Etelämanner – valkoinen valtakunta

If Antarctica were music it would be Mozart. Art, and it would be Michelangelo. Literature, and it would be Shakespeare. And yet it is something even greater; the only place on earth that is still as it should be. May we never tame it. – Andrew Denton

Sanat eivät mitenkään riitä kuvaamaan sitä kaikkea, mitä Etelämanner olikaan. Eikä varmasti kuvatkaan anna sille tarpeeksi oikeutta. Vaikka me suomalaiset olemme elämässämme varmasti tarpeeksi lunta ja jäätä nähneet, oli Etelämanner silti jotakin aivan erilaista. Etelämanner oli nimittäin jotain niin upeaa, niin ainutlaatuista, että sen ymmärtääkseen täytyy todellakin matkustaa tänne maailman eteläisimpään kolkkaan. Siellä ollessa tunsi itsensä niin pieneksi ja voimattomaksi, ja samalla koki suurta arvostusta luontoa ja luonnonvoimia kohtaan. Etelämanner vaikutti olevan aivan kuin toinen planeetta, jossa ihmisen rooli on huomattavan pieni. Täällä me olemme vieraita, emme suinkaan niitä kehityksen suunnnannäyttäjiä.

Risteilyn seuraavina päivinä siirryimme yhä etelämmäksi Antarktiksen niemimaalla ja mitä pidemmälle matka eteni, sen valkoisemmaksi ja jäisemmäksi maisemat muuttuivat. Taivas ja paikoin sulana pysynyt merivesi oli sinistäkin sinisempää. Vedessä kellui pienempiä ja suurempia jäälauttoja, joista vesi heijasteli auringon kanssa sinisen eri sävyjä, jopa aina turkoosiin saakka. Lumen ja jään peittämiltä rannoilta saattoi välillä irrota suuri jäälohkare, joka murtuessaan ja veteen vajotessaan muodosti pauhaavan voimakkaan ääneen. Välillä vedessä vastaan tuli jättikokoisia jäävuoria, joiden ohi laivamme tyynesti väisteli. Pienemmät jäälautat sen sijaan saivat rauhassa kopsahdella laivan vankkoja reunoja vasten.

Mutta jäälauttojen lisäksi meressä oli muutakin seurattavaa. Näille sulana pysyville paikoille oli nimittäin kerääntynyt useita ryhävalaita, joita saattoi parhaimpina päivinä nähdä kymmenittäin kalastamassa ryhmissä. Ensin vedenpinnalle muodostui iso ilmakuplarinkula, sen jälkeen pinnalle nousi valaiden selkäevät ja lopulta nämä jättiläiset saattoivat nostaa päänsä kokonaan vedenpinnan yläpuolelle ennen kuin pohjaan sukeltaessaan potkaisivat vielä hyvästit pyrstöllään. Innostuivatpa jotkut pienemmät yksilöt esittämään myös hurjia hyppyjä. Valaiden lisäksi varsinkin pysähtyneestä laivasta saattoi sieltä täältä erottaa pigviiniparvia ruuanhakumatkalla, kun ne kettärästi pomppivat ylös vedestä. Hylkeitä sen sijaan ei vedenalta pystynyt erottamaan – onneksi ne kerääntyivät paistattelemaan päivää ohi lipuville jäälautoille, joista niitä saattoi kaikessa rauhassa tarkkailla.

Laivasta maisemien ja eläinten tarkkailun lisäksi teimme seuraavien päivien aikana useita rantautumisia kumiveneillä eri paikkoihin Antarktiksen niemimaalla. Rannalla ollessa oli vaikea uskoa, miten täällä näin syrjäisillä ja erityisesti luonnonoloiltaan äärimmäisen vaikeilla seuduilla voikin olla niin rikas eläimistö. Satapäisiä pigviiniyhdyskuntia oli joka puolella, ja vaikutti siltä kuin joka saarella oli kiivaat pesintäpuuhat käynnissä. Pienikin pläntti lumen ja jään alta näin kesäkaudella sulanutta kalliopätkää oli saanut päälleen pigviinien pesiä, jonne merestä johti näiden mustavalkoisten otusten vilkasliikenteinen polku. Uutterat pigviinit näyttivätkin ottavan kaiken irti auringon tuomista lämpösäteistä. Samalla en kuitenkaan voinut olla pohtimatta, että miten ihmeessä nämä suloisilta pehmoleluilta vaikuttavat pikkupigviinit selviävät Etelämantereen hyytävän kylmästä talvesta? Luontodokumenttien perusteella näissä ääriolosuhteissa selviävät vain ne kaikista vahvimmat ja sinnikkäimmät. Tunsinkin suurta arvostusta en vain Etelämannerta kohtaan, vaan myös kaikkia täällä eläviä otuksia kohtaan, jotka ovat vuosisatoja aikana omaksuneet tämän äärimmäisen kolkan asuinpaikakseen. Ja vieläpä selviytyvät siellä. Harvasta meistä ihmisestä, jos kenestäkään, olisi näissä olosuhteissa elämään ja selviytymään.