Menu
Matkahetkiä

Paikallisbussissa Papua Uudessa-Guineassa

Papua-Uusi-Guineassa saavun maan sisäisellä lennolla piskuiselle Alotaon lentokentälle vain todetakseni että etukäteen sopimani kyyti ei ollut minua vastassa. Hieman epäröiden istahdan lentokenttärakennuksen eteen betonikaiteelle odottamaan ja lukemaan kirjaa, vastaillen tämän tästä paikallisten uteluihin, että minne olenkaan menossa ja tarvitsisinko kyydin jonnekin. Kohta majapaikkani isäntä Warren onneksi soitti minulle takaisin, ja valitteli, että suunnitelmiin oli tullut pieni muutos. Hänen sijaan hänen serkkunsa tulisi minua hakemaan lentokentältä vähän myöhässä ja pudottaisi minut Alotaun kylään, jossa tapaisimme Warrenin kanssa kunhan hän vapautuu äitinsä kanssa sairaalasta.

Jonkin ajan päästä lentokentälle ilmestyikin vanha sininen PMV (public motor vehicle), eli Papua-Uudessa-Guineassa käytössä oleva paikallisbussi, jonka matkustustilana toimii rekan avolava. PMV:stä ulos hyppäsi pari naista ja mies, ja he huikkasivat minulle iloisesti, että olen varmaankin Warrenin vieras. Rinkkani heitettiin avolavalle muiden matkustajien sekaan ja kun olin sinne itsekin suuntaamassa, minut kuitenkin ystävällisesti ohjattiin etupenkille kuskin viereen. Turvallisuuden vuoksi kuulema. Vaikka en tiedä tunsinko olevani enemmän turvassa siellä istuessani – matkanteko tuntui lähes omituiselta, sillä rekkakoppia kehysti joka puolelta metallihäkki. Ehdinkin jo ajattelemaan matkan aikana ties mitä teorioita, miksi häkki onkaan asennettu kuskin suojaksi…

Rekka nytkähti liikkeelle ja pian rekan kalteri-ikkunasta ohitse vilisti niin sademetsien kehystämät palmuöljyplantaasit ja pienet peltomaisemat ennen kuin ne vaihtuivat Alotaun kylänraittiin. Kohta rekka kaartoi isolle peltoaukealle parkkiin, joka vaikutti olevan Alotaun bussiasema. Ihmisiä notkui katoksien ja puiden alla paahtavaa aurinkoa paossa. Minuutit kuluivat eteenpäin. Hikikarpalot nousivat otsalleni reilun kolmenkymmenen asteen kuuman kosteassa helteessä. Nieleskelin viimeisiä pisaroita vesipullostani, kun kuski sanoi jo kolmannen kerran Warrenin ihan pian tulevan minut hakemaan. Siihen asti voisin istua turvallisesti hänen rekkansa kyydissä. Tukalan kuumasta olosta huolimatta huomasin hymähtäväni ajatukselle, että olin kirjaimellisesti kuin jokin eläin metallihäkkini sisällä. Ja toisaalta tässä odotellessani pystyin hyvin tarkkailemaan Alotaun elämää.

Jossakin vaiheessa Warren ilmestyi paikalle ja kertoi edessä olevan vielä hieman odottelua, sillä hän apupoika tulisi hakemaan minut kylältä majapaikkaan ja sademetsän siimeksestä matka kestäisi ehkä tunnin, tai pari. En enää kestänyt kuumutta rekan etupenkillä, niinpä pyynnöstä vaihdoin istumapaikakseni rekan avolavan paikallisten keskellä. Sillä siellä sentään pieni tuulenvire tarjoaisi pientä viilennystä. Kun serkun täytyi jatkaa velvollisuuksien hoitoa ja kyydittää paikallisia bussillaan ympäri Alotaon kylää, istuin mukana avolavan kyydissä ja katselin bussiin sisään tulevia ja sieltä pois lähteviä paikallisia.

Enkä voinut olla hihittelemättä kuinka outoa olikaan ei pelkästään itselleni, mutta myös paikallisille se, että nökötin täällä paikallisbussin kyydissä yksin ja huristelin paikasta toiseen keskellä Papua-Uuden-Guinean kylää. Tämä oli juuri niitä juttuja mitä minulle oli etukäteen sanottu, mitä Papua-Uudessa-Guineassa ei pitäisi tehdä – käyttää julkisia kulkuneuvoja.

Tunnit kuluivat, mutta vihdoin apupoika oli päässyt Alotauhun ja vaihdoin kulkupeliksi hänen jeeppinsä ja otimme suunnan kohti Waga Wagan kylää sademetsän siimekseen.

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

No Comments

    Leave a Reply