Olin Interraililla matkalla kohti Serbian pääkaupunkia Belgradia Budapestistä. Junassa kaikki sujui varsin mallikkaasti aina maiden väliselle rajalla saakka. Sen jälkeen kuitenkin alkoi tapahtumaan. Ensin passintarkastajat heittivät junasta ulos vieressäni istuneen nuoren miehen ennen rajan ylitystä, ja kun raja oli ylitetty, hölkkäsi seuraavalta asemalta kyytiin uusi vierustoveri.
Viereeni istahti lommoposkinen, rokonarpinen karski mies, joka minua tervehtiessään osoittautui kuitenkin ihan kohteliaaksi, mutta jollakin tavalla epäilyttäväksi. Hän oli puheliasta sorttia, ja kertoi heti alkuunsa liftanneensa rajan yli, sillä tavoin kun Serbiaan pääsy oli kuulema hänelle helpompaa kuin junalla rajan ylitys. Vähän ihmettelin tätä, mutta hän jatkoi kertomustaan siitä, että oli nyt pitkästä aikaa matkalla synnyinkaupunkiinsa Novi Sadiin syntymäpäivänsä kunniaksi, jota aikoi juhlia ystäviensä kanssa kylässä.
Kun vierustoverini päätepiste Novi Sad alkoi lähestymään, alkoi mies vitsailemaan kovaan ääneen, että syntymäpäivänsä kunniaksi hän voisi kidnapata minut kotikaupunkiinsa. Aluksi naureskelin hieman hämmentyneenä hänen vitsilleen, mutta kun hän oli toistanut saman jo parikymmentä kertaa naureskellen hampaan tynkänsä vilkkuen, en enää tiennyt pitäisikö minun itkeä vai nauraa tälle hieman kuumottavalle tilanteelle. Ties mikä entinen Serbian armeijan sissi olikaan kyseessä, kun hänen rajanylityksensäkin oli ollut niin epämääräinen. Puristin tiukemmin otettani junan penkinkaiteesta, ja vilkuilin sivusilmälläni miestä. Jos hän tarttuisi minuun ja alkaisi raahaamaan junasta ulos, alkaisin takuulla kirkua niin kovaa, että koko lähitienoo kuulisi.
Jossakin vaiheessa hän vitsiään hokien läimäyttiä minua naureskellen reidelle, ja siinä vaiheessa kiristynyt pinnani petti ja pomppasin pystyyn. Ohjeistin miestä tiukkaan sävyyn sormeani heristäen, että nyt riitti ja hän saisi pysyä penkeillä omalla puolellaan. Mies katsoi minua hetken hölmistyneenä ennen kuin hörähti nauramaan. En tiennyt miten selviäisin loppumatkasta. Novi Sadin asemalla mies onneksi toivotti vain minulle hyvää ja turvallista Balkanin matkaa, ja ojensi minulle käyntikorttinsa, jonka numeroon voisin soittaa milloin vain jos haluaisin sittenkin tulla hänen kyläänsä vierailulle.
Lisää tuolta interrail-seikkailultani voit kuunnella uusimmasta Jetlagissa podcastin jaksosta:
No Comments