Bolivian ohueen ilmanalaan totuttelua

Tänään sain vihdoinkin itseni ylös, ulos ja lenkille. Nimittäin viimeiset pari päivää kun täällä La Pazissa ovat kuluneet lähinnä nukkuen (12 tunnin yöunetkaan eivät tunnu riittäviltä), köpötellen lähikortteleissa täydellisiä avocadoja metsästämässä ja muuten vain hotellilla hengaillessa sekä hengitystä tasaillessa. Tänä aamuna kuitenkin heräsin vihdoin virkeänä, valmiina tekemään jotain muutakin tässä suurkaupungissa. Edellisenä iltana tapaamani aussitytöt huikkasivat hotellin aamiaisella olevansa lähdössä tutustumaan Valle de la Lunan kuulaaksoon, ja kun he pyysivät minut mukaansa, en aikaillut. Ei kun vain vaelluskengät jalkaan ja menoksi.

Paikallinen taksikuski huristeli La Pazin kapeilla ja ruuhkaisilla teillä paikoitellen jopa röyhkeästi, ja tämän tästä otin tukea etupenkin selkänojasta pysyäkseni mutkissa penkissäni kiinni. Noin puolen tunnin ajomatkan aikana pääsin näkemään kumpuilevan La Pazin eri kaupunginosia, niistä hyvätuloisista paikoista vähän alkeellisempiin olosuhteisiin. Mitä lähemmäs kuulaaksoa saavuimme, sitä upeammiksi maisemat muuttuivat – jos vain mahdollista. Taustalla taivasta kohti kurottelevat jyhkeän harmaat jyrkkäreunaiset vuorenhuiput olivat paikoitellen lumen peitossa, kun taas tien vierellä kohoilivat punertavapintaiset eroosion kuluttamat savitörmäät. Koko kuulaakso onkin eroosion tuloksena syntynyt kallio- ja savimuodostelma, joka paikoitellen näyttää kuin väärinpäin olevalta tippukiviluolan katolta. Kuulaaksossa kävellessä ei voinut kuin ihmetellä sen omituisen mallisia kivimuodostelmia ja miniatyyrikanjoneita. Oman erityisleimansa tähän uskomattomaan maisemaan toivat siellä täällä kuivaakin kuivemmista kallionraoista esiin kasvaneet vihreät kaktukset  – olipa muutama kaktuspensas myös puskenut esiin kauniit pinkit kukkaset.

Vaikka paikka kovin kaunis olikin, ei poluilla kiertelyyn onneksi täytynyt kuluttaa kuin vajaa tunti. Sanon onneksi siinä mielessä, että toisaalta ohuttakin ohuempi ilmanala sai meidät puuskuttamaan muutamia porrasaskeleita ylöspäin ottaessamme, ja toisaalta ylhäällä vuoristossa aurinko paistoi polttavasti. Pienen kävelykierroksen jälkeen tuntuikin siltä, kuin olisimme tehneet raskaammankin urheilusuorituksen. Kuulaaksosta olisi voinut tehdä myös retken läheiselle Chacaltaya-vuoren huipulle, mutta jo täällä 4000 metrissä tuntuu ilma niin ohuelta, että peräti 5430 metrin huipun valloitukseen ei tehnyt mieli lähteä. Sen sijaan palasimme takaisin hotellille pakkailemaan tavaroita kasaan, illalla nimittäin hyppäisimme yöbussin kyytiin kohti Sucrea!