Ruanda – sumuisten vuorten gorillat

Viimein tuli aika sanoa Ugandalle hyvästit ja hypätä kuskini kyytiin kohti Ruandaa. Ugandan kumpuilevista vuoristomaisemista siirryimme tasaimpaan solaan, jossa Kongon pakolaisten telttaleirit värittivät muuten tasaista peltomaisemaa. Ruandan rajanylityspaikalla minun ja kuskin tiet erkanivat joksikin aikaa, ja reilun tunnin ajan ennätin istuskella raja-aseman ojanpientareella ihmetellen ohikulkevia ihmisiä ja raja-aseman raskaasti aseistettuja vartijoita. Pienet pojat tulivat pyytämään minulta vettä ja kärttämään lahjoituksia, kun taas osa hieman varttuneemmista nuorista katseli minua ohikulkiessaan nenän varttaan pitkin samalla, kun yritin tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi. Kohta minua lähestyi ikääntynyt, vaivalloisesti kulkeva pariskunta, ja hieman pelkäsin, mitä joutuisin heidän taholtaan kohtaamaan. Kumaraselkäinen mummo tarttui molempiin käsiini kiinni, selitti värisevällä äänellään jotain, ja kun katsemme kohtasivat, huomasin hänen tummissa silmissään olevan kyyneleet. Samantien huomasin itsenikin herkistyvän hänen katseensa edessä, kunnes mummo kosketti hellästi päälakeani. Ikään kuin hän olisi sanonut minulle kiitos kaikesta, vaikken hänen sanoistaan mitään ymmärtänytkään. Kohta pariskunta jatkoi matkaa rajan yli kohti Ruandaa.

Ruandan rajan ylityksen jälkeen hämmästyin näkemästäni. Siinä missä uutisten kautta mieleeni oli piirtynyt kuva sisällissodan riepomasta pienestä surullisesta valtiosta, näkyi ympärilläni nyt järjestelmällisempi tieverkko ja maanviljelmäplantaasit kuin mihin olin jo ennättänyt kaaottisemmassa Ugandassa tottua. Sisällissodan jälkeen esimerkiksi Euroopan Unioni on laittanut rahaa Ruandan uudelleen rakentamiseen, mikä näkyy erityisesti kehittyneessä infrastruktuurissa. Pientä Ruandaa kutsutaan leikkimielisesti Afrikan Singaporeksi, eikä ehkä syyttä. Kansainväliset sijoittajat ovat pikkuhiljaa löytäneet tämän piskuisen, mutta silti yllättävän järjestelmällisen maan, jossa tuntuu riittävän tarmoa maan uudelleen rakentamiseksi. Jostakin on ponnistettava.

Hämmentyneiden ajatusten saattelemana pääsin lopulta perille majapaikkaani, Mountain Gorilla View Lodgeen. Minut johdatettiin keskellä tiheäkasvuista pensaikkoa kököttävänään savesta ja kivenpaloista tehtyyn lodge-majaan, joka paljastui sisäpuolelta hulppeankokoiseksi – jopa liiankin isoksi yksin matkalla olevalle. Kun ympärillä alkoi jo olla pilkkopimeää ja kuulin paikassa olevan sähköä (ja näin ollen valaistusta) saatavilla vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, tunsin itseni hieman pelokkaaksi nukkumaan mennessäni. Mielessäni pyörivät kammottavat kuvat uutisten värittämistä sisällisodista ja olin lähes varma, että mökkini oven takana olevassa viidakossa vaani ties minkälaista heimolaista. Onneksi aamun sarastessa huomasin pelkoni aivan pöhköiksi ja siirryin päärakennukseen aamiaiselle vapautunein mielin päästen samalla todistamaan yhden elämäni upeimmista näyistä: Aamuaurinko alkoi nousta tulivuorten huippujen takaa ja sieltä pilkistellessään värjäsi usvaiset laaksot kellertävän kultaisen pehmeillä sävyillään.

Sama nousevan auringon viipyilevä tunnelma jatkui vielä silloinkin, kun suuntasin Ruandan Virunga-tulivuorten ympäristön luonnonpuiston porteille, josta gorillavaellukseni alkoi. Lähdön jännityksen tunnelmaan sekoittui paikallisen heimon tarttuvat rumpurytmit sekä maagisen lumoava yhteislaulu. En tiedä kumpaa olisin katsonut: onnellisen näköisenä tanssivia esiintyjiä vai taustalla kohoavia ainutlaatuisen upeita tulivuorimaisemia. Lopulta oli kuitenkin aika jättää rytmit taakse, ja aloittaa useamman tunnin mittainen vaellus kohti gorillojen asuinseutuja. Kävelykepit käsissä askelsimme pienen ryhmämme kanssa kokoajan ylemmäs maaseutumaisemien keskellä. Läheisessä kylässä pikkukoululaiset kiirehtivät pihamaalle meille vilkuttamaan, ennen kuin hiekkatie alkoi muuttumaan vaikeakulkuisemmaksi kinttupoluksi. Kohta edessä olevaa tiheikköä joutui raivaamaan viidakkoveitsin, mutta siitä huolimatta kasvien terävät piikit viilsivät ikävästi ihoa vaatteidenkin läpi ja yhtäkkiä pensaiden juurakoiden tuoma tukiverkko saattoi kadota jalkojen alta kokonaan, jättäen tilalle ammottavan kuilun alas vuorenrinnettä. Pari kertaa sekä minä että muutama muu ryhmämme jäsen humpsahti nurin kohti syvyyksiä, mutta aina joku oppaista poimi meidät sinnikkäästi takaisin polulle.

Mutta viidakossa räpiköiminen oli kaiken sen arvoista. Kohta yläpuolella olevilta puiden oksilta alkoi kurkkimaan pieniä gorillakasvoja meitä kohti, ennen kuin parin uskalikkoa kulki ohitsemme aivan lähietäisyydeltä. Hetken hiljaisuuden aikana luulin gorillalauman jo kadonneen kauas viidakkoon, kunnes aivan vierestäni alkoi kuulumaan valtavaa ryskettä. Jättiläiskokoinen johtajauros, silver back, rymisteli uhkuen paikalle, mutta ennen kuin ehdin säikähtää, oli tämä vakavakasvoinen hahmo istahtanut vain parin metrin päähän itsestäni. Hengitystäni pidätellen ihmettelin gorillan inhimillisiä piirteitä, ja kun katsemme kohtasivat, kyyneleet tulvahtivat silmiini. Gorilla vaikutti niin tuntevalta, ymmärtäväiseltä, että häkellyin. Ja kun kuulin oppaamme kommunikoivan gorillauroksen kanssa samoin murahteluin kertoen kaiken olevan hyvin, ja gorilla vastasi takaisin samoin äänenpainoin selvästi rentoutuneen näköisenä, ymmärsin, että näiden välillä oli syvä luottamus. Jopa niin suuri, että aivan edessäni johtajauros antoi lauman pienten poikasten tulla luokseen kaapaten ne välillä syliinsä hellittelyä varten.

Leikkihetken jälkeen silverback tuli vieläkin lähemmäksi minua, ja jo hetken ajan kertasin mielessäni saamiani oppeja siitä, mitä tehdä, jos gorilla tulee liian lähelle ja samantien tunsinkin oppaani hyppäävän minun ja gorillan väliin. Mutta selvästikään gorilla ei piitannut minusta vaan haki pehmeämpää paikkaa päiväunilleen, ja aivan kosketusetäisyyden päässä uros heittäytyi pitkäkseen nukkumaan. Kokemus oli todella liikuttava. Tulen varmasti loppuelämäni muistamaan en pelkästään Ruandan erityisenä maana uutisten sumentamien silmieni avauduttua, vaan myös gorillaperheen tarjoaman unohtumattoman hetken muodossa. Tänne palaan vielä uudelleenkin, ja samalla toivon pystyväni kannustamaan muitakin matkustamaan Ruandaan kokemaan maan upeuden.