Menu
Matkahetkiä

Itkupilli Tadzikistanissa

Kesällä suuntasin Stan-valtioiden kierrokselle sulattelemaan silloista järisyttävää eroani ja ottamaan etäisyyttä arkielämään – mutta toki myös tutustumaan näihin erikoisiin maihin. Matkallani olin jo reissannut läpi Kirgisian ja Kazakhstanin kun pääsin Tadzikistaniin. Tai oikeastaan edellisenä yönä ennen Tadzikistanin rajan ylitystä minuun oli iskenyt jäätävä vatsatauti.

Sisukas kun olen, päätin taudista huolimatta kammeta lääkityksen voimalla Kazakhstanissa Almatyn lentokentälle ja sieltä Tadzikistanin Dushanbeen vain toivoen, että perille päästyäni tauti olisi hellittänyt otettaan. Mutta mitä vielä. Nukuin hotellihuoneessa koko päivän ja kun vielä auringon laskiessa kuumeinen olo alkoi kaiken päälle vaivata, kilautin vakuutusyhtiööni, että ehkä minun pitäisi suunnata lääkärin vastaanotolle. Ei sillä ettenkö yksin yöstä selviäisi, vaan sillä, että halusin seuraavana päivänä jatkaa matkaani suunnitellusti kohti Tadzikistanin vuoristoa.

No pääsin paikalliseen sairaalaan, jossa iranilainen naislääkäri juoksutti suoneeni antibiootteja ja tulehduslääkkeitä sekä kaiken päälle tuikkasi kankkuuni jonkun vitamiinipiikin. Pääsin yöksi hotelliin ja aamulla jatkoin sisukkaasti matkaa vaikka sisuskaluissa oli edelleen myllerrys päällä. Urheasti olin kuitenkin päättänyt selvitä ensin Dushanben kaupunkikierroksesta, sitten useamman tunnin automatkasta läpi mutkittelevien vuoristotieden. Jossakin vaiheessa poukkoilevia teitä totesin kiitokseni kaikille vatsataudista kärsivien lääkkeille, sillä vaikka pahaolo jylläsi sisuskalujani, ei minun tarvinnut pysäyttää vähän väliä tätä autoa ja rynnätä tienvarren puskiin.

Kun lopulta koko päivän matkustamisen jälkeen pääsimme majapaikkaan, olin melkein euforisessa olotilassa – pääsisin ryntäämään veskiin, siitä suihkuun ja nukkumaan kaamean oloni pois. Mutta kun olin nopeasti dorm-huoneessani kahmaissut pyyhkeen ja suihkukamat kainalooni ja suuntasin kylppäriin, huomasin epäonnekseni, että sen ovi oli lukossa. Joku oli tyytyväisenä sisällä suihkussa vailla huolen häivää. Koko päivän sairaana olevan kroppani fyysisen koettelemuksen jälkeen en vain jotenkin enää kestänyt sitä – aloin itkemään hysteerisesti ja lyyhistyin lattialle.

Jossakin välissä havahduin siihen kun yksi reissuryhmämme nainen hokee minulle “are you alright, what’s going on“?! Mieleni teki sanoa, etten todellakaan ole ok, mutta nostin häntä kohti kärsivän hymyn ja sanon tekopirteästi, että tauti on vain vienyt minusta mehut ja vessan varattuna oleminen sai tunteet pintaan. Kunnes purskahdan tämän tuntemattoman naisen edessä lohduttomaan itkuun. Aivan kuin olisin kuolemaisillani siinä kokolattiamatolla vessan edessä ulvoessani.

Samalla kuitenkin tajusin, että kipeän fyysisen oloni lisäksi taisin väsyneenä itkeä myös vasta käsillä ollutta sydänsurua – aivan kuin kaikki huonot asiat olisivat samalla hetkellä pyrkineet kropastani pintaan. Se kaikki fyysinen pahaolo yhdistettynä yksinäisyyteen, hylätyksi tulemisen tunteeseen, siihen kaikkeen vyyhtiin, jonka olin arjesta jättänyt taakseni tälle matkalle lähtiessäni. Ja tuon kaiken keskellä osasin vain ajatella sitä ainoaa yhtä asiaa, että miten ihmeessä selviäisin tästä kaikesta koettelemuksesta. Tuolla lohduttomattomalla hetkellä yritin urhoollisesti peittää pintaan pyrkivän huutoitkuni ja vain tyytyen nikottelemaan tyhjää ilmaa keuhkoihini, etten häiritsisi muita majapaikassani olevia, ja yrittäen estää sen käsittämättömän luopumisen riipivän tuskan pääsemästä pintaan. Ja toivoen, että avautuisipa kylppärin ovi kohta.

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

No Comments

    Leave a Reply