Machu Picchun häkellyttävien, jopa epätodelliselta näyttävien, maisemien jälkeen oli edessä karu paluu todellisuuteen. Nimittäin astetta pahemman flunssan muodossa. Matkaohjelmani meni hieman uusiksi, kun jouduin jäämään Cuscoon ennelta ajateltua pidemmäksi ajaksi parantelemaan itseäni. Onneksi kuitenkin parissa päivässä olo alkoi helpottaa, ja matka Perussa pääsi jatkumaan. Kun aamuvarhaisella raahustin lähes viimeisillä voimillani seuraavaan Cuscosta Bolivian rajalla sijaitsevaan Punoon menevään bussiin, olin ajatellut nukkuvani lähes kokonaan tämän päivän mittaisen bussimatkan. Toisin kuitenkin kävi, sillä jo vähän matkaa Cuscosta etäämmälle päästyäni bussin ikkunasta vilistävät maisemat tempaisivat mukaansa.
Kun kaupunkimaisemat jäivät taakse, tuli vastaan kokoajan pienempiä ja pienempiä kyläkeskittymiä, joiden ympärillä oli silmänkantamattomiin yksinkertaisen näköistä peltomaisemaa. Erityisesti kiinnitin huomiota talojen keskeneräisyyteen, minkä sain kuulla johtuvan Perun verotuksesta: taloista maksetaan kiinteistövero vasta siinä vaiheessa, kun talo on valmis, joten miksi rakentaisi talon yläkertaa tai kattoa valmiiksi? Tästä syystä rakennukset näyttivät jokseenkin karun alkeellisilta, varsinkin kun otti huomioon niiden keskeneräisen ulkonäön lisäksi ympäröivän, jokseenkin ankean yksitoikkoisen maisemakuvan, sen ruskean mudan peittämine teineen ja harmaiden pilviverhojen hunnuttamien vuortenrinteineen.
Pikkuhiljaa bussi nousi yhä ylemmäs, ja sen myötä tien vierustojen pelloilla laiduntavat lehmälaumat muuttuivat hassunnäköisiksi alpakka- ja laamayhdyskunniksi. Alempana maisemaa hallinnut harmaa utuverho alkoi myös väistymään korkealle suunnatessa, ja pian näin useiden päivien jälkeen ensimmäisen kerran auringon säteet. Samalla hetkellä eteen rävähti vihreänä kumpuilevat peltomaisemat, joita kehysti lumihuippuiset Andien vuoristorinteet. Rosoisille vuorten rinteille peltomaisemien lisäksi yhä enemmän kontrastia loi kirkkaan sinisenä kimmeltävä taivas. Maisema oli häkellyttävän kaunis, jopa niin kaunis, että mieleni teki huutaa bussikuskia pysähtymään, mutta flunssan aiheuttaman kurkkukivun vuoksi tyydyin vain nieleskelemään tämän upean maiseman vilahdellessa ohitseni.
Onneksi kuitenkin pienen matkan jälkeen eteen tuli pysähdyspaikka, Abra la Raya, joka sijaitsi vaatimattomasti 4 338 metrin korkeudessa. Bussista ulos astuessa en niinkään enää kiinnittänyt huomiota ohueen ilmanalaan, vaan ensimmäisenä tunnistin vuoriston pistävän kylmyyden tunkeutuvan fleece-puseroni läpi. Hytisten siirryin hieman etäämmälle bussista, jolloin huomasin jotain sellaista, mikä sai kylmyyden unohtumaan. Värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut mummukka kantoi sylissään ehkä muutaman viikon ikäistä pikkualpakkaa, joka määki hellyttävästi vieressä käyskentelevälle emolleen ja toiselle lajitoverilleen. Ensimmäisenä kysyin kuitenkin mummukalta, oliko kyseessä sittenkin laama vai alpakka, ja naurun kera hän opasti minut yhteisen kielen puuttuessa käsimerkein mistä erottaa laamaan ja alpakan: Vieressä seisova laama oli selvästi alpakkaa kookkaampi, ja lisäksi sillä oli lyhyempi turkki, sekä suipommat korvat ja pidempi kuono kuin ehkä aavistuksen söpömmältä näyttävällä alpakalla. Mielestäni laama näytti enemmän collielta, kun taas alpakassa oli jotain puudelimaista vivahdetta. Eläinihastuksesta ylipäästyäni keskityin ahmimaan itseeni kirpeää vuoristoilmaa ja sen häkellyttäviä maisemia.
Yhtenä pysäkkinä matkalla oli perulaista maalaiskulttuuria pursuileva, vai pitäisikö sanoa ennemminkin esittelevä, kylä Raqchi. Sen sanottiin olevaan kuuluisa Wiracochan temppelin raunioista, mutta ainakin itse sain paikasta enemmän irti peltomaisemissa puuhastelevista Perun maalaisista ja Raqchin keskusaukiolle pystytetyistä markkinoista. Temppelin rauniot seisoivat ylhäisessä yksinäisyydessään keskellä peltoaukeaa, ja koska paikalla oli enää rappioituneesta temppelistä vain yksi seinämä, veivät ympäröivät maisemat voiton lähes parin metrin korkeuteen kohoavine maissiviljelmineen. Lisäksi kiinnitin huomion peltoja kehustäviin kiviaitoihin ja kylän punasävyisestä tiilestä ja savesta tehtyihin rakennelmiin. Raqchin markkinat, jotka toki oli pystytetty vain turistien viihdyttämiseksi (ja rahastamiseksi), olivat myös omanlaisensa kokemus, ja olisinkin voinut istua pidemmänkin aikaa paikallisen naisen vieressä opettelemassa kangaspuiden käyttöä ja ihmettelemässä kauniin kankaan pikkutarkkaa valmistamista. Erityisesti mieleeni jäi paikan värikkyys – mikä tuntui ihanan energiseltä, jopa väriterapeuttiselta, Perun muutamien päivien harmauden jälkeen.
Matkalla Punoon tuli nähtyä myös Perun karumpia puolia, sillä matka kulki huumekaupunkina tunnetun Juliacan läpi. Kaupungissa ei oikeastaan ollut muuta nähtävää kuin ankeaakin ankeammat suorat kadut, joita peitti sakea liikenteen nostattama pöly ja reunusti hökkelimäiset, erivärisillä mainosteksteillä maalatut rakennukset. Liikenne oli kaaottista moottoripyörien ja pienten tuktukien sykkiessä sinne tänne sekä Inka-kolaa lastaavien rekkojen pysähdellen keskelle katuja. Ihmiset näyttivät kärsimättömiltä, jopa vihaisilta, enkä ihmettelisi saman mielialan tarttuvan muihinkin näihin maisemiin eksyviin ihmisiin.
Lopulta onneksi yli 8 tunnin matkustamisen jälkeen olin perillä Punossa, josta en illan pimeyden laskeuduttua erottanut oikeastaan muuta kuin Titicaca-järven rannalta kimmeltävät valot. Sinne siis seuraavaksi!
No Comments