Vuoristotautia vai matkahysteriaa

Intian Himalajan reissullani odotin ehdottomasti eniten mahtavien Himalajan vuorien näkemistä. Samalla kuitenkin hieman jännitin sitä tosiasiaa, että tällä reissulla viettäisin useamman yön korkealla vuoristossa, parhaimmillaan jopa 4250 metrissä. Eikä siinä vielä kaikki – kauimmaiseen reissukohteeseen Pangong-järvelle tuli kulkea vuoristotietä pitkin, joka parhaimmillaan nousisi peräti 5400 metriin!

Tuo tiepätkä oli kerrassaan upea – minibussin ikkunasta avautui huikaisevat vuoristomaisemat ja mitä ylemmäs kuljimme, sitä enemmän vaikutti siltä kuin olisimme olleet kuin jossakin toisella planeetalla. Pilvet leijailivat hitaasti korkeiden lumisten vuorten huippujen ympärillä ja karussa maisemassa oli jotain omalaatuista kauneutta.

Kun aloimme lähestyä tiepätkän korkeinta kohtaa, havahduin maisemien ihailusta siihen, että yksi seurueessamme oleva nainen alkoi voida pahoin ja hänellä oli hengitysvaikeuksia. Kohta toinenkin alkoi valitella oloaan. Katselimme kummastellen toisiamme – kuka olisi seuraava uhri? Tiesin heti, että kyseessä oli todennäköisesti korkean ilmanalan aikaan saamat vuoristotaudin ensioireet, enkä todellakaan halunnut kokea niitä omalle kohdalleni. Samalla myös mietin, että joutuisimmekohan kohta kääntymään takaisin ja palaamaan alemmaksi, jos näillä matkalaisilla oireet jatkuvat, tai jopa pahenevat.

Joidenkin minuuttien jälkeen saavutimme vuoristotien korkeimman kohdan, ja auto iskettiin sielä parkkiin tiensivuun, jonka vieressä näytti olevan pelleistä kyhätyistä rakennuksista koostuva kasarmialue. Kohta Intian armeijamiehet tulivat luoksemme kyselemään jotakin, ja nappasivat pahoinvoinnista kärsineet mukaansa. Heidän lisäkseen mukaan lähti pari muutakin seurueessamme ollutta, ja me muutamat jäljelle jääneet jäimme hölmistyneenä katselemaan ympärillemme tätä karua maisemaa.

Kohta jostakin jolkotteli tietä pitkin aasilauma, joka pysähtyi tien viereen. Koska aasit vaikuttivat ystävällisiltä, päätin aikani kuluksi alkaa rapsuttelemaan yhtä niistä. Siinä vähän aikaa aasille hellyyttä antaessani en kuitenkaan huomannut takaa lähestyvää toista aasia ennen kuin valokuvaa minusta ottanut reissuystäväni alkoi ulvomaan hysteerisesti. Ensimmäisen sekunnin ajan luulin hänenkin saaneen vuoristotaudin ja nyt korisi henkihieverissään, mutta sitten tajusin hänen nauravan katketakseen. Takaa tullut aasi oli nimittäin hypännyt toisen aasin selkään ja siinä silmieni edessä aasit alkoivat parittelemaan! Säntäsin äkkiä pois alta ystäväni luokse.

En tiennyt johtuiko se korkeasta ilmanalasta vai matkaväsymyksestä vai mistä, mutta emme ystäväni kanssa saaneet loppua naurullemme. Nauraa kihersimme niin, että vatsaan sattui tätä episodia ihmetellessämme, ja yhä uudelleen ja uudelleen muistellessa ilmettäni kun huomasin aasien puuhat. Vaikka varsin luonnollistahan tällainen aasien välinen rakkaus varmasti on, oli se kuitenkin jotenkin yllättävää näillä korkeuksilla.

Jonkin ajan päästä kasarmiin kadonnut porukka tuli ulos takaisin ihmettelemään mitä meille oli käynyt, kun tienvieressä istuskellessamme nauroimme niin. Joku taisi vinkata, että ehkä armeijamiesten olisi syytä viedä meidätkin kasarmiin lisähappea haukkaamaan. Kun näytimme valokuvat heille, yhtyivät muut nauruumme ja tästä aasiepisodista tuli ryhmämme yleinen vitsi, jolle naurettiin vielä useampanakin vuoristopäivänä.

Tiedä sitten oliko ohuella ilmanalalla osuutta tähän matkahysteriaa lähentelevään nauruhepulikohtaukseen.