Amazon – elämää sademetsän siimeksessä

Nousen paksusta puunrungosta veistettyyn kanoottiin, ja yritän ottaa mahdollisimman tapainoisen asennon sen pohjalta. Aluksi tuntuu siltä, että kanootti voisi keikahtaa ympäri hetkenä minä hyvänsä, mutta pikkuhiljaa alan luottamaan oppaani melontataitoihin enkä enää pelkää niin paljoa keikahtavani joessa päivystävien piraijoiden lounaaksi. Ja sillä hetkellä, kun en enää keskity puristamaan rystyset valkeina kanootin reunuksista, huomaan ohi lipuvien maisemien mykistävän kauneuden. Täällä olen keskellä Amazonin sademetsää, pienellä sivujoella, jossa tulvan peittämä sademetsä näyttää kuin joltakin fantasiaelokuvan satumetsältä. Taustalta kaskaiden siritys voimistuu välillä korviahuumaavaksi lähes moottorisahan melulta kuulostavaksi pauhuksi, ja välillä koko metsä tuntuu hiljenevän kuin seinään. Hiljaisuuden hetkellä selkäpiitäni pitkin kulkee kylmät väreet sademetsän kosteasta helteestä huolimatta. Aivan kuin joku tarkkailisi venettämme lehtiverhon takaa.

Veneemme lipuu joen virtausta pitkin, ja välillä opas meloo lähes äänettömästi lisää vauhtia. Hän vaikuttaa siltä, kuin voisi minä hetkenä hyvänsä kaivaa taskustaan esiin aiemmin paikallisilla markkinoilla näkemäni puhallettavan tainnutusnuolen ja ampua läheisissä puissa raakkuvan tukaanin kuoliaaksi. Huomaan miettiväni, että ehkä tukaanista voisi saada kelpo lounaan, sillä tulisin viettämään koko päivän keskellä villiä sademetsäluontoa. Kohta oppaani kuitenkin kertoo hänellä olevan mukana kylmälaukkuun pakattu kokonainen kana, joten metsästyspuuhiin ainakaan vielä ei tarvitse ryhtyä. Jonkin ajan päästä kaarramme parkkiin hieman kuivuneen näköiselle joentörmälle, mutta ennen kuin pääsen paria metriä rantaviivasta eteenpäin alkaa oppaan machete, eli paksu viidakkoveitsi heilumaan. Edestä täytyy kaataa polun ylle rönsyilevä villi kasvusto, ja mihin tahansa katson tarkemmin, on puun rungot peittyneet tiheistä piikeistä, teräväreunaisista lehdistä tai värikkäistä hämähäkeistä. Kohta jalkaani pitkin kiipeää muurahainen, jonka opas nappaa nopeasti irti. Kyseessä on army ant, jonka pihtien purema on kuulema kiusallisen kipeä. Onneksi en joudu ainakaan vielä muurahaisen uhriksi.

Vaellamme eteenpäin kuumankosteassa ilmassa luontoa tarkaillen. Joka kerta hämmästyn siitä, kuinka oppaani erottaa tiheästä metsästä pienen pienenkin liikahduksen. Välillä hän nappaa käteen ehkä maailman pienimmän sammakon, kun taas kohta hän rikkoo edestäni myrkkyhämähäkin seitin. Kohta hän paikallistaa maasta vyötiäisen pesäkolon, kohta tapiirin jätöspinon. Kun haparoin polulla eteenpäin, hän ohjeistaa minua tiukasti pitämään käteni erossa puiden rungoista ja osoittaa niiden pinnalla kasvavia teräaseita. Huh, tämä metsä on kuin varustautunut sotaan tuntematonta heimoa vastaan! Samalla kuitenkin mietin, että ehkä me ihmiset olemme se pahin vihollinen näille metsille. Amazon on maailman suurin sademetsäalue ja siellä elää arviolta neljäsosa maailman tunnetuista maalla elävistä lajeista. Me ihmiset olemme kuitenkin onnistuneet tuhoamaan näistä mahtavista metsistä jo liian suuren osuuden omaan käyttöömme.

Sademetsässä eteneminen ei kuitenkaan onnistun ilman viidakkoveitsen käyttöä, sillä aluskasvillisuus käy paikoitellen sietämättömäksi. En ihmettele yhtään kun oppaani kertoo viidakkoveitsen olevan tärkein varuste sademetsässä selviytymiseen. Sen lisäksi, että sillä voi raivata itselleen kulkukelpoisen polun, rakentaa pienen piilopaikan tai kovertaa metsän antimista juomakelpoista vettä, voi sillä myös tarpeen vaatiessa puolustaa itseään myrkkyhämähäkkejä, käärmeitä tai skorppioneja vastaan. Tai ainakin se tarjoaa jotain kättä pidempää moniulotteisessa ja monia vaaroja täynnä olevassa metsässä selviytymiseen.

 Jonkin ajan päästä saavumme takaisin joen äärelle, ja on aika pystyttää leiri. Uutterasti yritän naputtaa lainamachetellani pieniä polttopuita nuotiotamme varten luonnostaan kaatuneista puolikuivuneista puunrungoista, mutta helteen keskellä ja hyttysten armoilla se tuntuu varsin aikaa vievältä puuhalta. Nuotio saadaan kuitenkin sytytettyä ja rakennamme sen yläpuolelle pienen grillin, jonka oksille kanavartaat asetellaan. Jäämme odottelemaan aterian valmistumista pystyttämiimme riippumattoihin, ja opas kertoo asuneensa aina keskellä sademetsää, näillä seuduilla. En kuitenkaan ehdi kuulemaan enempää elämämme eroavaisuuksista, kun kirkaisten pomppaan pystyyn riippumatostani. Säikäytyksen aihe ei ole muurahaisen purema takapuolessa (vaikka senkin kyllä koin) vaan yläpuoleltani ohi lehahtava musta eläin. Se paljastuu kalkkunakondoriksi, eli Amazonin suurimmaksi haaskansyöjälinnuksi, joka nähtävästi oli haistanut nuotiollamme kärisevän kanan lihan. Onneksi se jää odottamaan osinkoaan läheisen puun oksalle eikä ryhdy kilpasille kanssani koukkunokkineen.

Lounas nautitaan keskellä sademetsää, ja ison annoksen jälkeen vetäydyn päiväunille riippumattoon. Herätessäni opas kysyy tosissaan, että haluaisinko jäädä tänne myös seuraavaksi yöksi, mutta pienen pohdinnan jälkeen sisäiset pelkoni voittavat ja totean mieluummin palaavani yöksi eco lodgeen. Jälkikäteen tämä onkin yksi ainoista asioista, jonka toteuttamatta jättämistä olen harmitellut. Koskaan ei pitäisi antaa epärealististen pelkojen ottaa jalansijaa matkoilla, vaan rohkeasti lähteä kokemaan uutta, oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Olen nimittäin huomannut niiden usein olevan niitä elämän parhaimpia hetkiä. Toivonkin, että vielä joskus pääsen palaamaan Amazonille ja kokemaan tämän kerran taakse jättämäni luontoelämyksen. Tiedän, että nyt olisin siihen valmis, enkä antaisi tyhmille peloilleni jalansijaa matkallani.