Saavuin Brasilian Manaukseen, tuonne Amazonin porteille, myöhään illalla, joten vietin ensimmäisen yön entisajan loistostaan jo rapistuneessa keskustahotellissa. Sademetsän siimeksiin kun ei olisi asiaa jo pimeän tultua. Seuraavana aamuna aloitinkin lähes koko päivän mittaisen matkanteon kohti maailman keuhkoiksikin kutsuttua Amazonin sademetsää, jonka keskellä viettäisin seuraavat päivät pienessä eco lodgessa. Aamuvarhaisella siirryin ensin Manauksen vilkkaaseen satamaan, jonka kiikkeriä pitkospuita pitkin pääsin kuin pääsinkin rinkkani kanssa kapuamaan satamassa odottaneeseen moottoriveneeseen. Pienen venematkan jälkeen edessä oli siirtyminen muutaman tunnin ajomatkaa varten pikkupakun kyytiin. Lopulta mutkitteleva tie päättyi jälleen veden ääreen – tästä kohtaa alkaisikin todellinen seikkailu.
Istahdin parin muun matkalaisen kanssa odottamaan venekyytiä paikalliselle “huoltoasemalle”, josta pystyi sentään ostamaan kookospähkinöitä virvoikkeiksi kuuman kostean keskipäivän helteen tehdessä olemisesta suhteellisen tukalaa. Onneksi kohta eteen kaartoi moottorivene, jonka kyytiin seurueemme nousi, ja lähdimme jatkamaan matkaa Amazonin pieniä kiemurtelevia sivujokia pitkin kohti päämääräämme. Veneessä ollessa ilmavirta tuntui taivalliselta, ja veneestä käsin pystyi hyvin ihmettelemään ohi kiitäviä maisemia. Vedestä nousi tiheää “floating forest” sademetsäkasvustoa, mutta paikoitellen joen varrelta sademetsä oli raivattu pienten asumusten ja peltoplantaasien tieltä. Hökkelimäiset talot oli rakennettu korkealle veden yläpuolelle, sillä täällä jos missä veden korkeuserot vaihtelevat huomattavasti vuodenajasta toiseen. Vedenpinta voi suurimmillaan nousta jopa 15 metriä!
Lopulta, kun pieni veneemme kaartoi vihdoin parkkiin pitkospuiden päähän ja näin edessäni seuraavien öiden majapaikkani, tunsin todella olevani keskellä luontoa. Lodgen kaislakattoiset mökit oli rakennettu korkealle, lähes puiden latvuston korkeudelle, ja oma bungalowini sijaitsi joen parhaimmalla paikalla: terassilta avautui näkymät leveäälle joen uomalle, jonka takaa alkoi tiheään rönsyilevä sademetsä. Sieltä täältä kuului tukaanien lähes koiramaista kaakatusta, ja jostakin kaukaa kantautui mölyapinoiden kumea ääni. Kun istahdin terassin riippumattoon, en ennättänyt kauaa syventyä kirjaani ennen kuin joelta alkoi kuulua polskintaa. Käännähdin äänen suuntaan, ja kohtasin ehkä epätodellisimman näyn, mitä keskellä sademetsää odottaisi kohtaavansa: joella oli kalastamassa jokidelfiiniparvi, jotka tasaiseen tahtiin nousivat esiin vedestä ja läiskäyttivät pyrstöllään väreileviä aaltoja lähes tyynen joen pintaan. Kuulema jotkut näistä delfiineistä ovat vaaleanpunaisia – sellaisen kun näkisin, olisin varmasti maailman onnellisin tyttö!
Seuraavana aamuna heräsin aikaisin auringon vasta noustessa, sillä lintujen viserrys ulkoa muodostui kirjaimellisesti korvia huumaavaksi ohuin seinin varustetussa mökissä. Ensin yritin siirtyä tutulle paikalleni terassin riippumattoon, mutta ennen kuin avasin terassin oven, huomasin yöllisen apinavieraan vielä vetävän sikeitä nukkumapaikassaan, niinpä siirryin pitkospuita pitkin lodgen pääbungalowiin odottelemaan valmistuvaa aamiaista. Aamiaista kannattikin pitää silmällä, sillä paikan villit ja vapaat, mutta vuosien myötä ihmisiin tottuneet apinat, olivat myös paikallistaneet aamiaispöydän antimien tuoksun.
Päivät lodgella kuluivat lähinnä päivällä luontoretkiä joella tehden (niistä lisää erillisessä postauksessa). Niiden välillä löysin itseni useimmiten joko kirjaa lukemasta tai vain terassiltani luontoa tarkkailemasta. Terassilta käsin pystyinkin ihastelemaan luonnon omaa näytelmää lähes koko päivän, ja vasta siinä vaiheessa kun aurinko laski ja joen rannalle kokoontuvien mölyapinoiden mekkala kävi sietämättömäksi, oli aika siirtyä illallispöydän äärelle. Yhtena iltana illallinen oli perinteiseen papuateriaan verrattuna hieman erilainen, sillä eteeni kiikutettiin itse kalastamaani piraijaa. Illallisen kalastus olikin ollut todellinen jännitysnäytelmä, sillä kiikkerästä veneestä käsin jo raa’an lihapalan laittaminen ongennokkaan tuntui varsin jännittäältä, saati sitten sen todistaminen, kun vain muutaman sekunnin päästä veteen lasketun ongen ympärillä kävi kova kuhina. Ensikertalaisena en saanut kalaa itse koukusta irrottaa, sillä nämä tappajakalat olisivat helposti näykänneet kokemattomalta kalastajalta vaikka sormen irti. Onneksi opas oli kärppänä paikalla kun kiskaisin joesta ylös muhevan saaliin.
Vaikka en yleensä mikään kalaruuan ystävä olekaan, maistui itsekalastettu paneroitu piraija sitruunan, suolan ja kylmän Cristal-oluen kanssa täydelliseltä. Ja mikäpä illallisella oli muutenkaan istua, kun pimenevässä sademetsän yössä tähtitaivaan kanssa kilpaa kimalsivat siellä täällä puun rungoilla majaansa pitävät kiiltomadot morsiamenhakupuuhissaan. Pakko myöntää, että siinä terassilla istuessasi tunsin jotakin sanoin kuvailemattoman tärkeää läikähtävän sisälläni. Tuntui, kuin olisin ollut täällä kauemminkin, sillä tämä pieni lodge oli jo parissa päivässä muodostunut minulle kodiksi. Täällä tunsin eläväni, olevani läsnä. Vaikka elämä oli suhteellisen alkeellista, oli minulla täällä kaikki mitä tarvitsin siihen, että olin onnellinen. Keskellä upeaa Amazonin sademetsän luontoa, kaukana kaikesta siitä, mikä minua arkielämässä ympäröi.
4 Comments
Asko Leppilampi
5.3.2018 at 17:01Noistahan Amazonin jutuistahan voisi innostua upeiden juttujesi johdosta 🙂 Kiitos!
Anna-Katri
11.3.2018 at 17:22Nyt vaan Asko reissua Amazonille suunnittelemaan! 🙂 Kysele toki lisää, jos kaipaat lisätietoja – autan mielelläni!
Janna
8.4.2018 at 15:11Ihania kuvia Amazonilta! Jos tuonne Manauksen seudulle mielisi, minne olisi järkevin Suomesta lentää? Oliko sinulla varattuna tuo koko reissu Manauksesta joelle ja lodgeen sekä retket jonkin matkanjärjestäjän kautta? Vai järkkäsikö lodge kuljetukset? Kuinka monta päivää sademetsälodgella viihdyit?
Jaana Ahonen
14.1.2019 at 14:47Hei, minuakin kiinnostaa, miten olisi järkevintä matkustaa Suomesta Brasiliaan, kun kohteena on Amazonin sademetsä? Voisitko laittaa minulle sähköpostia, kiitos!