Luxemburg – Hetki kirsikankukkien aikaan

Kirsikkapuiden kukkasateessa

Avaan asuintalon ulko-oven luxemburgilaisessa naapurustossa. Vastaan tulvahtaa raikas kevätsää, ja vaistomaisesti nostan trenssini kauluksia pystympään. Suljen oven hiljaa takanani, etten häiritsisi minut luokseen Luxemburgiin kutsuneen puhelinpalaveria. Bisnespuhelun kuuntelemisen sijaan haluan nimittäin lähteä pienelle kävelykierrokselle uuteen päivään heräävään naapurustoon. En niinkään ulkoilun vuoksi, vaan siitä syystä, että edellisenä iltana olin nähnyt vilaukselta kulman takana hennosti houkuttelevaa vaaleanpunaista väriloistoa – kirsikkapuun kukat olivat kuulema olleet täydessä kukassaan jo pari päivää, joten olisi vain ajan kysymys, kuinka kauan hennot terälähdet pysyisivät enää paikallaan keväisen tuulen pyöritellen leikkisästi puiden oksia.

Muutamat askeleet, käännös vasemmalle, ja olen yhtäkkiä ensimmäisen kirsikkapuun alla. Pysähdyn, ja hämmästyneenä nostan katseeni ylös. Pinkin eri sävyissä kukkivista puista luokseni kurottelee kukkien painosta alaspäin taipuneita oksien päitä. Oksiin osuva pieni tuulenpuuska houkuttelee terälehtiä lentoon ja pyörittelee niitä kevyesti ylläni, ennen kuin taivaalta alkaa hiljalleen sataa vaaleanpunaisia kukkia kasvoilleni. Osuessa iholle, ne tuntuvat kuin kevyiltä perhosen siiven hipaisuilta. Suljen silmäni, ehkä hymyilenkin hetken, ennen kuin muistan, etten elänytkään keskellä prinsessojen taikasatua. Elämän realiteetit puskevat jostakin mieleen, ja pyyhkäisen kohmettuneella sormellani pienen kyyneleen pois nenänvarreltani. Olisin voinut vaikka vannoa, että juuri tuolla hetkellä jostakin korviini kantautuu Carla Brunin laulamat ranskankieliset kaihoisat sävelet. En tiedä kuinka pitkään seisoin paikoillani, mutta kun havahdun ajatuksistani, huomaan ympärilleni maahan kerääntyneen kirsikkapuun kukista vaaleanpunaisen maton.

Pala mennyttä ja silti tulevaa

Pidennetty viikonloppu Luxemburgissa oli ihana, tosin pienellä melankolisella vivahteella varustettuna. Nuo päivät olivat kuitenkin juuri sitä, mitä kaipasin siinä hetkessä arjen pyörteistä irroittautumiseen ja omien ajatuksieni selkeyttämiseen. Se viikonloppu oli etäisyyttä, ja silti samalla lähentymistä. Asioiden läpikäyntiä ja unohtamista. Vanhojen muistelua ja uudesta haaveilemista. Syvällisiä keskusteluja yömyöhään, kepeitä keskipäivän hetkiä. Tuttuja maisemia, uusia suuntia. Luxemburgissa ollessa aika tuntui jollakin tavalla pysähtyvän tuon viikonlopun ajaksi, ja välillä tuntui siltä, että olisin tehnyt aikamatkan parin vuoden takaiseen ensivisiittiini tuossa pikkuruisessa maassa. Silti kaikki oli jollakin tavalla erilaista kuin edellisellä kerralla.

Noiden päivien aikana pakenin sateista päivää Bernard Massardin kuohuviinitilalle, tutustuen heidän viininvalmistusmetodeihin ja siemaillen kuohuviiniä kauniissa vaaleanpunaisessa päärakennuksessa sateen ropistessa ikkunaan. Kiipesin mahtipontisen näköisen Vianden linnan kivimuurien takaa löytyvälle linnan tasanteelle ja ihailin sieltä avautuvia maalaismaisemia kaikessa hiljaisuudessa. Nukahdin pelkääjän paikalle matkalla kohti Reinjoen varren viinialueita, jossa poikkesin pienessä keskiaikaisessa kylässä pitkällä lounaalla. Puikkelehdin Luxemburgin kaupungin kauniilla kaduilla piipahdellen luksusputiikeissa ja istahtaen kutsuville terasseille iltapäivän cappuccinolle ja rose-viinilasilliselle. Halusin nähdä yhä uudelleen Luxemburgin kaupungin keskustan liepeiltä löytyvän piparkakkukylä Grundin suloisine rakennuksineen ja jokimaisemineen. Huristelin auton kyydissä pitkin Luxemburgin maaseutua ihaillen kevään tuomia vehreitä maisemia ja unohtuen pitämään rososiipistä perhosta kädelläni ennen kuin se otti turvapaikan huiviltani. Ja sitten vain olin, vietin normaalia elämää ruokakaupassa käyden, kotikeittiön herkkuja odotellen, tv:tä tuijotellen.

Aika mennä on

Se oli yhdistelmä lomaa ja arkea. Todellisuutta ja unelmaa. Se oli jonkinlaista haikeutta menneestä, mutta silti malttamatonta odotusta tulevasta. Se oli jonkin loppu, ja samalla uuden alku. Tuona keväänä, jo ennen tuota viikonloppua, olin tehnyt päätöksen lähteä maailmanympärimatkalle. Samalla kun intoilin unelmieni matkasta, tunsin aivan järkyttävää epävarmuutta. Olinko ottamassa askeleen oikeaan suuntaan, vai olinko tehnyt elämäni tyhmimmän päätöksen. Tiesin kuitenkin, etten olisi valmis pysähtymään paikoilleni, elämään muuta kuin omaa unelmaani. Jos en kokeilisi siipiäni, ehkä katuisin. Ja sitä riskiä en halunnut ottaa. Onneksi lähelläni oli ihminen, joka vuosien jälkeenkin osasi sanoa oikeat sanat, kannustaa. Antaa uskoa siihen, että mitä tahansa haluankaan, minun on se elämässäni mahdollisuus saavuttaa.

Painan asuintalon oven hiljaa kiinni takanani. Istahdan autoon. Autokaiuttimista soi Carla Brunin J’arrive à toi -biisin hennon melankoliset sävelmet. Kulman takana auton ikkunasta näkyy vielä pari päivää sitten vaaleanpunaisina loistaneet kirsikkapuut. Nyt ne ovat vain täynnä ruskeita, tyhjiä oksia. Asfaltille silloin laskeutunut terälehtien matto on lakaistu pois, tai ehkä tuuli vei osansa. Tuota luonnon omaa taidemaalausta, kirsikkapuiden kukintaa, saa ihailla vain pienen hetken, nuo muutamat päivät vuodessa. Kuinka kaunista, ja samalla niin hauraan ohikiitävää.