Guinea-Bissau Länsi-Afrikka 2015 Senegal

Vierailulla Senegalissa ja Guinea-Bissaussa

24.2.2016

A-K senegalIMG_2288_gambia IMG_2283_gambia IMG_2259_gambia IMG_2290_gambia A-K IMG_2265_gambia IMG_2273_gambia IMG_2256_gambiaIMG_2281_gambiaGambian matkallani en tyytynyt vain nauttimaan rantaelämästä, vaan halusin matkani aikana vierailla niin naapurimaassa Senegalissa kuin syrjäisemmässä Guinea-Bissaussa. Pienillä etukäteisvalmisteluilla pystyinkin sisällyttämään matkaani päivän, joka ei kovin helposti pyyhkiydy mielestäni. Jo Suomesta käsin olin selvittänyt gambialaisen kontaktini kautta, kuinka voisin tehdä edes hieman hyvää matkani aikana ja sopinut myös lifestyle-blogini takana olevan Anna-lehden kanssa pienestä lahjoituksesta, jonka veisin mukanani. Samalla kuitenkin tunsin todellista epätoivoa ja pienuuden tunnetta siitä, että pystyisin avustamaan jotakin tiettyä tahoa vain yhden matkalaukullisen (ja ehkä setelitukon) verran. Mutta hammasta purren yritin ajatella, että sekin on edes jotain, sillä tuskin kukaan ihminen pystyy yksin koko maailmaa pelastamaan. Ja joskus ne pienetkin hyvät teot voivat saada jotain parempaa aikaan.

Yhden lomapäiväni aamuyön tunteina hyppäsinkin Gambian hotellini pihalta gambialaisen kuskini Laminin kyytiin, ja nostimme peräkonttiin Ikean sinisen kassillisen täynnä koulutarvikkeita. Matkamme ensin Senegaliin ja sieltä Guinea-Bissauhun alkoi vahvan gambialaisen kahvin voimalla, jota ryystimme suoraan termarista. Missään ei näkynyt katuvaloja, mutta auton valokeilaan osui silloin tällöin töihin matkaavien ihmisten hahmoja. Gambian ja Senegalin rajalla rajamuodollisuudet hoituivat hyvin hitaasti, eikä matkan teko Senegalin puolella ainakaan nopeutunut, sillä vähän väliä tienpientareella oli poliisitarkastus ennen kuin matkaa pystyi jatkamaan. Lamin kertoikin, että meidän on hyvä kätkeä lahjoitustavarat penkin taakse katseilta piiloon, tai voi käydä niin, että senegalilainen poliisi joko vaatii tavarat takavarikoitaviksi tai sitten kirjoittaa itselleen sopivan tuntuisen tullimaksun.

Pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ilman tavaroiden menetystä, ja puolen päivän aikoihin kaarroimme senegalilaisen pikkukylän koulun pihalle. Koulun opettaja kiirehti luoksemme ihmetellen, mitä teen täällä syrjäseudulla, mutta kun kerroin (kuskini tulkkaamana) haluavani antaa koululle ja sen oppilaille pienet lahjat, minut ohjattiin hämmästyksen saattelemina sisään. Savitiilistä verhoillun koulurakennuksessa oli vain yksi huone, jonka lattialla pienet lapset istuivat kahdessa erillisessä ryhmässä mattojen päällä opettelemassa koulu-uransa alkeita. Heidän keskittyminen kuitenkin herpaantui sillä hetkellä kun astuin sisään, ja kävelinkin luokan eteen hiirenhiljaisuuden vallitessa koko rakennuksessa.

Opettaja otti vastaan lahjoitukseni ja kertasimme pienille lapsille tarkoitettujen palapelien sisältöä ennen kuin siirryin syrjemmälle seuraamaan lasten jännittyneitä ilmeitä. Jääverho väliltämme kuitenkin rikkoitui ilman yhteistä kieltä, kun näytin parille lähimmälle lapselle kamerani näytöltä muutaman valokuvan heistä. Kohta ympärilleni ryntäsikin koko luokallinen lapsia innosta nauraen ja kameran näyttöä hämmästyksissä osoitellen. Olisin voinut viipyä luokan kanssa vaikka koko päivän, mutta matkaa oli jatkettava, jotta ehtisimme määränpäähämme Guinea-Bissauhun vielä saman päivän aikana.

IMG_2296_gambia IMG_2298_gambia IMG_2406_gambiaIMG_2305_gambia IMG_2378_gambiaIMG_2313_gambiaA-K IMG_2335_gambiaIMG_2393_gambiaGuinea-BissauIMG_2359_gambiaIMG_2390_gambiaIMG_2409_gambiaMatka kohti Guinea-Bissauta jatkui totuttuun tapaan hyvin hitaasti, mutta oikeastaan vasta Senegalin ja Guinea-Bissaun rajalla hitaudet vasta alkoivatkin. Lamin oli jo etukäteen varoitellut, että rajanylitys täällä ei ollut mikään läpihuutojuttu, ja maksut vaihtelivatkin päivästä ja pärstäkertoimesta toiseen. Olimme hankkineet minulle viisumin jo etukäteen Senegalin pääkaupungista Dakarista, sillä rajalta viisumeja ei jaeltaisi. Senegalin puoleinen rajanylitys hoitui verkkaisesti, mutta Guinea-Bissaun raja-asemalla vauhti vain hidastui ja kysymysten määrä kasvoi. Lopulta sain passiini hyväksyvän leiman ja jo hetken luulin matkamme jatkuvan tästä eteenpäin suunnitelmien mukaan. Väärässä kuitenkin olin, sillä tullauspisteellä istunut henkilö alkoi vaatimaan autosta poskettoman kuuloista rajanylitysmaksua, jonka kuskini mielestä olisi tullut olla 10 kertaa edullisempi. Neuvottelut paisuivat paisumistaan ja kohta ravasimme muilla tiskeillä ihmittelemässä ja päivittelemässä tilannetta, mutta ”tullitarkastajan” kanta ei muuttunut. Lopulta päädyimme jättämään suosituksestani auton Senegalin puolelle ja kävelemään rajan yli Guinea-Bissauhun, josta voisimme napata paikallisen taksin ja jatkaa matkaa määränpäähämme.

Siinä olikin rajamiehillä ihmettelemistä, kun nostin Ikean kassin olalleni ja kävelin muina naisina heidän ohitseen. Raja-aseman ulkopuolella taksin virkaa toimitti paikalliset avolava-autoihin kyhätyt minibussit, joista yhden neuvottelimme käyttöömme. Hyppäsin auton takaosaan puupenkeille, ja puristin rystyset valkeina sen reunoista kiinni, kun auto lähti huojuen ja pomppien eteenpäin. Ennen kuin ehdin saada tasapainoni kasaan oli toinen järkytys edessä – liikkuvan auton takaovi aukesi ja sisään pomppasi nuori mies, jonka ilme minut nähdessään oli varmasti yhtä hätääntynyt kuin minulla (snapchat-tiliäni seuraavat muistavatkin ehkä tämän omituisen hetken). Kohta kävi kuitenkin ilmi, että hän oli kuskin apulainen ja istui takaosassa pitämässä auton takaovea kiinni punaisella vaijerilla. Matka rämisevässä autossa jatkui läpi Guinea-Bissaun maaseudun ennen kuin Lamin ilmoitti meidän saapuneen määränpäähämme – São Domingos kylän koulun pihaan.

Keskipäivän aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta, kun kömmin ulos menopelin takapenkiltä. Koulun pihan hiekkakentän pöly tuntui tukkivan sieraimeni ja kuumuus tukahduttavalta vasten mustaa maksihamettani, mutta pakotin itseni pysymään kasassa tehtäväni vuoksi. Kohta aku ankoin kuvioidun koulurakennuksen sisältä meitä vastaan pyyhälsi yksi opettajista, mutta yhteisen kielen puuttuessa koulurakennuksesta metsästettiin paikalle nainen, joka pystyi tulkkaamaan gambialaisten käyttämän mandakanin kielen guineabissaulaisten portgaliksi. Kun yhteinen sävel löytyi, minut ohjattiin rehtorin kansliaan, jossa hieman hämmentynyt rehtori tervehti minua. Pienten saatesanojen jälkeen aloin pinoamaan pöydälle vihkoja, kyniä, palapelejä ja muita koulutarvikkeita, ja sivusilmällä huomasin opettajien ilmeistä, että lahjani merkitsivät heille varmasti enemmän kuin mitä olin osannut etukäteen kuvitellakaan. Vaikka lahjoitukseni koululle oli oppilasmäärän verrattuna varsin pieni, kertoi rehtori tulkkauksien välityksellä:

”Kiitos, olemme äärettömän kiitollisia ja otettuja, että joku matkustaa tänne asti ja lahjoittaa koulullemme tärkeitä tavaroita. Meillä ei ole koskaan käynyt ketään ulkomaalaista vierailijaa, eikä varsinkaan lahjoituksien kanssa. Vaikka tavarat eivät kaikille niitä tarvitseville lapsille riitä, on näistä apua ja yhteistä iloa koko koululle.”

Kun siirryimme luokkahuoneeseen jakamaan kyniä ja vihkoja lapsille oli heidän ilmeet aluksi vieläkin hämmentyneempiä kuin opettajien. Mutta niin kuin lapsilla yleensä on tapana, pienestäkin hassusta jutusta jännitys unohtui, ja kohta sainkin osakseni taputuksia ja lauluja sekä tietenkin vaalean ihoni hellää nipistelyä naurujen saattelemana. Sillä hetkellä tunsin itseni todella etuoikeutetuksi, että minut oli otettu näin avosydämin vastaan tähän syrjäiseen kyläkouluun. Samalla kuitenkin tunsin sisälläni suurta ahdistusta siitä, että kuinka pieni avustukseni olikaan ottaen huomioon koko kylän lapsiluvun, ja varsinkin ne lapset, jotka eivät olleet näihin luokkahuoneisiin köyhyydestä johtuen päässeet. Guinea-Bissaun maaseudulla lapset nimittäin usein joutuvat keskeyttämään koulunkäyntinsä kotiaskareiden vuoksi, ja isolapsisessa perheessä vain muutamat lapset saattavat käydä koulua – jos hekään. Hämmentynein ajatuksin hyvästelin ilakoivat lapset ja lämminsydämiset opettajat, ja hyppäsin takaisin pihalla odottaneen auton kyytiin.

IMG_2422_gambia IMG_2417_gambia A-K IMG_2440_gambia IMG_2449_gambia IMG_2431_gambia IMG_2452_gambia IMG_2430_gambia A-K IMG_2459_gambiaPaluumatkalla takaisin Senegalin rajalle Lamin kysyi, haluaisinko kenties piipahtaa paikallisessa kylässä, jos he haluavat ottaa meidät vastaan, ja väsymyksestäni huolimatta vastasin empimättä – tottakai! Kohta kaarroimmekin tien sivuun ja Lamin kävi kysymässä kyläyhteisöltä, olisimmeko tervetulleita. Myöntävän vastauksen jälkeen nousin autosta ulos ja ensimmäisenä minut vastaanotti luokseen perhe, jonka pihamaalla juoksenteli ympäriinsä valehtelematta ehkä kymmenen lasta. Pian kävikin ilmi, että perhe koostui kahdesta vaimoista, ja jo kuolleen aviomiehen äidistä, sekä perheen lapsista, joita toiselle vaimolle oli siunaantunut kahdeksan ja toiselle hieman vähemmän. Minut otettiin avosylin vastaan ja istutettiin pihamaalle pienelle jakkaralle, jonka ympärillä perhe oli tekemässä arkiaskariaan.

Sain kuulla, että vuosi sitten perheen savesta rakennetun kotitalon olkikatto oli sortunut rankkasateiden jälkeen, ja koko kyläyhteisö oli avustanut perhettä niin rahallisesti kuin työpanoksellaan rakentamaan tilalle uuden peltikaton, sillä perheellä itsellään ei tähän olisi ollut varaa, eikä toisaalta aviomiestäkään kattoa rakentamaan. Perhe eli savesta muuratussa talossa hyvin alkeellisissa olosuhteissa, ja siinä jakkaralla istuskellessani omat arkipäivän murheet vaikuttivat hyvin pieniltä tämän perheen selviytymisen rinnalla. Pihamaalla lasten kanssa telmiessä ja kananpoikasia väistellessä ei heidän olemuksestaan kuitenkaan huomannut huolestuneisuutta, päinvastoin: heistä välittyi ilo, hetkestä nauttiminen sekä lämpö ja toisista huolehtiminen. Juuri ne elementit, mitkä taitaa usein meiltä länsimaalaisilta omissa kiireissämme unohtua.

Ennen kuin lähdin jatkamaan matkaani, minut houkuteltiin vielä kylän keskellä sijaitsevaan majaan, jonka lehdistä rakennettujen seinien hämyssä minulle selvisi majan tarjoitus: kyseessä oli paikallinen baari, jossa tarjoiltiin cashew-pähkinöistä tehtyä viiniä. Naurunremakasta päätellen olin huvittava näky siemaillessani epäluuloisesti alkoholipitoista juotavaa isosta mukista. Koska en tiennyt oliko epäkohteliasta kieltäytyä mukin täytöstä, niinpä kulautin alas vielä toisenkin suullisen.

Kun palasin takaisin autolle ja aloitimme paluumatkan, huomasin ajattelevani, että minne tahansa maailmassa matkustaa, usein ystävällisimmät ja aidoimmat ihmiset kohtaa juuri näillä syrjäseuduilla, joissa elämästä osataan oikeasti riemuita – juurikin myös niistä todella pienistä, elämää materian sijaan muuten ilahduttavista asioista.

  • Reply
    Susanna
    27.2.2016 at 22:30

    Hyvä kertomus ja hienoa että kävit myös paikallisessa koulussa.
    Minä olen huomannut saman että usein ei turisteja (tai kauppoja) täynnä olevista kohteista löytyy ne iloisimmat ja sydämelliset ihmiset, jotka tervehtivät iloisina vieraitakin. Välimereltä muistuu mieleeni tälläisiä kohteita. En sitten tiedä mutta ehkä ilmastokin vaikuttaa asiaan

    • Reply
      Anna-Katri
      3.3.2016 at 19:56

      Kiva kuulla, että tarina kiinnosti! Ja tuo on kyllä niin totta, että turistialueiden ulkopuolelta löytyy usein todellisia helmiä kun vain uskaltaa lähteä vähän sivummalle. Itse varsinkin pidän pienistä kylistä, joten mieluummin suuntaankin pääalueilta syrjemmälle nauttimaan vähän erilaisesta kokemuksesta. 🙂 Ja muuten nyt kun mainitsit, niin Välimerelle olisi kyllä aivan ihana päästä tulevana kesänä.

  • Reply
    Miina
    25.11.2016 at 07:30

    Hienolta kuulostaa! Mistä hommasit Guinea-Bissaun retken ja mitä maksoi? Sisältyikö hintaan kaikki kulut kuten viisumi, ruuat ja rajamaksut? Kiinnostaisi itseäkin joulukuun lopussa tehdä vastaava retki Gambiasta.

    • Reply
      Anna-Katri
      30.1.2017 at 02:17

      Guinea-Bissaun retken bookkasin Gambiasta, Lam’s Toursilta:
      http://www.lamstours.com/

      Pahoittelut, että vastaus tulee matkastani ja Afrikan olemattomista nettiyhteyksistä johtuen näin myöhässä sinulle… Toivottavasti matkasi on ollut onnistunut!

Leave a Reply