäin ennen kuin katosin Islannista ensin Qatariin ja sieltä edelleen Intiaan. Ajattelin nimittäin ihan tosissani, että tällaiset tuttavuudet ovat siihen hetkeen piristäviä, mutta ne eivät kuitenkaan kanna sen pidemmälle – joten miksi uhraisin sen enempää ajatusta jonkun puolitutun miehen höpinöille, jonka elämä kaiken lisäksi vaikutti olevan kaikessa täydellisyydessään jo liian epätodellista.

Intiassa uppouduin uusien matkakohteiden lumoon yrittäen unohtaa taustalla jylläävät ajatukseni siitä, mitä jos. Mies lähetteli viestejä tämän tästä, mutta yritin ajatuksessani paeta niiden tarkoitusta. Vastasin kepeästi takaisin, yrittäen saada hänet jo unohtamaan minut. Mutta sitten hän kertoi ettei vain voisi unohtaa. Ei, hän haluaisi tavata uudelleen. Ja aivan yllättäen hän kutsui minut treffeille Dubaihin. Voisimme nähdä uudelleen, tutustua paremmin, jatkaa siitä mihin jäimme Reykjavikissä. Ensimmäinen reaktioni viestin nähdessäni oli, että en todellakaan voisi matkustaa toiseen maahan miehen perässä! Sitten aloin huomaamaan itsessäni empimisen merkkejä. Mitä jos. Harmittelisinko enemmän matkan toteuttamatta jättämistä kuin sitä, että tapaisin hänet uudelleen. Mitä jos vain sanoisin kyllä kaikelle uudelle – elämä kun on liian lyhyt elettäväksi pelkästään siellä mukavuusalueella. Jos ei kokeile mitään uutta, ei varmastikaan voi saada mitään uutta omaan elämään. On se sitten pelkästään matka uuteen maahan, tarinoiden arvoinen seikkailu tai jotain vähän suurempaa, minua saattaisi enemmän kaduttaa sen toteuttamatta jättäminen.

Niinpä eräänä iltana Intiassa monien vakuuttelujen jälkeen bookkasin lennot Dubaihin, ja kun palasin Intiasta Suomeen, purin vanhan matkalaukkuni ja pakkasin uuden, ja suuntasin jälleen lentokentälle. Enkä muista milloin viimeksi vatsassani olisi ollut niin paljon perhosia kuin tuolloin lentokoneeseen astuessani – tuntui siltä, että olin matkalla johonkin uuteen ja tuntemattomaan, johonkin sellaiseen, minkä jännitystä en voisi edes huolellisilla matkasuunnitelmilla hälventää. Tässä oli pelkän matkan sijaan kyse jostakin sellaisesta, jota en ollut tehnyt koskaan aiemmin. ”Matkata nyt puoli maailmaa jotain miestä tapaamaan”, hymähdin lentokoneen penkkiin istuessani. Mitähän edessä olisikaan?

Dubaissa suunnitelmissa oli ensimmäisenä päivänä suunnata miehen etukäteen järjestämille aavikkosafaritreffeille, mutta deittihistoriaani mukaillen kaikki ei mennytkään kuten piti. Kun olin jo lähtövalmiina hotellihuoneessa, mieheltä tuli viesti, että hän joutuisikin olemaan työjutussa kiinni vielä pari tuntia, eikä näin pääsisi safarille mukaan ollenkaan. Pettymystäni nieleskellen kirosin kaikki miehet alimpaan helvettiin ja säntäsin mekon helmat hulmuten hotellin edessä odottavan jeepin kyytiin lähettäen miehelle viestin, että pärjään kyllä hyvin yksinkin aavikolla. Ja kun kaahasin aavikon hiekkadyynejä ylös ja alas, välillä sivuliirtoa vetäen, unohdin kaiken muun ympäröivän maailman jeepin etupenkillä hihkuessani. Viis siitä vaikken tapaisi miestä ollenkaan täällä Dubaissa, matkailu on kuitenkin varmasti aina minulle se ykkösjuttu, joka täyttää sieluni niin monella tavalla, etten voisi varmasti enää ikinä olla ilman matkailua – se jos mikä antaa minulle sanoinkuvaamatonta energiaa elää juuri sellaista elämää jota elän, villiä ja vapaata, riippumatonta kenestäkään.

Hiukset ja kasvot aavikkopölyn peittäminä ja kamelinkarvoja mekollani palasin takaisin hotellille. Mies olisi siellä minua vastassa. Viiden tähden hotellin aulaan astuessani aavikon hiekka narskui vielä hampaitteni välissä ja sisäisesti hihitin sille, että ainakin mies näkisi minut nyt todellisessa elementissäni eikä missään salonkikelpoisessa illallismekossa, vaikka täällä Dubain luksuksessa kohtaammekin. Mutta sillä hetkellä, kun katseemme kohtasivat ja aloimme juttelemaan, kaikki muu ympäriltä unohtui. Ihan sama missä maanosassa, maassa, hotellissa tai paikassa olisimme olleet, jatkoimme juttua siitä mihin edellisellä kerralla jäimme. Kaikki ne etukäteen itselleni sanomat varoituksen sanat siitä, että treffeille Dubaihin olisi ajanhukkaa lähteä, karisivat samantien mielestäni. Kuinka yllättävää olikaan huomata sielujemme silti kohtaavan Islannin jälkeen. Kuin yhdestä suusta sanoimmekin, että tuntui siltä kuin olisimme tunteneet jo ikuisuuden, niin luonnollista kaikki oli.

Nuo pari päivää kuluivat kuin siivillä ja yhtäkkiä jouduin palaamaan takaisin Suomeen. Kotiin tullessani huomasin, että koko reissun ajan olin yrittänyt suojella sydäntäni uskotellen itselleni, ettei tämä juttu kuitenkaan kanna pidemmälle. Kun hän oli avautunut tunteistaan, olin itse vetäytynyt. Olin yrittänyt pysytellä suojamuurieni takana, mutta silti hän oli jotenkin onnistunut pääsemään sen läpi tietämättään siitä. Keskusteluissamme vilahteli asioita, joita molemmat arvostamme elämässämme ja mitä haluamme elämältä. Voi kuinka samanlaisia, ja toisiinsa sopivia ne ajatukset olivatkaan. Kotiin tullessani olinkin häkeltynyt siitä, että voiko tällaista ihmistä oikeasti kohdata, siis sellaista, joka kaiken tämän perustella olisi juuri sellainen, jonka kanssa elämät voisivat mätsätä yhteen, mutta silti samalla tuntea sitä kurkussa kuristavaa luopumisen pelkoa, etteivät elämät sitten todellisuudessa kuitenkaan kohtaa. Voi kunpa elämässä voisi joskus vain heittäytyä siihen tuntemattomaan ja jättää kaiken tutun ja turvallisen taakse.

Mutta sen olen kokemuksesta oppinut, että vaikka itse siihen nykyisin voisin ollakin valmis, monet muut eivät ole. He silti jäävät roikkumaan vanhaan elämään, heillä ei ole riittävästi rohkeutta, tai sitten sydäntä, tehdä oikeasti sitä mitä he haluavat ja sisimmässään tuntevat, kaipaavat. He jäävät elämään elämää, jonka he ovat joskus luoneet, he kokevat, että siitä vain ei pääse irti vaikka haluaisi. Se on jonkinlainen velvollisuus, joku ihmeellinen uhraus, jonka vuoksi nämä ihmiset eivät koskaan voi olla kokonaan onnellisia. Sillä nykyinen elämä ei sitä enää koskaan tuo, mutta uuden onnen löytämiseen luopumisen pelko vanhasta on liian suuri.

Tunnen itseni onnekkaaksi siinä, etten ole enää kiinni menneisyyden kahleissa vaan olen vapaa sielultani ja sydämeltäni kohtaamaan jotain uutta. Pari vuotta sitten huomasin olevani irti vanhan suhteen traumasta ja valmis tapaamaan sen oikean, mutta nyt Dubaissa deiteillä huomasin olevani jollakin uudella tapaa sinut itseni kanssa kaikesta – niin elämästäni, persoonastani, sinkkustatuksestani ja tulevaisuuden haaveistani. Huomasin, että pelkkä parisuhde ei todellakaan ole minulle se tavoittelemisen arvoinen asia, haluan sitä sielujen kohtaamista silläkin uhalla, että elämät eivät koskaan todellisuudessa mätsäisi yhteen. Vaikka olenkin tietyllä tapaa varautunut, helposti karkuun juokseva ja vähiten toisten tunneavautumisiin uskova, olen nykyisin jollakin uudella tapaa enemmän balanssissa kaiken kanssa – uskon nimittäin siihen, että elämä menee niin kuin pitääkin. Minun ei tarvitse kynsin ja hampain riipiä tavoittelemassa sitä oikeaa, vaan voin luottaa siihen, että kohtalo johdattaa minut elämässäni ja kohtaamisissani juuri sinne minne pitääkin.

Nyt istun kotisohvallani miettien eilistä puheluamme. Vaikka en olisi halunnut, jotain sisälläni liikahti tuon puhelun aikana. Joku samperin tunne puski esiin, joku kiintymyksen tunne, perhosten siiveniskuilta vatsanpohjassa tuntuva ihastus, ja ehkä samalla se jonkinlainen toivonpilkahdus siitä, että ehkä jos nyt. Olisiko se tässä, näin yllättäen. Ja samalla pintaan iski pelko siitä, että kun tunteet tulevat mukaan kuvioihin, on vaarana se, että jotakuta vielä sattuu. Enkä todellakaan kaipaisi elämääni mitään hirmumyrskyjen kaltaisia sydänsuruja kaiken kokemani jälkeen. Mutta sen myös tiedän, että en vain taida voida olla kääntämättä tätä korttia, jättää pelkästään pelkoihin vedoten katsomatta mitä tulevaisuus voisikaan tuoda tullessaan. Sillä ainoastaan vain aika näyttää onko hän mies sanojensa takana vai jatkanko tästä ikuisuuteen soolomatkailuani.

”Her heart was wild, but I didn’t want to catch it, I wanted to run with it, to set mine free.”

  • Reply
    Christa
    24.3.2019 at 21:37

    Ihan mahtavaa, että heittäydyit täysillä ja lähdit treffeille toiselle puolelle maailmaa. Sydämen suojelu on toki ihan järkevää, mutta ne perhoset vatsanpohjassa ovat kuitenkin yksi ihanimmista jutuista mitä elämä antaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä kulman takana odottaa.

    • Reply
      Anna-Katri
      26.3.2019 at 07:01

      Tuo on kyllä niin totta – välillä pitää uskaltaa heittäytyä ja toivoa parasta. 🙂

  • Reply
    Maarit Johanna
    25.3.2019 at 08:27

    Iiih! Ihana stoori näin maanantaiaamuun 🙂 Toivon kaikkea parasta on se sitten mitä tahansa <3

    • Reply
      Anna-Katri
      26.3.2019 at 07:00

      Hihii, kiva että oli ihanaa luettavaa aamuun. 🙂 Ja kiitos! ♥

  • Reply
    Alma
    25.3.2019 at 15:54

    OMG i-h-a-n-a-a yesyesyes

    • Reply
      Anna-Katri
      26.3.2019 at 07:00

      iiih ♥

  • Reply
    Laura | Urbaani viidakkoseikkailijatar
    25.3.2019 at 21:47

    Heittäytyminen kannattaa aina! Tule pian fiksaamaan aavikko- ja surffitukkaa ja kertomaan tarinan kaikki yksityiskohdat ;).

    • Reply
      Anna-Katri
      26.3.2019 at 06:59

      Joo, nähdään pian! <3

  • Reply
    Kohteena maailma / Rami
    26.3.2019 at 09:27

    Kaiken kaikkiaan hienosti kirjoitettu tarina elämään heittäytymisestä. Aika näyttää kehkeytyykö mitään syvällisempää, mutta on ainakin tarina mitä muistella vanhana riippumatossa loikoillessa palmun alla kaukaisella turkoosin veden ympäröimällä saarella 🙂

  • Reply
    Karri
    26.3.2019 at 16:25

    Peukkuja Anna-Katri rakkausjutskiin 🥰 myös tältäkin Stadilaiselta 5-vaille ikisinkulta 👍 😃

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:45

      Kiitos Karri! Samoin sinnekin suuntaan! ♥

  • Reply
    Anna
    27.3.2019 at 11:06

    Kuten jo itsekin sanoit, kohtaloa vastaan ei kannata taistella 🙂 Itse lähdin vuonna 2006 aikalailla samanlailla toiselle puolelle maailmaa treffeille vaikka ajatus oli aivan pähkähullu ja olin vanhassa elämässäni ihan tyytyväinen. No, ekat treffit venyivät meillä kaksiviikkoisiksi ja ensi vuonna juhlimme 10v hääpäivää jollain ihanalla yhteisellä matkalla <3 Näin jälkikäteen ajattelen kauhulla, mitä jos en olisikaan lähtenyt? Onneksi kuitenkin sisäinen ääni oli niin voimakas, ettei sitä voinut vastustaa.

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:46

      Ihana tarina! ♥ Ja tuo on kyllä niin totta, että enemmän voi kaduttaa tekemättä jättämät asiat kuin uusiin juttuihin heittäytyminen. Omaa sydäntä kannattaa välillä kuunnella tarkemmin sen järjen sijaan. 🙂

  • Reply
    Sila
    27.3.2019 at 18:01

    Anna palaa vaan!
    Rakkaus on iiiihanaa!
    Tilannepäivityksiä kiitos, ihan kuin Harlekiinia lukisi, Elämä pitää kokea, välillä sattuu kipeesti, välillä ihanasti!

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:47

      Kiitos tsempistä! ♥ Katsotaan mihin tämä kehkeytyy, varmasti jossakin vaiheessa tilannepäivitystä tulossa oli tilanne sitten kumpaan suuntaan vain. 🙂

  • Reply
    Pirkko / Meriharakka
    28.3.2019 at 18:26

    Taitavat monet ihmissuhteet taitaneet alunperin tuntua enemmän tai vähemmän haastavilta (tai mikä nyt olisi oikea sana), mutta sellaisestakin voi syntyä se vaikka loppuelämänkin kestävä tarina. Meillä ikäero tuntui aluksi haittaavan varsinkun perheitämme, mutta niin vaan olemme viihtyneet yhdessä jo yli 40 vuotta – ja se ikäerokin on koko ajan pienempi juttu 🙂
    Hienosti heittäydytty – ja eikös se niin ole, että vaan ne tekemättömät jutut jäävät pitemmän päälle harmittamaan, eivät ne tehdyt!

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:48

      No näinhän se on. Ja elämä on elämistä varten, joten välillä pitää niistä haasteista huolimatta luovia eteenpäin ja myös uskaltaa heittäytyä. 🙂 Teillä on muuten kunnioitettava määrä yhteisiä vuosia takana, mielestäni todella ihailtavaa!

  • Reply
    Anna | Tämä matka -blogi
    28.3.2019 at 20:50

    Rakastuminen nopeasti on helppoa ja ihanaa. Rakastaminen pitkään vaikeaa ja vaatii tekoja. Itse olen onnistunut ja epäonnistunut. En ole malliesimerkki, mutta en myöskään kadu, jossittele, tai tunne syyllisyyttä. Mitä olen tehnyt, sen takana seison. En ole blogissani kamalasti avioasioitani jaksanut avata, joten jääköön tämäkin tähän.

    Elämä menee eteenpäin kuin kärrynpyörä ja parempi vain pyöriä mukana. Tulee, mitä on tullakseen. Ainut mitä kavereilleni heidän aloitellessa uutta suhdetta usein tylsästi sanon, on oman aseman varmistaminen. Kolmantena pyöränä ei kannata pyöriä kovinkaan pitkään ja kaikki ei ole aina sitä, miltä se aluksi näyttää.

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:50

      Tuo on kyllä niin totta rakastumisen ja rakastamisen välillä – hienosti kiteytetty! Tosin olen itse kyllä välillä vähän liian järjellä eläjä, joten tuohon rakastumisen tunteeseen en kovin helposti heittäydy, mutta parempi vain pyöriä mukana! 😀

  • Reply
    Anna | Tämä matka -blogi
    28.3.2019 at 21:03

    Plääh. Karkasi tuo kommentti. Piti vielä sanoa, että kyllä sitä tekee itsekin treffien takia edelleen (siis pitkän suhteen ja usean vuoden avioliiton jälkeen) edelleen hulluja asoita. Viimeksi lensin miehen luo 8500 km. Hintalappua tälle keikalle en ole viitsinyt edes katsoa. Ikävälle ei ole hintaa ja tilaisuuteen pitää tarttua. Kun on tajunnut elämän rajallisuuden ja tietää, että jatkoaika ei ole ikuinen, oppii latteasti sanoen ”Carpe diem”.

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:51

      Mielestäni on ihailtavaa että useiden vuosien yhdessä olon jälkeenkin on valmis matkustamaan toiselle puolelle maailmaa toisen perässä – tällaisen suhteen haluaisin itsekin! ♥

  • Reply
    Katariina/Maisemajahdissa
    31.3.2019 at 09:44

    Upea tarina ja huikea hienosti kirjoitettu! Ihailen rohkeuttasi tarttua hetkeen. Nyt sitä sitten automaattisesti jää odottamaan jatko-osaa tälle tarinalle 🙂

    • Reply
      Anna-Katri
      31.3.2019 at 10:51

      Kiitos, ihana kuulla että tarina välittyi sinne. ♥ Katsotaan tuleeko jatko-osaa, ja jos niin millainen! 😀

  • Reply
    Heli / Drama On The Road
    3.4.2019 at 13:35

    Aivan ihanaa, että oot tollanen heittäytyjä! Mua sanottiin hulluks jo kun lähdin tinderissä tapaaman tyypin perään Turkuun aivan ex tempore torstai-iltana 😀 Taidanpa jatkossa kertoa tätä tarinaa niille, jotka miettivät mun 1,5h ajomatkaa Tampereelta minne tahansa ”lähiseudulle”.

  • Reply
    Jenna
    4.4.2019 at 12:21

    Aaaaws! Aivan ihana tarina ja niin arvostan tuota sun heittäytymisen taitoa. 🙂 Kannattaa tarttua hetkeen ja katsoa avoimet kortit. Itsekin tein jotain vastaavaa hullua viime vuonna ja se todella kannatti.

Leave a Reply