Tansania – Kouluvierailu ja jotain hyvää takaisin

Viimeinen kokonainen matkapäivä Tansanian reissullamme alkaa sateisen harmaana. Koko Serengetin ja Ngorongoron alueella kaivattu sadekausi oli alkanut edellisenä päivänä, ja sade tuntuu sen kuin vain jatkuvan. Majapaikan pihamaan jättikokoisten banaanipuiden oksat ovat painuneet sadeveden painosta alaspäin ja safarijeeppien parkkipaikka on yhtä oranssia mutavelliä, kun liukastelemme ryhmäläisten kanssa auton kyytiin. Ajopelimme puksuttaa tasaisen varmasti eteenpäin pienellä kylätiellä ennen kuin joutuu mutaliirtoon ja huomaamme olevamme penkassa. Onneksi taitava kuski tietää mitä tehdä, ja pääsemme pienen hidasteen jälkeen jatkamaan matkaa. Tämän päivän ohjelmaa en nimittäin halua missata mistään hinnasta, sillä olemme suuntaamassa pieneen paikalliseen kyläkouluun Karutun kylän kaukaiselle raitille. 

Kyläkoulun realiteetit

Koulun pihaan kaartaessamme hyppään autosta ulos ja meinaan samantien liukastua kumolleni kun sateen vaikutuksesta afrikan tomu liisteröityy vaelluskenkieni pohjaan. Vaapun varovaisesti eteenpäin ennen kuin pääsen ensimmäisen koulurakennuksen nurkalle. Savesta valetun rakennuksen hailakan turkoosinväriset ovet ja ikkunan pielet ovat auki, ja niistä kurkistelee uteliaita oppilaita. Kohta koululaiset eivät enää voi pidätellä innostustaan vaan ikkunoista alkaa näkymään pidättyneiden hihitysten sijaan korviin asti yltäviä hammashymyjä ja ujot vilkutukset muuttumaan high five läpsyiksi vieraiden kanssa. En malttaisi millään jatkaa matkaani vaan haluaisin tehdä tuttavuutta pidempäänkin pienten koululaisten kanssa, mutta ryhmämme tulee suunnata ensimmäisenä koulun rehtorin huoneeseen oppimaan lisätietoja koulusta sekä kuulemaan, kuinka vierailijoina voisimme tutustua koulun toimintaan. 

Ulospäin pieneltä ja vaatimattomalta näyttävä Njia Pandan ala-aste on kaikkea muuta, mitä ulkonäkö antaa ymmärtää. Koulussa on reilu viitisensataa oppilasta ja yhdessä luokassa yhden opettajan harteilla on noin 60-80 oppilasta. Samalla luokalla olevien koululaisten ikä voi kuitenkin olla hyvin erilainen, sillä osa lähikylien lapsista pääsee kouluun normaalin oppi-iän alkaessa, mutta osa vasta myöhemmin. Jos ollenkaan. Sillä vaikka Tansaniassa on viime vuosina pyritty panostamaan oppivelvollisuuden kehittämiseen, ei tätä mahdollisuutta kaikille köyhimmistä oloista tuleville välttämättä ole, kun töitä elämän eteen täytyy tehdä ja koulumatkat ovat liian pitkiä.

Istumme koulun naisrehtorin pienessä huoneessa ja kuuntelemme kuinka hän ylpeänä kertoo Njia Panda ala-asteen opetuksen olevan palkittu useampana vuonna alueen parhaana, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että heillä resurssit ovat hyvin rajalliset. Rehtorista huokui silti läpi tsemppi, sellainen lämmin mutta tarmokas naisenergia. Eikä ihme – tämä koulutettu nainen oli nuoruudessaan joutunut tekemään töitä menestyksensä eteen ja käynyt kaiken lisäksi jopa Tansanian armeijan. Nyt hän haluaa valaa uskoa koulunsa oppilaisiin opintojen tärkeydestä sekä tehdä kaikkensa, jotta koulun oppilaat voisivat oppiensa turvin menestyä elämässään. Mutta kaunistelematta elämän realiteettejä täällä Tansanian syrjäseudulla, hän myös kertoo meille opettajien ja oppilaiden arkipäivien haasteista.

Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas

Seuraavaksi suuntaamme yhteen koululuokkaan tutustumaan oppituntiin. Savipohjaisessa pimeässä luokkahuoneessa on kolme pulpettiriviä jonossa, mutta siinä missä Suomessa jokaisella oppilaalla on oma pulpetti, istuu tässä luokassa yhtä pulpettia kohden neljä oppilasta. Osa oppilaista on saanut pelkän seisomapaikan. Mutta se ei näytä vaikuttavan koululaisten innostukseen vieraita kohtaan, kun seisomme ryhmän kanssa luokan edessä ja koululaiset ensin esittävät meille rytmikkäitä lauluja ja sen jälkeen kysymyksiä joko koulussa oppimallaan englanninkielellä tai omalla äidinkielellään. Välillä rehtori esittää lapsille lisäkysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä lapset haluaisivat olla isoina. Eniten ääniä saa lakimiehen ura, sillä ryhmässämme yksi matkailija oli ammatiltaan lakimies. Jokainen meistä vieraista yrittää urhoollisesti näyttää lapsille hymyileviä kasvoja, mutta samalla pyyhimme poskilta kyyneleitä vaikka kuinka urhoollisesti yritämme niitä pidätellä lasten edessä. Hetkessä on jotakin koskettavaa, jotain tunnemylleryksen aikaan saavaa, jotain sellaista voimaa, mitä ei voi sanoin kuvailla. Siinä hetkessä ymmärtää jotakin elämän rajallisuudesta, siitä miten eri lähtökohdista maailmaan voimmekaan lähteä, ja siitä, kuinka etuoikeutettuja me täällä olemmekaan, että voimme tällä tavoin matkailla ja oppia enemmän ympäröivästä maailmasta. 

Siinä vaiheessa kun virallisen osuuden jälkeen oppilaat ryntäävät luokan eteen luoksemme ja rohkeimmat vetävät meidät omien pulpettiensa luokse tutustumaan kouluvihkoihinsa, lähestyy minua ujon oloinen, muita hieman pidempi tyttö. Hän esittäytyy Annaksi ja katsoo minua suoraan silmiin sanoen haluavansa olevan isona kuin minä, hänen kaimansa. Hän on selvästikin haltioitunut siitä, että yhdellä koulun ulkomaalaisista vierailijoista on sama nimi kuin hänellä. Itku kurista kurkkuani, mutta tytön tarttuessa käteeni ja ohjatessaan pulpettinsa ja kavereidensa luokse, pyyhkäisen kyyneleeni paidan hihaan. Istahdan puisen pulpetin pienelle penkille Annan viereen ja avaan hänen kouluvihkonsa. Hänen kannustuksestaan luen vihkoon kauniilla käsialalla kirjoitettuja englanninkielisiä lauseita ääneen. Onneksi ympärillä olevien lapsien hymy tarttuu, enkä pilaa kouluvihkoa kyyneleilläni. 

Kun rehtori kuuluttaa tutustumisajan olevan ohi, kapsahtaa Anna kaulaani. Halaan häntä takaisin. Nostan katseeni koulun pienestä ikkunasta ulos, jotta kyyneleeni eivät taas kohoaisi silmiini niin herkästi. Yritän päästää lapsesta irti, mutta hän ja hänen kaverinsa halaavat minua uudestaan. Ja uudelleen. Kun vilkaisen ympärilleni, huomaan koko ryhmämme olevan saman tunnekuohun vallassa lapsien keskellä. Koululuokasta pihamaalle ja takaisin rehtorin huoneeseen päästessämme kukaan meistä ei puhu paljoa mitään. Kuuntelemme rehtorin juttuja ja samalla mielessäni käy, että Suomesta mukana tuomamme tavaralahjoitukset koululle tuntuvat nyt mitättömän pieniltä, vaikkakin toki tarpeellisilta. Yksi ryhmästämme sanoo ensin ääneen, että voisiko hän antaa koululle jotakin enemmän. Sitten toinen. Yhdyn samaan ja totean, että yksittäisten lahjoitusten sijaan voisimme yhdessä tehdä jotakin enemmän. Ehkä voisimme hankkia koululle rehtorin esiin tuoman kopiokoneen – laitteen, jonka ansioista opettajien ei tarvitsisi käsin kirjoittaa tuhansia koepapereita ja tehtäväpohjia säästäen heiltä näin enemmän aikaa varsinaiseen opetukseen. Koska koululla ei itsellään ole mitenkään ollut varaa tehdä yhtä tuhannen euron sijoitusta kopiokoneeseen, eikä Tansanian valtiolta heru tällä hetkellä rahallista tukea koulun varustukseen, ehkä me suomalaiset matkalaiset voisimme yhdessä hankkia koululle tämän laitteen.

Mitä jos jotain myös takaisin

Kun sanomme kiitokset rehtorille sekä vilkutamme hyvästit koulun opettajille ja oppilaille, lupaan matkaryhmällemme selvittää, kuinka saisimme kopiokonelahjoituksen järjestymään. Tansanialainen oppaamme Dennis lupaa auttaa meitä kaikin tavoin, jotta avustus saataisiin hoidettua koululle, sillä jo seuraavana aamuna suuntaisimme takaisin Suomeen, eikä meillä olisi aikaa paikan päällä hoitaa lahjoitustamme perille.

Mietteliäin ajatuksin suuntaamme koululta kohti kouluvierailun järjestänyttä kylän kakkospäällikön Papa Dingyn kotia. Mutta siinä missä luulin piipahtavamme hänen kylässään vain pienellä tutustumiskäynnillä, olikin edessämme melkoinen tansanialaisen perheen juhla. Papa Dingy ohjasi meidät kotinsa olohuoneeseen ja Mama Dingy tarjoili pöytään kylän paikallisia kasvisruokaherkkuja ennen kuin koko perhe intoutui esittämään meille perheen isän viulun säestyksellä tansanialaisia iloisia lauluja ja rytmikkäitä tansseja. Kun me matkalaiset ajauduimme mukaan tanssin pyörteisiin, oli meistä jokainen varmasti yhtä hymyä – sellaista hetkeen mahtuvaa suunnatonta iloa ja riemua, sellaista tunnetta, kun kaikki muu ympäriltä unohtuu, ja jäljelle jää vain se paljas autenttinen yhdessäolon hetki. 

Suomeen palattuani ei mennyt päivääkään, etten olisi miettinyt koulu- ja kylävierailuamme. Arkikiireistä huolimatta edistin kopiokoneen hankintaa Tansanian päässä ja rahankeruuta Suomessa, vaikkakin olin alusta asti päättänyt, että tarvittaessa hankin koko kopiokoneen vaikka omasta pussistani. Ja kun lopulta koko rumba oli hoidettu ja sain Dennikseltä viestin kopiokoneen ja varusteiden toimituksesta perille koululle sekä kuvat hymyilevästä rehtorista uutukaisen kopiokoneen äärellä, huokaisin helpotuksesta, mutta samalla taas itku kuristi kurkkuani. Miten mahtava tunne onkaan konkreettisesti auttaa ja helpottaa tansanialaisen kyläkoulun arkea meille suomalaisille kuitenkin vuositasolla pienellä rahallisella panostuksella, mutta silti samalla kokea jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta – mitä kaikkea voisimmekaan saada aikaan, jos meistä maailman parempiosaisista jokainen näkisi maailman hieman eri tavalla ja oman navan tuijotuksen sijaan jakaisi enemmän hyvää ympärilleen. 

“Jambo Anna & other team. I managed to handle the copy machine, A4 papers x 10 rim and cartridge x 2 pieces. Teachers were so happy because they believe that through this support from you guys, you will help them to simplify their work and do more than before. Asante Anna for your kindness and support to our kids education in Tanzania. Stay blessed all.” – Dennis

Kiitos meidänkin puolelta sinne suuntaan, että saimme vierailla koulussa tutustumiskäynnillä ja pääsimme näkemään koulun arkea sekä myös tansanialaisen kylän elämää! Kiitos lämminsydämiselle ryhmällemme, Leenalle, Katariinalle, Caritalle, Ossille, Emmille, Tiinalle ja Riikalle, että lähditte mukaan matkalle ja rahallisesta panostuksestanne kopiokoneeseen. Kiitos Kon-Tiki matkatoimistolle matkan järjestämisestä sekä lahjoituksesta kopiokoneen hankintaan. Kiitos paikalliselle oppaallemme Dennikselle, joka töidensä ohella järjesti kopiokoneen hankinnan ja kuljetuksen koululle. ♥