Okavangon Deltalla tekemäni telttaretki oli loppumassa, ja purimme kanssareissaajien kanssa pienistä kanooteista matkatavaroita ja telttatavaroita jokiuoman rantamalle ja kannoimme niitä siitä sitten eteenpäin autoihin. Olin kantamassa kasaa makuualustoja autolle, kun yhtäkkiä tunsin viiltävän kivun toisessa isovarpaassani. Heitin makuualustat tantereeseen ja samantien huomasin varpaastani vuotavan kunnolla verta.
Könkkäsin yhdellä jalalla autolle ja kaivoin repustani vesipullon, josta juoksutin vettä haavan päälle. Huomasin kynnen olevan katkennut ja varpaan kärjessä olevan syvän viiltohaavan. Jostakin juoksi paikalle ryhmämme opas, ja hän kaivoi esiin desinfiointiaineet. Kohta paikalle tuli ryhmässämme mukana reissannut uusiseelantilainen eläinlääkäri ja otti tilanteen haltuun. Tyynesti hän katseli haavaa, ja totesi, että emme taida täällä siihen tikkejä saada, joten haava tulee sitoa huolellisesti umpeen. Ja hän teki nopeasti jättikokoisen kääreen varpaani ympärille ja minut nostettiin autoon kahden miehen väliin, joista toinen kannatteli jalkaani pystyasennossa ja toinen tuki minua penkillä – avomallisen jeepin penkiltä kun olisin muuten saattanut tippua pihalle Afrikan pomppuisilla teillä.
Tankkasin namibialaisia särkylääkkeitä ja niiden voimalla selvisin useamman tunnin matkasta seuraavalle leirintäalueelle. Kiitin onneani, että ryhmässä oli tosiaan eläinlääkäri mukana, sillä hän ohjeisti minua pitämään haavan kuivana ja suojaamaan jalkani vaikka muovipussilla pölyisellä leirintäalueella. Seuraavana aamuna hän puhdistaisi haavan ja vaihtaisi siteet.
Aamulla minut istutettiin leirinuotiopaikan ääreen muovijakkaralle, ja eläinlääkäri alkoi avustajana toimivan toisen ryhmäläisemme kanssa hommiin. Ja avustajaa totta tosiaan tarvittiin, ei vain pitämään jalkaani paikallaan, etten olisi potkaissut eläinlääkäriä, vaan myös rauhoittelemaan minua. Nimittäin haavaan kuivuneiden siteiden poisto oli järkyttävän tuskaista puuhaa, ja kun näin veren taas suihkuavan varpaastani ympäri tannerta, en voinut kuin vaikeroida kovaan ääneen. Kun operaatio oli ohi ja sain hetken hengähtää, kuulin muutaman ryhmäläisemme järkyttyneenä toteavan, että leiri näytti siltä kuin siinä olisi juuri teurastettu joku pieni eläin. Verta oli joka puolella.
Seuraavat viikot reissasinkin Botswanasta Sambiaan haavan kanssa aikamoisissa ääriolosuhteissa – kuuman kostea ilmasto yhdistettynä likaisiin ja alkeellisiin leirintäaluemajoituksiin ei ollut ideaalein haavan kannalta. Onneksi jostakin kioskilta eläinlääkäri oli paikallistanut yleisantibiootteja, jotka kiltisti söin, jotta haava ei tulehtuisi. Ja tunnollisesti eläinlääkäri tsekkaili haavaani siihen saakka kun pääsimme Malawiin ja haava oli kuin olikin umpeutunut lopullisesti!
No Comments