Uintireissulle haiden kanssa

Yksi suurimpia pelkojani on ollut syvä avomeri ja sen aaltojen armolla oleminen. Siihen kun lisätään vielä pinnan alla vaanivat jättikokoiset merenelävät, kuten hait, olen aina tuntenut itseni en niin kotoisaksi snorklausreissuilla ollessa. Päätin kuitenkin tarttua tähän pelkooni maailmanympärimatkallani ja kirjaimellisesti pakottaa itseni kohtaamaan näitä etukäteen kuvittelemiani pelkotiloja.

Joten löysinkin itseni en vain yhden kerran vaan useamman kerran tekemästä tuttavuutta merenalaisen maailman kanssa:

Kapkaupungissa aloitin pelkojen kohtaamiseni ehkäpä siitä kaikista pahimmasta kokemuksesta. Nimittäin reissusta tapaamaan valkohaita, tuttavallisemmin siis tappajahaita. Ja jos ei tässä otuksessa jo olisi tarpeeksi pelkäämistä, tuli se kohdata meressä pieneen rautahäkkiin survoutuneena. Jota ei todellakaan voi suositella ahtaanpaikan kammoisille, tai lukittuja tiloja pelkääville.

Alkupanikoinnin jälkeen uskaltauduin kuitenkin häkkiin, mutta kun se laskettiin veteen, huomasin ettei jalkani ylettäneet häkin turvakaiteeseen vaan jouduin kannattelemaan itseäni veden pinnalle jätettyyn hapenottoaukkoon käsivoimin. Veden alla siis oltiin pelkät maskit päässä ilman snorkkeleita, sillä häkissä olevien tuli kokoajan olla kuulolla oppaiden käskyjen kanssa. Vaikka jossakin vaiheessa käsivoimani alkoivat ehtymään ja pelkäsin luiskauttavani jonkun raajan häkkikehikon väärälle puolelle, en luovuttanut. Odotin häkissä ikuisuudelta tuntuvan ajan ennen kuin ensimmäinen valkohai tuli ympärille kiertelemään. Hetki oli nopeasti ohi, mutta yllättävää kyllä veden alla ollessa häkin sisällä hain kohtaaminen ei tuntunutkaan niin pelottavalta kuin olin etukäteen ajatellut.

Ranskan Polynesiassa päätin lähteä snorklausreissulle Moorean paratiisisaaren turkoosinvärisiin vesiin. Mutta se siitä rennosta retkestä, sillä jo ensimmäisessä stopissa, mihin vene pysäytettiin, kuhisi haita. Pieniä tosin, mutta veneestä mereen katsoessa tuntui hyvin vastenmieliseltä ajatella, että joutuisi sinne kohta hyppäämään näiden pikkupetojen sekaan.

Hetken hengitystä tasailtuani ja seuraten sivusta ensimmäisten turistien hyppäämistä mereen ilman haita kiinni käsivarressa, päätin lasketua vedenalle. Hetken tuntui siltä, etten osaa hengittää ollenkaan snorkkelin kautta kun pidätin niin hengitystäni haiden lipuessa ympärilläni, mutta jonkun ajan kuluttua sentään sain hengityksen tasaantumaan ja edes hieman rentouduin. Ei tuo todellakaan ollut mikään helppo kokemus, kun haita vilisti ohi sieltä täältä, sivulta ja alta, mutta ehkä se hieman lievensi haipelkoani kun huomasin, etteivät ne todellakaan halunneet minua syödä.

Filippiineillä pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni – uimaan jättikokoisten valashaiden kanssa. Nämä planktoninsyöjät eivät sinänsä ole pelottavia, mutta niiden valtava koko hieman arvelutti. Donsol Bayllä pääsin näkemään nämä lempeät jättiläiset useammankin kerran yhden snorklausreissun aikana.

Yhdessä vaiheessa pääsin todistamaan reilun 7 metrisen valashain liikkeitä. Valaan koko oli todella vakuuttava, ja siinä vaiheessa kun se alkoi alapuoleltani lähestyä pintaa, alkoi sydämeni pamppailemaan ja kuulin hengitykseni korisevan snorkkeliputkessa. Valas lipui lähemmäs ja lähemmäs, ja pian tämä jättiläinen oli aivan allani, vain alle metrin päässä. Olisin voinut jopa koskettaa sen samettimaista pintaa, niin lähellä se oli. Hetken jo ehdin ajatella mitä tekisin, jos se nousisi kokonaan pintaan. Sentään ratsastushetkeä valashain kanssa en halunnut, ja onneksi ei sekään, sillä se jäi ensin hitaasti uimaan pinnan tuntumaan alleni ennen kuin parilla pyrstönpotkulla sukelsi takaisin pohjalle. Tämän kokemuksen jälkeen en tiennyt itkeä vai nauraa, olo oli niin epätodellinen jännityksen laannuttua tästä kohtaamisesta.