Moldova – Kevättunnelmaa Chișinăussa

Se tunne, kun olet juuri saapunut uuteen maahan ja istut auton kyydissä matkalla lentokentältä majapaikkaan. Se tunne, se on jokin sekoitus jännityksen kihelmöintiä ja innostunutta odotusta. Se tunne valtaa minut aina, kun olen lähtenyt uudelle seikkailulle ja saavun uuteen, itselle tuntemattomaan matkakohteeseen. Se on ehkä yksi kiehtovimpia fiiliksiä, mitä matkailuun liittyy. Kun tavallaan et tiedä mitä odottaa, mutta silti kuin pienen lapsen tavoin olet niin innostunut kaikesta edessä olevasta, ettet malttaisi odottaa, että olet perillä. Auton ikkunasta avautuvat näkymät ovat jotenkin uudet ja erilaiset, mutta silti niistä alkaa löytämään jotakin tuttua. Mieli raksuttaa, muistelee paikkoja, joissa on aiemmin käynyt ja nähnyt jotakin vastaavaa. Välillä flash back jostakin aiemmin koetusta ja nähdystä iskee mieleen niin kovaa, että sitä ihan herkistyy. Täällä minä taas olen maailmalla tekemässä sitä, mitä rakastan. Se maailman näkemisen palo ei taida koskaan laimeta.

Ensikosketus Moldovaan

Eilen illalla saavuin Moldovan pääkaupunkiin Chisinauhun, ja matkasin lentokentältä pimeän kaupungin läpi majapaikkaani Ionika Hostelliin. Vaikka en paljon pystynyt kaupungista näkemään pimeyden vuoksi, kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin – suoraakin suorempiin teihin, vieri vieressä oleviin toistensa kopioilta näyttäviin kerrostalokomplekseihin, valokoristeltuihin ravintoloiden ikkunoihin ja ohi kaahaaviin autoihin ennen kuin käännyimme yhä pienemmille keskustakaduille ja lopulta rappioituneelle sisäpihakadulle hostellin pihaan. Hostellissa olin hetken hämilläni, olihan edellisestä soolomatkastani tovi, ennen kuin huomasin sulautuvani taas reissuelämään ja mukaan hostellin menoon. Hostellin omistaja tarjoili isänsä tekemää moldovalaista punaviiniä ja sitä muiden matkalaisten kanssa kirjavalla sohvalla siemaillessa tunsin taas sen hassun tunteen. Kuin olisin kotonani jossakin aivan vieraassa paikassa.

Tänä aamuna nukuin pitkään ennen kuin lähdin verkkaisesti tutustumaan Chisinauhun. Päätin suunnata ensimmäisenä tarkkailemaan uutta kaupunkia yläilmoista käsin, onneksi hostellin omistaja oli vinkannut jo edellisenä iltana vain korttelin päästä löytyvästä vanhasta vesitornista, jonka huipulta pääsisi näkemään Chisinaun koko komeudessaan. Ja kun lopulta vesitornin kapeiden kierreportaiden kapuamisen jälkeen sain hengitykseni tasaantumaan ja loin katseeni kevätauringon hivelevän kaupungin ylle, tunsin valtavaa iloa siitä, että olin tässä ja nyt. Annoin kevätauringon lämmittää kasvojani, annoin tuulenvireen virrata kehooni avonaisen takinpieleen läpi. Annoin itselleni luvan pysähtyä, imeä itseeni taas sitä matkailun tuomaa erilaista energiaa, jota olen kaivannut.

Kevätpäivä parhaimmillaan

Vesitornin huipulta olin kiinnittänyt huomion edessä näkyvään isoon Valea Morilor -puistoalueeseen, ja koska minulla ei ollut tänään kiire minnekään, päätin perusnähtävyyksien sijaan piipahtaa puiston poluilla. Ja enpä olisi voinut kuvitellakaan mihin kevätkeitaaseen päätyisinkään: aurinko levitteli lämmittäviä säteitään vielä lehdettömien puiden takaa, mutta kaikesta aisti lämmön ja lähestyvän kesän. Jouduin ottamaan paksun takkini pois, laittamaan aurinkolasit silmille. Kiertelin päämäärättömästi lammen ympärillä olevilla teillä, pysähdellen ihmettelemään lammessa kaakattavia sorsia, hymyilemään puiston penkillä istuville ihmisille, silittelemään vapaana juoksevia koiria ja vain nauttimaan kiireettömästä päivästä. Ja kuin tilauksesta matkan varrelle osui pieni kahvila, jonka luukulta tilaamaa cappuccinoa istahdin nauttimaan vapaalle puiston penkille. Istuin siinä pitkään, katsellen lammen liplattelevien aaltojen pinnassa kimaltelevia auringonsäteitä ennen kuin heräsin ajatuksistani hevosen hirnuntaan. Joku oli tullut nauttimaan puistopäivästä erilaisella kulkupelillä.

Lopulta sain itseni ylös puiston penkiltä ja jatkoin matkaani Scala Cascadelor -nähtävyydelle, se oli se mistä hostellin omistaja oli myös vinkannut. Enkä olisi voinut arvatakaan kuinka kauniilta tuo kymmenistä portaista ja patsaista muodostuva alue näyttäisikään pehmeän kevätauringon valossa. Koko paikka huokui kevättä, sellaista luonnon heräilevää voimaa. Olisin voinut jopa väittää, että puiden oksilta puskevat pienet lehtisilmut kasvoivat lämmön ansioista kuin silmissä, ja olisi vain ajan kysymys milloin paikka heräisi vihreään loistoonsa. Valkoiset koristepielet ja tasanteet houkuttelivat pysähtymään, istahtamaan aistimaan kevättunnelmaa. Kaikki näytti niin kauniilta, sellaiselta mitä en todellakaan kuvitellut rappioromanttisesta Chisinausta löytäväni. Ja vähiten olin odottanut tätä lämpöaaltoa. Olin ehkä Suomen kylmästä keväästä johtuen pukenut päälleni aivan liikaa vaatetta, ja nyt auringossa paistatellessani en voinut muuta kuin hymyillä riisuessani ensin huivia, sitten villapuseroa ja lopulta takkia pois, vain huomatakseni että silti tarkeni pelkässä kukkamekossa.

Rappioromantiikkaa ja hymyilevä mummukka

Kun vihdoin pääsin jatkamaan matkaani puistosta eteenpäin, oli päiväaurinko jo alkanut laskemaan. Alkuperäinen ajatukseni oli ollut tämän päivän aikana kiertää kaikki Chisinaun nähtävyydet, mutta päätin lopulta skipata suorittamisen. Sen sijaan jatkoin matkaani hostellin lähikortteleihin, kävellen verkkaisesti ympäriinsä, katselemaan kirkontornien sijaan paikallista elämää. Rappeutuneilla kaduilla täytyi katsoa tarkasti mihin jalkansa laittoi, sillä asfalttipinnassa oli siellä täällä huoltamattomia laikkuja, joihin kevätsateet olivat kasanneet lammikoita. Rakennukset oli maalattu eri väreillä ja pehmeässä auringonvalossa niiden pinnat muuttuivat pastellisiksi. Kadut olivat kauniit, siitä ei päässyt minnekään, mutta ne olivat sekoitus rappiotunutta entisaikaa ja uuden ajan odotusta. Kaikessa mihin katsoin oli jotain kiehtovaa, jotain omanlaista tunnelmaa.

Chisinaussa vietettiin tänään aivan normaalia perjantaita, sillä ortodoksit juhlivat pääsiäistä vasta viikon päästä. Mutta silti näillä pikkukaduilla vallitsi verkkainen tunnelma. Siellä täällä saattoi nähdä vain jonkun mummukan kulkevan ohi kauppakassia kanten tai ruusukuvioista huivia päähän tiukemmin kietoen. Yksi niistä huivipäisistä mummoista alkoi ohikulkiessani pulputtaa iloisesti juttua minulle ja kun häpeillen sanoin englanniksi, etten ole paikallinen, mummo ymmärtämättä tippaakaan sanoistani väläytti rosohampaisen hymynsä. Se oli vieläkin lämmittävämpi kuin Chisinaun kevätaurinko.