Cuiabán lentokentällä Brasiliassa minua on vastassa luonto-opas Ailon lähinnä surffipakulta vaikuttaneen menopelinsä kanssa. Siihen hypätessäni tiesin, että edessä olisi monen tunnin matka syvälle Brasilian sisäosiin, Pantanalin kosteikkoalueelle, mutta sitä en tiennyt, että jo tämä automatka tarjoaisi todellisen luontoseikkailun. Ailonin pakettiauto pomppii päällystämätöntä tietä pitkin, samalla kun katselen tienposkelta lentoon lehahtavia lintuja. Itse näen linnuista lähinnä vain loittonevat pyrstösulat, mutta Ailon tunnistaa pienellä vilkaisulla lähes kaikki linnut: tukaaneita, kuningaskalastajia, hyasinttiaroja, papukaijoja, kolibreja, jabiruhaikaroita ja ties mitä muita lintuja. Enkä edes ole vielä varsinaisella bongaussafarilla. Kohta Ailon iskee jarrut pohjaan ja hyppää tohkeissaan autosta ulos. Seuraan häntä, ja huomaan tienposkessa laiduntavan jättiläiskokoisia marsun näköisiä eläimiä. Ne ovat capybaroja eli vesisikoja, maailman suurimpia jyrsijöitä. Kuulema joillakin paikallisilla saattaa olla niitä lemmikkinä. En kehtaa kysyä, käytetäänkö niitä illallispöydässä herkkuina, kuten pienempiä marsuja Perussa.
Pantanalin aluetta halkoo vain yksi tie, Transpantaneira, jonka kunto vaihtelee vuodenajasta toiseen. Mitä pidemmälle Transpantaneiraa kuljemme, sitä huonommaksi tie paikoitellen muuttuu ja jännitän vanhan auton juuttuvan vielä kiinni mutavelliin. Samaa taisi myös Ailon hätäillä, sillä hän pysäyttää auton ja kertoo minulle, ettemme voisi jatkaa matkaa hänen autollaan, mutta majatalon pitäjä tulisi meitä hakemaan. Aurinko alkaa jo laskemaan kunnes jostain kaukaa kantautuu jykevä dieselmoottorin ääni, ja eteeni kartaa jo parhaimmat päivänsä nähnyt traktori. Hyppään avolavamalliseen peräkärryyn ja lähdemme hitaasti etenemään mutavellissä. Välillä tie näyttää häviävän kokonaan veden alle. Ailon kertoo Pantanalin kuivan kauden olevan loka-marraskuussa ja muun ajan vuodesta Pantanal on lähes kokonaan veden peittämää tulvasavannia. Sadekaudella Paraguay- ja Cuiabajokien pinnat nousevat niin, että tasangosta jopa 80 prosenttia voi peittyä veden alle. Ehdinkin jo miettiä, vaihtuuko meillä seuraavaksi kulkupeliksi vene, mutta onneksi sinnikäs traktori pääsee lopulta perille majataloon ilman ongelmia.
Pitkästä matkustuspäivästä väsyneenä en jaksa välittää huoneeni alkeellisuudesta, riittää että tarvittava hyttysverkko löytyy. Torakoita ja lattiakaivosta pomppivia sammakoita hätistellen käyn kylmässä suihkussa ennen kuin suuntaan majatalon sisäpihalle illalliselle. Paikalla on muutama muukin reissaaja, ja vain kynttilöin valaistuun pöytään istahtaa seuraksemme myös Ailon sekä majataloa pyörittävä perhe. Brasilialainen lihapata maistuu taivalliselta, ja taidan syödä sitä huomaamattani aivan liikaa. Täydellä vatsalla nukahdan onneksi samantien sänkyyn päästessäni, enkä jää kuuntelemaan sen tarkemmin ulkoa kantautuvia mystisiä luontoääniä. Seuraavana aamuna majapaikan pihamaalla vastaan köpöttelee 4 erikokoista sikaa, pikkusiasta jättikokoiseen. Lehmät ja vuohet laiduntavat vapaana ympäristössä, ja kissat kehräävät jaloissa. Elämä täällä syrjäseudulla vaikuttaa varsin leppoisalta. Eikä päiväohjelmani seuraavien päivien aikana paljoa poikkea toisistaan – syön liikaa, nukun hyvin, ja muun ajan tutustun Pantanalin luontoon veneretkillä tai hevosen selässä kuin paikallinen gaucho eli karjapaimen konsanaan. Näen valtavasti uusia eläimiä, ja pikkuhiljaa opin tunnistamaan jo itsekin joitakin lajeja.
1 Comment