Menu
Himalaja / Intia

Himalaja – Suru-laakson lumihuippuiset vuoret

Matka toteutettu yhteistyössä: Goamit Adventures

Herään aamulla pienestä hotellihuoneestani huonosti nukutun yön jälkeen, enkä haluaisi millään nousta ylös peittojen alta. Hotellihuoneessa on kylmä, vilu on puskenut läpi kroppaani edellisestä illasta saakka kun huoneeseeni vetäydyin. Huoneessa ei ole lämmityksiä ollenkaan ja syksyn saapuminen tänne Intian Himalajan syrjäseudulle, Kargilin kylään, tietää viileneviä päiviä ja vielä kylmempiä öitä. Olen edellisenä iltana keittänyt epätoivoisesti vedenkeittimellä lämmintä vettä muutaman litran ja sekoittanut sen jääkylmään hanasta tulevaan veteen ämpärissä, jotta pystyin käymään pikasuihkussa. Ennen nukkumaanmenoa vedin kaikki matkalaukustani löytyvät lämpimät vaatteet päälle pipoa myöten, mutta silti kylmyys valtasi kehoni yöaikaan. Mutta ei auta muu kuin nousta ylös, ehkäpä aamupalalla tarjoiltava mausteinen chai-tee lämmittää kroppaa ainakin sisäisesti.

Aamiaisen jälkeen hyppäämme minibussiin ja lähdemme huristelemaan yhä lähemmäksi Himalajan upeimpia vuorenhuippuja. Kargilin kylänraitti näyttää karulta – eriparitalot on rakennettu pelleistä, kivenmurikoista ja muovipressuista, sähköjohtoja kiikkuu siellä täällä ja vuoristotuuli puhaltelee pölypilviä ympäriinsä. Kadunpätkän takana kohoavat ruskeankarusta maisemasta häkellyttävän kirkkaina erottuvat lumihuippuiset vuoret. Maisema muuttuu vielä karummiksi kivipelloiksi ja kivistä tehdyiksi hökkelikyliksi mitä pidemmälle kuljemme. Tie mutkittelee vuoristosolan pohjalla virtaavaa turkoosin joen viertä, ohi vilahtaa ruskeaksi kuivuneita nurmialueita. Vuorten rinteet tuntuvat koko ajan tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi, jättäen paikoitellen paistavan auringon varjoonsa. Auton avoimesta ikkunasta puskeva kylmä ilmavirta saa minut kääriytymään tiukemmin huiviini.

Pysähdymme Suru-laaksoon, jossa jokilaakson vehreimmälle paikalle on noussut vaatimaton luonnonkivistä ja savesta rakennettu vuoristokylä. Vaikka kylän puut vielä vihertävät, voin vain kuvitella millaisissa ääriolosuhteissa kyläläiset joutuvatkaan täällä talvella elämään, kun Himalaja ottaa vallan vuoristolaaksoistaan. Muut ryhmäläisemme jäävät ottamaan kuvia kiveen kaiverretusta buddha-patsaasta, mutta minä kaipaan hetken omaa rauhaa. Lähden kulkemaan valkoisen vuohen perässä yhä syvemmälle kylää. Kyläläiset näyttävät olevan työntouhuissaan, tehden päiväaskareitaan siellä täällä. Jostakin kulman takaa näen hymyilevän lapsen kasvot, hän vilkuttaa minulle ujosti ennen kuin pujahtaa takaisin kotinsa ovesta sisään. Uteliaisuus kuitenkin voittaa ja hän kurkistaa ulos uudelleen. Vilkutan takaisin, ja hän kikattaa. Kohta perheen mummo tulee myös ulos katsomaan ja minut nähdessään alkaa viittiloimaan minua lähemmäksi. En ole varma yrittääkö hän pyytää minua sisälle kotiinsa, sillä meillä ei ole yhteistä kieltä, joten jään epävarmana seisoskelemaan heidän kotitalon kulmalle.

Mummo tulee mökistään ulos lapsikatras kintereillään ja istahtaa viereeni kivenmurikan päälle. Lapset alkavat osoitella kameraani kiinnostuneena. Annan kamerani huntupäisen pikkutytön käteen ja opastan häntä kuinka ottaa valokuva. Kohta hän silmät innosta hehkuen räpsii kuvia sieltä täältä ja esittelee niitä ylpeänä minulle (mm. yllä oleva kuva minusta vilkuttamassa on tytön ottama). Mummo hymisee vieressä ja juttelee minulle niitä näitä. Vaikken ymmärrä mitään, yhdessä olo tuntuu jotenkin mutkattomalta. Toivoisin, että voisin jäädä tänne omalle tutkimusmatkalleni pidemmäksikin aikaa tämän perheen pariin, mutta koska tiedän automme starttaavan kohta, joudun jatkamaan matkaani. Kun vilkutan perheelle, mummo tarttuu minua vielä käsivarresta kiinni ja supattaa jotain osoitellen kotitaloaan. Voi kun osaisinkin sanoa hänelle, että mielelläni tulisin vierailulle, mutta valitettavasti minua jo odotetaan muualla. Sujautan mummolle pari seteliä ja huomaan toivovani, että voisin auttaa kyläläisiä enemmänkin lähestyvän talven varalle.

Suru-laaksossa kuljemme autolla yhä lähemmäs Himajalan mahtipontisten lumihuippuvuorien alkupistettä. Ja yhtäkkiä siinä ne ovat edessäni, Himalajan kuuluisat Nun ja Kun -huiput, tämän seudun vuorijonon korkeimmat kohdat, nousten yli 7000 metriin. Muut ympäröivät vuortenhuiput näyttävät niiden rinnalla pieneltä, vaikka niilläkin korkeutta riittää. Nun ja Kun paistattelevat silti ihan omalla tasollaan, ylhäisessä yksinäisyydessään, pilvien yläpuolella. Yritämme pinkoa matkaystäväni Dianan kanssa lähemmäs ja lähemmäs vuorten rinteitä, mutta hengästymme hetkessä täällä yli 3000 metrin korkeudessa. Vuoret ovat niin lähellä, mutta silti niin kaukana! Hengitystä haukkoen tuijotan kuitenkin haltioituneena näitä vuorijonoja, joiden näkemisestä olin kauan haaveillut – mutta enpä olisi kyllä osannut arvatakaan miten upeita vuoristomaisemia täältä Intian puoleiselta Himalajalta löytyykään. Vuoristomaisemissa on kyllä jotain omanlaista mystisyyttä, sellaista luonnon karuutta ja kauneutta, piilevää voimaa, jonka voi aistia täällä näiden mahtipontisten vuorten juurella seisoessaan.

About Author

Suomen ensimmäinen kaikissa maailman maissa käynyt nainen. Seikkailumatkailija, palkittu matkailuvaikuttaja ja naisten soolomatkailun puolestapuhuja. Kirja Menolippu kaikkialle - yksinmatkaajan käsikirja nyt ulkona!

No Comments

    Leave a Reply