Kun maailma muuttui matkan aikana

Istun nyt kotona ruokapöydän äärellä ja katselen olohuoneen ikkunasta ulos Helsingin aurinkoista kevätsäätä. Tuntuu, että elämä ympäriltä on hetkeksi pysähtynyt. On jotenkin odottava tunnelma, mutta vain sillä poikkeuksella, että aiempaan verrattuna en oikein tiedä mitä odotan. Aiemmin tulevaisuuden suunnitelmat ovat olleet enemmän tai vähemmän selkeinä mielessä, ne ovat olleet sellaisia, jotka olen pystynyt itse määrittämään ja ennen kaikkea itse vaikuttamaan niiden toteutumiseen. Nyt tilanne on kuitenkin toinen koko maailmaa koskettavan koronaepidemian vuoksi. En tiedä mitä seuraavien viikkojen aikana ympäröivässä maailmassa tapahtuu, en osaa oikein ajatella, miltä maailma näyttää muutaman kuukauden päästä. Olo tuntuu jotenkin voipuneelta tämän kaiken edessä. Samalla tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta, että saan olla kotona.

Nimittäin, jos en olisi ollut niin onnekas, saattaisin edelleenkin olla pari viikkoa sitten alkaneella Libanonin ja Syyrian matkallani, joka sai aikamoisen käänteen matkan ollessa jo loppusuoralla. Viime keskiviikkona sain paikalliselta matkanjärjestäjältäni ensimmäisen kerran tiedon, että Lähi-idän maat ovat koronan vuoksi alkaneet laittamaan rajoja kiinni, mutta ainakin vielä oma reissuni voisi jatkua suunnitelman mukaan. Tilanne muuttui kuitenkin radikaalisti vuorokauden aikana. Libanon, josta minulla piti olla lento Suomeen, laittoi yhtäkkiä maarajansa kiinni kaikille muille paitsi oman maan kansalaisilleen ilmoittamatta siitä kunnolla etukäteen naapurimaille. Seurasi tuskastuttavan pitkältä tuntunut yö, kun jouduin odottamaan lisätietoja. En nukkunut juuri yhtään.

Perjantaiaamuna, kaiken sen sekavan informaatiotulvan keskellä, sain kuitenkin käskyn siirtyä Syyrian ja Libanonin rajalle niin pian kuin mahdollista. Voisi nimittäin olla, että ne, joilla oli jo lentolippu pois maasta, saattaisivat sittenkin päästä Libanonin raja-asemalta suoraan Beirutin lentokentälle. En aikaillut. Syyrialainen kuskini nappasi minut kyytiin Damaskoksen majapaikastani, ja kaasutimme hiljaisina rajalle. Sillä aikaa matkanjärjestäjä oli löytänyt minulle toisen kuskin Libanonin puolelle rajalle vastaan viemään minut lentokentälle. Raja-asemien väli minun tulisi tässä poikkeustapauksessa taittaa yksin.

Mutta kun pääsimme rajalle, tuli nopeasti tieto, etten pääsisi etenemään. Samassa tilanteessa rajalla oli lisäkseni 3 hollantilaista, 3 kreikkalaista, 4 brittiä ja 1 puolalainen matkailija. Eri kanavista saimme tietoa, että meidän tulisi vain odottaa. Kohta saattaisimme päästä ylittämään rajan. Mutta tunti kului pariksi, sitten viideksi, sitten seitsemäksi tunniksi. Kun ilta alkoi pimentymään ja vettä satamaan kaatamalla, alkoi kylmyys tärisyttämään kroppaa. Jossakin vaiheessa rajavartioston mies ohjasi minut sisälle koppiinsa lämmittelemään. Tajusin etten ollut syönyt tai juonut koko päivänä. Pikkuhiljaa jokainen meistä matkalaisista alkoi menettää toivon rajan ylityksestä. Epätoivoisina yritimme vielä soitella sinne sun tänne, yrittäen saada lisätietoja. Lopulta luovutimme ja suuntasimme takaisin lähtöpisteeseen Damaskokseen.

Tarjosin kyydin kolmelle läpimärälle brittimiehelle. He ottivat kiitollisina kyydin vastaan ja päättivät majoittua samaan majapaikkaan kanssani. Sinne päästyämme aloimme yhteistuumin selvittämään vaihtoehtojamme maasta poistumiseksi. Joku kaivoi repustaan esiin paikallisen punaviinin ja tunnelmaa edes vähän kohottaaksemme skoolasimme mukeillamme. Tuntui jotenkin helpottavalta jakaa tämä epätodellinen tilanne muiden kanssa ja yrittää yhdessä löytää siihen ratkaisua. Emme tulisi varmaan koskaan unohtamaan tätä tilannetta, missä me kaikki toisilleen ennestään tuntemattomat tapasimme.

Kuitenkin nopeasti saimme selville, että maata pitkin emme todennäköisesti pystyisi enää etenemään mihinkään naapurimaahan. Ainoa vaihtoehto olisi löytää lennot Damaskoksesta eteenpäin, oikeastaan ihan minne vain. Niiden osalta haasteena oli se, että lennot alkoivat täyttyä nopeasti ja kaiken lisäksi lentoyhtiö halusi lipun hinnan käteisenä paikallisella valuutalla. Kaikilla meillä ei enää ollut niin paljon käteistä mukana, olihan meidän pitänyt tänään jokaisen päästä jo kotiin. Kaiken lisäksi maassa ei pystynyt nostamaan luottokortilla ollenkaan rahaa. Ja kun päälle lisätään vielä se tosiasia, että seuraava päivä oli pyhäpäivä ja kaikki palvelupisteet todennäköisesti kiinni, alkoi jännitys taas kasvaa.

Onneksi ystävämme muualla auttoivat – joku löysi lentoyhtiön asiakaspalvelun chatin, toinen paikallisti kansainvälisen sivuston, jonka kautta netistä pystyisi varamaan lennot luottokortilla maksaen. Kohta yksi briteistä kilautti luottokortillaan meille kaikille lennot heti ensimmäiseen koneeseen Syyriasta Arabiemiraatteihin, mitä vielä myytiin. Se olisi seuraavana tiistaina, ja nyt elimme perjantaita. Huokaisimme helpotuksesta. Nyt meillä olisi taskussa liput eteenpäin seuraavaan maahan ja sieltä mahdollisesti kotiin. Suomessa asuva ystäväni selvitti minulle jatkoyhteyden Arabiemiraateista Suomeen ja hoiti varauksen samantien kuntoon puolestani.

Seuraavana aamuna aloin suunnittelemaan miten vietän seuraavat päivät Damaskoksessa ja listamaan työtehtäviä, mitä voisin täältä käsin hoitaa. Brittimiehet lähtivät vielä katsomaan olisiko lentoyhtiön palvelupiste auki ja varmistamaan, että lento varmasti kulkee. Parin tunnin päästä he tulivat takaisin tyytyväisen näköisinä – kaikki piti olla kunnossa. Kohta kuitenkin puhelimeni piippasi ja sain veret hetkiseksi seisauttavan viestin paikalliselta matkanjärjestäjältäni: Arabiemiraatteihin ei ehkä olisi enää lentoja tiistaina vaan ne todennäköisesti perutaan. Sama viesti tuli hollantilaiselta porukalta – He olivat juuri saaneet tiedon, että Arabiemiraatit ei enää myönnä viisumeja tiistaista eteenpäin, jolloin vaarana on, että sinne suuntautuvat lennot ei kulje enää silloin.

Alkoi taas jäätävä asioiden selvittely. Soittelimme kontakteillemme, kyselimme vaihtoehtoja. Googlasimme ja googlasimme, ystävämme eri puolella maailmaa selvittivät tilannetta myös puolestamme. Matkanjärjestäjäni lähetti miehiään lentoyhtiöiden palvelupisteille saamaan lisätietoja. Jossakin vaiheessa sain puhelun, että vielä samalle lauantai-illalle voisi olla mahdollisuus saada lippu ekstralennolle maasta pois. Sanoin, ettei väliä minne se menee tai mitä se maksaa, kunhan vain pääsen lennolle. Mutta vähän ajan päästä jouduin pettymään tämänkin suhteen – lento oli hetkessä loppuun myyty.

Vaivuimme takaisin jonkinlaiseen epätoivon ja epätietoisuuden tilaan. Alkoi tuntumaan siltä, että vaihtoehdot olivat vähissä, jos niitä enää oikeastaan olikaan. Vakavissamme mietimme vaihtoehtoa B, jos emme pääsisi koronan sulkemien rajojen ja peruttujen lentojen vuoksi enää minnekään ja jäisimme Damaskokseen määrittelemättömäksi aikaa. Vuokraisimme varmaankin yhdessä kimppa-asunnon, ja hoitaisimme rahayhteydet ensimmäisenä kuntoon, jotta voisimme rakentaa elämää täällä. Tuntui jotenkin absurdilta ajatella, että 6 päivän reissuni voisi tämän koronaepidemian aikaansaaman käänteen vuoksi muuttuakin useamman kuukauden karanteeniksi.

Lähdimme majapaikan viereiseen ravintolaan illalliselle, mutta kukaan ei oikein pystynyt syömään. Emme olleet syöneet juuri mitään viimeiseen pariin vuorokauteen, sillä se jonkinlainen stressitila oli lamaannuttanut koko kehon. Puhuimme siitä, kuinka tilanteen nopeat muutokset pitivät huolen siitä, ettei koskaan voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu ja näin ollen kroppa eli jonkinlaisessa jännityksessä kokoajan. Ei oikein voinut tuudittautua siihen hetkeen ja sillä hetkellä saatavilla olevaan tietoon, vaan päässä pyöri useita skenaarioita samaan aikaan. Samalla viestittelin kiinteästi hollantilaisten miesten ja puolalaisen naisen kanssa – olimme kaikki edelleen samassa tilanteessa.

Dinnerin jälkeen vetäydyimme brittimiesten kanssa takaisin majapaikkaan, ja tapoimme aikaa majapaikan sisäpihalla istuskellen, viiniä maistellen ja reissutarinoita jakaen. Yksi meinasi kompastua viinilasiin, mutta kuin ihmeen kaupalla lasi pysyi pystyssä useamman metrin liukuman aikana. Repesimme kaikki hervottomaan nauruun, jolle ei meinannut tulla loppua. Koko tilanne tuntui epätodelliselta, aivan kuin katselisin ulkopuolelta jotain b-luokan seikkailuelokuvaa, jossa neljä matkalaista yrittävät epätoivoisesti päästä kotiinsa maailmanlopun (eli tässä tapauksessa koronan) jaloista.

Vähän ennen puolta yötä alkoi kuitenkin taas tapahtua. Ensin yhden brittimiehen, Maxin, paikallinen kontakti soitti hätääntyneen puhelun, että Maxin tulisi välittömästi soittaa toiselle paikalliselle miehelle. Puolen tunnin sisällä saattaisi tulla lippuja myyntiin extralennolla. Samalla aloin itse saada viestejä, että maaraja saattaisi sittenkin Libanonin suuntaan avautua. Mahan pohjassa muljahti jälleen, ja aloin jännityksellä odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Jossakin vaiheessa Max sai tiedon, että kaikille meille neljälle oli onnistuttu varaamaan lennot seuraavalle aamulle Syrian Airlinesilla. Helpotus vaihtui kuitenkin taas nopeasti jännitykseen kun tajusimme, että meillä pitäisi olla lippujen hinta puolen tunnin sisällä kasassa käteisenä.

Kaksi muuta brittimiestä näytti luovuttavan samantien. Heillä ei olisi käteistä lippuihin. Itselläni ei myöskään ollut käteistä enää niin paljon mukana, mutta en halunnut luovuttaa. Soitin matkanjärjestäjälleni, jolle olin aiemmin päivällä tehnyt kansainvälisen tilisiirron ekstrapäivieni kustannuksista. Hän lähti samantien keskellä yötä ajamaan majapaikkaani jonkin verran hänellä olevaa käteistä mukanaan. Samoin majapaikkani herttainen pariskunta halusi auttaa, he kaivoivat kassastaan kaikki käteisvarannot ja sanoivat nyt tärkeintä olevan vain se, että pääsen lennolle. Maxilla oli rahaa ainakin omaan lippuunsa, ja hän lupasi myös auttaa minua saamaan lippurahat kasaan. Olin auttanut häntä edellisenä päivänä rajalla, nyt oli kuulema hänen vuoronsa auttaa.

Kohta paikalle tuli silmälasipäinen lippudiileri, ja aloimme laskemaan käteistä pöytään, yksi seteli kerrallaan. Nuo minuutit tuntuivat tuskastuttavan hitailta. Riittäisivätkö rahat, saisimmeko oikeasti lentoliput? Kun jonkin ajan päästä kireänoloinen diileri sanoi “That’s it” ja ojensi meille printatut lentovaraustiedot, olin melkein purskahtaa itkuun helpotuksesta. Olisin ainakin askeleen lähempänä kotiin pääsyä! Mutta siltä istumalta täytyi vielä järjestää lento Arabiemiraateista kotiin kuntoon, onneksi ystäväni Veera Bianca oli vielä hereillä ja hän selvitti samantien jo bookatun lipun vaihdon aikaisimmalle mahdolliselle lennolle Dubaista Helsinkiin.

Yön nukuin katkonaisesti, nähden ihmeellisiä painajaisia. Aamulla heräsin aivan superväsyneenä ennen herätyskellon soittoa ja yritin pakottaa itseni syömään edes vähän. Kohta hyppäsimme Maxin kanssa paikalliseen keltaiseen taksiin ja suuntasimme Damaskoksen lentokentälle. Sielläkään emme osanneet rauhoittua, jokin möykky mahassa piti meitä vielä otteessaan. Vasta kun lentokone todella nousi ilmaan ja olimme pilvien yläpuolella, katsoimme toisiamme kyyneleet silmissä – me päästään kotiin. Olimme onnekkaita, mutta samalla tilanteelle ei todellakaan voinut juhlia. Tunsin itseni niin etuoikeutetuksi, että ihan oksetti. Tuntui pohjattoman väärältä ja pahalta ajatella omaa tilannettani ja niitä ihmisiä, jotka oikeasti haluaisivat henkensä uhalla maasta pois, mutta heille se ei ole poliittisista syistä mahdollista. Ja samalla myös mielessä pyöri huoli niistä matkalaisista, jotka olin raja-asemalla tavannut. Mitä heille kävisi tässä tilanteessa?

Perillä Arabiemiraattien Sharjahissa sanoin hyvästit Maxille ja lupasimme pitää re-unionin jossakin päin maailmaa sitten joskus kun koko koronatilanne laantuu. Yön vietin Dubain lentokenttähotellissa ja vielä seuraavanakin päivänä jouduin jännittämään, mitä lennolleni kohti Suomea kävisi. Aiemmin nimittäin olin saanut tiedon, että FlyDubai lentäisi Helsinkiin ainakin huhtikuuhun saakka, mutta kentällä ollessani tuli viestiä, että kyseessä saattoikin olla juuri viimeisimpiä lentoja, joita vielä Helsinkiin operoidaan.

Ja kun lopulta olin maanantai-tiistai yönä Helsinki-Vantaalla, olo oli sanoin kuvaamattoman huojentunut ja helpottunut. Äärettömän kiitollinen siitä, että olin vihdoin kotona. Koskaan aiemmin matkalta kotiin palaaminen ei ole tuntunut näin hyvältä, niin merkitykselliseltä. Mutta samalla myös mielessä pyöri se ontto ajatus – mitä maailmassa nyt tapahtuukaan. Reilun viikon poissa ollessani koko maailma oli muuttunut, kääntynyt päälaelleen. Tuntui ettei mikään ollut entisellään. Miten tästä jatkettaisiin eteenpäin?

Joten voitte ehkä hieman arvata, että noiden korona-uutisten aiheuttamien viiden erikoistakin erikoisemman päivän jälkeen olen todellakin tyytyväinen siitä, että olen kotona ja saan nyt hengähtää. 14 vuorokauden koronakaranteeni ja yksin neljän seinän sisällä pysyminen ei tunnu yhtään ahdistavalta, päinvastoin tuntuisi tyhmältä valittaa tästä tilanteesta. Koko matka jo ilman koronaepisodia opetti minulle valtavasti nöyryyttä, sitä, miten tärkeää on osata katsoa asioita oman navan ulkopuolelle. Koskaan et tiedä milloin olet itse siinä tilanteessa, että maailma ympäriltäsi muuttuu ja tarvitset muilta joko pienempää tai suurempaa apua.

Itse matkasta Syyriaan tulen kertomaan lisää, kun olen vähän saanut sulateltua kaikkea kokemaani.