Borneo – sademetsän kätköissä

Yliopistoaikoina haaveilin ulkomaille lähdöstä perinteistä matkaa pidemmäksi ajaksi. Ensisijaisena vaihtoehtona minulla oli liiketalouden sivuaineen opiskelu Yhdysvalloissa, mutta varavaihtoehdoksi olin valinnut hieman erilaisen kohteen: jos opiskelupaikka ei irtoaisi, lähtisin Borneon sademetsiin tekemään vapaaehtoistyötä orankien parissa. Ovet Yhdysvaltoihin avautuivat, mutta Borneo jäi silti kummittelemaan mieleeni. Niinpä muutamia vuosia myöhemmin jo valmistuttani päätin, että yksi kohde Aasian matkallani olisi juuri Borneo, ja tarkennettuna siellä sijaitseva orankien kuntoutuskeskus.

Aasian matkalla olin jo ennättänyt nauttimaan Australian sademetsistä ja suurkaupungeista sekä Balin kiinnostavista kohteista ja kulttuurista, mutta niiden jälkeen edessä oli vihdoinkin matkani odotetuin kohde: Borneo. Etukäteen hieman jännitin Borneon eksoottisuutta, olihan kyseessä kuitenkin ensimmäinen matkani hieman syrjäisemmille seuduille. Samoin Borneon muslimikulttuuri sai minut mietteliääksi ja kertaamaan vielä lennonkin aikana Lonely Planetista turisteille soveltuvia käyttäytymisohjeita. Mutta jännitys oli turhaa, sillä lentokoneen laskeuduttua Sandakaniin ja hypätessäni sieltä avolavajeepin kyytiin kohti Sepilokia, tunsin maisemia vilkuillessani jollakin tavalla tulleen kotiin. Sitä tunnetta on hankala kuvailla, mutta ehkä koska olin aiemmin ajatellut jopa muuttavani tänne, tuntui näiden paikkojen näkeminen jollakin oudolla tavalla tutulta, vaikka olin ne aiemmin nähnyt vain kuvien ja videoiden välityksellä.

Orpoja orankeja kuntoutuskeskuksessa

Sepilokissa heitin rinkkani nopeasti majapaikkani huoneeseen ja suuntasin samantien kohti orankien kuntoutuskeskusta. Siellä oli nimittäin juuri alkamassa orankien ruokinta. Sepilok Orangutan Rehabilitation Center on perustettu vuonna 1964 ja keskus tekee arvokasta työtä orankien suojelun eteen. Borneossa sademetsiä raivataan muun muassa palmuöljyplantaasien tieltä kiihtyvää vauhtia, ja metsien pirstaloitumisen ja häviämisen myötä orankien luonnollinen elintila kaventuu kaventumistaan. Mutta se ei ole orankien ainoa huoli: näitä hellyttävän näköisiä otuksia otetaan surutta myös lemmikeiksi ja niiden salakauppa on aiemmin kukoistanut. Kuntoutuskeskus pelastaa orpoja, hylättyjä, loukkaantuneita ja kaltoinkohdeltuja orankeja, ja mikäli vain mahdollista, pyrkii myös kotiuttamaan ne takaisin luontoon.

Suojelukeskuksen alueella on eri osastoja, jonne kaikialle tavallisella turistilla ei ole asiaa. Juuri keskukseen tulleet orangit ovat omassa rauhassaan kauempana ja vain muutamat hoitajat käyvät niiden luona. Osa jo hieman kuntoutuneista orangeista pääsee ulkoilemaan isompiin aitauksiin ja harjoittelemaan taitojaan ennen kuin ne ovat tarpeeksi vahvoja siirtymään kokonaan ulkoelämään. Hoitojakson jälkeen orankeja aletaan valmistelemaan luontoon palautukseen siten, että ne saavat temmeltää vapaasti keskusta ympäröivissä sademetsissä, mutta niitä kuitenkin ruokitaan säännöllisesti. Osa orangeista vieraantuu ihmisistä jo tässä vaiheessa ja saattaa omatoimisesti suunnata muualle, kun taas jotkut saattavat jäädä elelemään tälle alueelle loppuelämäkseen. Välillä orankeja pyritään myös siirtämään uusille alueille mikäli se on mahdollista.

Kävelen yhä syvemmälle sademetsään harmaantuneita pitkospuita pitkin. Katsele hämmästyneenä ympärilleni kohti puiden latvoja. Ylläni erilaiset puut kurkottelevat kilpaa ylöspäin kohti valoa keinoja kaihtamatta: kuristajaliaanit ovat tainnuttaneet muutaman isomman puun, joillakin pensailla on lehdissään teräviä piikkejä ja orkideat ovat löytäneet kasvupaikan paksujen puiden rungoilta. Kaskaiden ja sirkkojen ääni kuulostaa melkein moottorisahan ulvonnalta, niin huumaavan kova se täällä on. Yläpuolellani rasahtaa oksa, kohta toinenkin. Tunnen hikikarpaloiden valovan norona poskiani ja selkääni pitkin alas, osittain jännityksen, osittain trooppisen kuumuuden vuoksi. Vielä muutama askel ja olen perillä: pieneltä aukiolta on suora näkyvyys edessä olevalle puuhun rakennetulle tasanteelle, jossa orankien ruokintapiste sijaitsee. Kohta yläpuolellani vilahtaa oranssi otus – orangilla on selvästikin kiire syömään. Orankeja saapuu paikalle joka suunnasta, mutta selkeästi heillä on suuruusjärjestys sille, kuka syö ensin. Suurinta herkkua näyttävät olevan, yllätys yllätys, banaanit. Orankien puuhasteluja tarkkaillessa ajantaju katoaa. On jollakin tavalla outoa istua niin lähellä näitä uhanalaisia eläimiä ja tuntea samalla suurta vihaa ihmisten julmuuksia kohtaan, mutta samalla suurta kiitollisuutta siitä, mitä täällä kuntoutuskeskuksessa tehdään orankien hyväksi.

Kävellessäni takaisin lähtöporteille mietin kuinkahan moni oranki lopulta pystytään kokonaan sopeuttamaan takaisin villiin luontoon. Ajatukseni keskeytyvät varoitushuutoon: minun täytyisi nopeasti siirtyä kahvilan sisälle suojaan. Orankiherra Oscar on nimittäin päättänyt liittyä turistien seuraan, ja samassa se sieppaakin yhdeltä pahaa-aavistamattomalta turistilta cocis-pullon kädestä, avaa tottuneesti kierrekorkin ja kulauttaa juoman kurkustaan alas. Epäilen, ettei tämä oranki välttämättä enää pärjäisi takaisin luonnossa – jos se sinne edes enää osaa kaivatakaan. Piilottelemme hetken kahvilassa kaltereiden sisällä samalla kun Oscar kurkkii ikkunoiden ulkopuolelta meitä. Kohta Oscarin hoitaja saa kuitenkin houkuteltua eläimen tuttuihin puuhiinsa ja meidät turistit vapautetaan kahvilasta.

Yhä syvemmälle sademetsää Kinabatanganjoelle

Vaikka Sepilokin alueelta löytyykin pala suojeltua sademetsäluontoa, janoan silti yhä eksoottisempia kokemuksia. Niinpä päätän lähteä seikkailuun kohti Avara luonto -ohjelmista tuttua Kinabatanganjokea, jonka ympäristö on yksi Borneon eläinrikkaimmista. Kun huristan moottoriveneellä tummanpuhuvaa jokea pitkin, saan kuulla eläinrikkauteen olevan myös raadollinen syy: vaikka Borneon luonto on yksi maailman runsaslajisimmista, on Kinabatanganjoen läheisyydessä mahdollisuus nähdä eläimiä muita paikkoja todennäköisemmin, sillä ympäröivät palmuöljyplantaasit ovat pirstaloineet elinympäristön, mikä on ajanut lajit yhä ahtaammalle ja lähemmäs suojeltua jokialuetta. Iltaisin joen rannoilta voikin helposti bongata useita eri lajeja veneestä käsin: erityisesti eri apinalajit kerääntyvät joen varren puihin nukkumapaikoilleen ennen pimeän tuloa. Näin niillä on yön aikana vain yksi puoli vahdittavana, kun selän takana on vain puutonta vesistöä, eikä mahdollinen uhka voi siellä vaania.

Useiden eri lintulajien lisäksi näen jokiajelun aikana eri apinalaumoja sinkoilemassa puiden rungoilta toiselle samalla kun joen varrella nälkäiset krokotiilit maiskuttelevat suutaan odotellen paistin tipahtamista kirkaimellisesti suuhun. Haltioituneena katselen luonnonnäytelmää, kunnes suupieleni vetäytyvät väkisin hymyyn: nenäapinan näkeminen ensimmäistä kertaa on lähes hulvatonta: varsinkin lauman johtajauros näyttää kuin paatuneelta vanhalta papalta isoine nenineen ja möhömahoineen. Nenäapinat ovat hassusta ulkonäöstään huolimatta jopa orankeja uhanalaisempia, joten en tohdi ääneen nauraa johtajaherralle. Hauskuus vaihtuu pian suunnattomaan pakahduksen tunteeseen. Edessä näkyy pieni villiorankiperhe. Ehkä joku näistä lauman jäsenistä on joskus ollut Sepilokin kuntoutuskeskuksen asiakas. Vene kääntyy hiljalleen kohti seuraavaa joen risteymähaaraa. Sen yläpuolella on luonto-ohjelmista tuttu apinoiden riippusilta: ihmisten rakentama köysivaijeri toimii joen ylikulkusiltana kahden pirstaloituneen alueen välillä ja mahdollistaa näin apinoille esteettömän kulun paikasta toiseen.

Auringon viimeisten säteiden hävitessä tiheän metsikön taa, vene kaartaa takaisin pienen eco lodgen pihaan. Kun illallinen on nautittu ja totaalinen pimeys peittänyt kaiken alleen, on aika seuraavalle seikkailulle: yölliselle sademetsävaellukselle. Sidon puuvillaiset iilimatosukat yhä tiukemmalle jalkojeni ympärille ja kietoudun peittävän hupparin alle, vaikka trooppinen ilmasto saakin minut lähes heti hikoilemaan. Lähden askeltamaan otsalamppuni valossa oppaan perään yhä syvemmälle metsään peläten kokoajan pilkkopimeää ympäristöä. Joka puolelta kuuluu pelottavia ääniä vaikka kaskaiden siritys peittääkin hämäävästi alleen suurimman osan äänistä. Kohta opas väläyttää taskulamppunsa valokeilan viereiseen puuhun ja pidättelen kiljahdustani valon paljastaessa puusta kiiluvat silmät. Se on sivettikissa. Seuraavassa puussa valokeilaan osuu unessa oleva kuningaskalastaja. Vähin äänin sammutamme valot ja annamme linnun jatkaa uniaan. Vaikka yöllisellä retkellä ei paljoa eläimiä näekään, on kokemus jopa unohtumattomampi kuin veneretki: kokoajan tuntuu siltä, kuin sinua tarkkailtaisiin pimeydessä.

Takaisin majapaikkaan palatessani pääsen todistamaan vielä yhtä unohtumatonta luontonäytelmää: tuhannet tulikärpäset ovat kerääntyneet yölliseen tanssiin joen yläpuolelle. Pilkkopimeästä maisemasta heijastuu sinne tänne leijailevia pieniä säkenöiviä valopilkkuja. Uupuneena kaikesta näkemästäni vetäydyn hyvissä ajoin yöpuulle pieneen muovisin hyttysverkoin eristettyyn majaani. En kuitenkaan saa unta, sillä keskellä sademetsää yöpyminen saa minut keskittymään unta enemmän ulkopuolelta kantautuviin ääniin. Tai odotas hetki, tuo ääni taisi tulla mökkini sisäpuolelta?!

Aamulla ennen takaisin Sepilokiin palaamista edessä on vielä yksi puuha, jonka haluan tehdä: istutan eco lodgen takapihalle pienen puun taimen. Isoksi kasvettuaan sen hedelmät ovat kuulema orankien herkkuruokaa.