Fukuoka – ensikosketus Japaniin

Alunperin en ollut ajatellutkaan matkustavani Japaniin tänä kesänä, olinhan aina haaveillut matkasta sinne keväällä, vaaleanpunaisten kirsikkapuunkukkien loiston aikaan. Kohteina mielessä tuolle reissulle pyörivät Tokion suurkaupunkivilinä ja Kioton kiehtova kulttuuri. Kuitenkin, kun selvittelin mitä kaikkea Etelä-Korean Busanissa voisi tehdä, huomasin, että sieltä pääsisi 3,5 tunnin lauttamatkalla Japaniin Fukuokaan. Tai itseasiassa matka-aika lähimmälle Japanin puoleiselle saarelle oli puolisen tuntia, mutta siellä ei Japania taitaisi päästä paljoa kokemaan, sillä saarella oli lähinnä vain muutamia lomaresortteja. Mitä enemmän tietoa etsin, sitä suuremmaksi houkutus kävi, ja lopulta bookkasin hieman extempore itselleni liput lautalle. Vaikka viettäisin Japanin Fukuokassa vain pari päivää, pääsisin kuitenkin saamaan edes pienen maistiaisen siitä, millainen matkakohde Japani voisikaan olla ja aivan varmasti kokemaan jotakin uutta ja erilaista noiden päivien aikana.

Merimatka taittui Busanin terminaalista Fukuokan Hakataan japanilaisen Beetle-yhtiön hydro foil -aluksella, joka kieltämättä etukäteen näytti kuvissa aikamoiselta veijarilta ikään kuin liitäen veden pinnalla, mutta kyyti oli lopulta yllättävän tasaista. Tai ainakin itse nukuin lähes kokonaiset kolme tuntia sikeitä ennen kuin heräsin vähän ennen Hakatan satamaan saapumista. Sieltä nappasin satamassa pyörineen ainoan taksin, ja kiitin itseäni, että olin muistanut ottaa ylös majapaikkani osoitteen japaninkielellä – muuten en olisi kyllä mitenkään tämän englantia puhumattoman sympaattisen papparaisen kanssa päässyt perille.

Majapaikkani Zen Oyado Nishitei sijaitsi rauhallisella pikkukadulla, ja kun katselin ympärilleni vaikutti naapurusto uneliaalta pienessä tihkusateessa. Missään ei näkynyt isompia hotelleja tai turisteille suunnattuja houkutuksia, vaan olin selvästikin tullut paikallisten asuttamalle asuinalueelle. Majapaikkani etupihan japanilaista puutarhasta sisään astuessani minua oli vastassa pari perinteisiin japanilaisiin asuihin pukeutunutta naista, jotka kumartaen tulivat auttamaan laukkujeni kanssa. Kömpelösti yritin kumarrella takaisin, ja ensi minuuteille tunsin itseni vähän vaivaantuneeksi, kun en oikein tiennyt miten minun pitäisi olla ja yritin varmistella, että toimisin ainakin kohteliaasti. He eivät selvästikään onneksi välittäneet turistin kömpelyydestä vaan ohjasivat minut sisään kauniin harmoniseen majapaikkaan. Sain kuulla, että paikka oli rakennettu noin 80 vuotta sitten silloisen perheen käyttöön ja 70-luvulla paikka muutettiin perinteiseksi japanilaiseksi hotelliksi. Paikka on sittemmin remontoitu, mutta sen perinteinen tyyli ja vanha tunnelma haluttiin säilyttää.

Niinpä tänäkin päivänä vieraat majoittuvat pienissä japanilaishenkisesti askeettisesti sisustetuissa huoneissa, joissa on koko lattian peittävä tatami, matala pöytä ja jalattomat tuolit sekä nukkumapaikkana futon-patja lattialla. Naiset kertovat minulle paikan säännöt – huoneissa ei ole omaa kylpyhuonetta, vaan ne jaetaan muiden asukkaiden kanssa. Muita kunnioittaakseen suihkussa tai kylvyssä ei tule viivytellä, ja lisäksi käytävillä tulee liikkua hiljaa, ettei häiritse naapureita. Majapaikan ulko-ovet sulkeutuivat klo 24, joten sitä ennen täytyy olla takaisin. Vielä lähtiessään he ojentavat minulle perinteisen japanilaisen yöasun, tai en saanut ihan tarkalleen selvää, olisiko sitä käytettävä täällä myös muutenkin. Onneksi näen naapurihuoneen asukin vilahtavan ohitse normaaleissa vaatteissa, joten päätän jättää vaaleanvirheän kimonomaisen asun kotiasukseni huoneeseen tullessa.

Illalla lähden sadetta uhmaten kävelylle naapurustoon, tarkoituksenani piipahtaa johonkin lähiravintolaan, joita olin jo google mapsistä vähän etukäteen selaillut. Mutta suurin osa paikoista on kiinni (johtuen maanantain pyhäpäivästä, jonka sain kuulla majapaikastani) ja osa auki olevista vaikutti sen verran eksoottisilta japaninkielisine ruokalistoineen etten tohtinut mennä sisään. Lopulta päädyn sattumalta takeaway-kojun eteen, jonka annokset on kätevästi paketeissaan esillä ja niinpä minun on helppo ulkonäön perusteella valita mieleinen annos: riisiä ja lihaa inkiväärin ja seesaminsiemenien kera. Nappaan myös pienestä supermarketista mukaan vettä ja paikallisen oluen, ja vetäydyn huoneeseeni nauttimaan illallista ylhäisessä yksinäisyydessäni. Riisiä syömäpuikoilla suuhun lusikoidessani mietin, että kuinka joskus matkapäivien ensimmäisenä iltana uudessa matkakohteessa sitä kaikki tuntuu niin uudelta ja erilaiselta, ja on jotenkin jopa välillä vähän hukassa että mitäs nyt. Onneksi aina seuraavana päivänä nukutun yön jälkeen kaikki tuntuu helpommalta.

Aamulla herään futoniltani siihen, että kimonon nauhat ovat kiristyneet ympärilleni epämiellyttävästi yöllä patjalla pyöriessäni. Levottomat unet eivät kuitenkaan johtuneet siitä, etteikö paikka olisi henkinyt rauhoittavaa zen-fiilistä, päinvastoin se oli sen tyyssija, mutta edellisenä iltana olin saanut yllättäen tietää erään edelliseen ihmissuhteeseeni liittyvän asian, mikä jäi pyörimään mieleeni vaikka kuinka yritin karistaa sen mielestäni. Vähän väsyneenä siirryn alakerran ruokailutilaan nauttimaan aamiaistani. Eteeni kannetaan useampia pieniä kippoja ja kuppeja, ja niitä availlessani en oikein tiedä mitä ajatella. Osaa lajikkeista en selvästikään tunnista, mutta hajun perusteella tiedän kyseessä olevan ehdottomasti mereneläviä. Yritän parhaani mukaan olla ennakkoluuloton ja maistella eri annoksia, mutta koska en ole koskaan pystynyt kunnolla syömään kalaa tai mereneläviä (jo niiden haju saati sitten maku saa minulle etovan olon vaikken allerginen olekaan), joudun vähin äänin sulkemaan joidenkin kulhojen kannet ja keskittymään kasvispainotteisempiin annoksiin. Pöydästä noustessani minua vähän hävettää jättää joitakin annoksia tähteeksi, mutta selvästikään perinteinen japanilainen aamiainen ei vain ole minun juttu, vaikka kuinka yritin.

Päivällä kiertelen verkkaisesti Fukuokan eri osissa, joista suosikkipaikakseni nousi ehdottomasti Ohorin puisto ja erityisesti siellä sijaitseva japanilainen puutarha. Vaikka ulkona satoi jo toista päivää vettä lähes jatkuvalla syötöllä, ei se jotenkin haitannut tunnelmaa täällä. Päinvastoin japanilainen puutarha tuntui jotenkin vielä taianomaisemmalta paikalta vesisateessa – sirkat ja kaskaat sirittivät villisti välillä jopa voimakkaammin kuin puutarhan pienet solisevat vesiputoukset, ja lammen pintaan vesisateen pisarat piirsivät kauniita renkaita, joiden keskelle isot oranssit karpit tulivat välillä haukkomaan henkeä. Kävelen läpi koko puiston, pysähdellen vain nauttimaan sen rauhallisuudesta. Rauhallista tunnelmaa henkivät myös Fukuokan temppelit ja muut pyhät paikat, joista suurin osa sijaitsee kävelymatkan päässä toisistaan lähellä Gionin metropysäkkiä. Hieman yllättäen pidän kuitenkin keskellä aivan tavallista japanilaista naapurustoa sijaitsevasta Daibatsu Daienji -temppelistä, jonka taustalta nousi koristeellinen punainen pagodan torni. Kadut ovat täysin hiljaisen seesteiset, ja sama tunnelma jatkuu temppeleiden pihapiirissä. Missään ei näy ristinsielua.

Parin päivän aikana Japani näyttäytyi minulle Fukuokassa hieman etäisenä, erikoisenakin. Sateinen harmaa sää vielä jotenkin vain korosti hillittyä tunnelmaa. Täällä ei ryntäilty missään tai mölytty suureen ääneen. Selvästikin japanilaiset tykkäävät omista oloistaan, jopa autoteiden vieressä tuntui jotenkin hämmentävän hiljaiselta vilkkaan ja eläväisen Etelä-Korean jälkeen. Uskonkin, että Japanista ja sen kulttuurista kiinni pääsemiseksi maassa tulisi viettää viikko jos toinenkin, ja ehkäpä muissa suosituissa kohteissa kuten Tokiossa ja Kiotossa on Fukuokaan verrattuna enemmän tarttumapintaa turistille. Sen kuitenkin tiedän, että Japaniin tulen vielä palaamaan, mutta olen tyytyväinen siihen, että pääsin nyt saamaan maasta edes pientä esimakua tällä reissullani.