Sattumuksia matkalla Serbiaan

Istahdin kakkosluokan junavaunuun ikkunapaikalle, ja myhäilin tyytyväisenä, kun junan nytkähtäessä liikkeelle vieressäni ei istunut kukaan. Saisin ainakin pienen hetken istua väljästi ja nuokkua penkkirivilläni rauhassa maisemia välillä vilkuillen. Jossakin vaiheessa juna pysähtyi ja havahduin siihen, kun joku kysyi minulta hieman huonolla englannilla, oliko penkki vieressäni vapaa. Sanoin, että kyllä on, ja noin parikymppinen mies istahti viereeni. Heti alkuun hän vaikutti jotenkin hätääntyneeltä, vilkuili ympärilleen ja kysyi minulta parikin kertaa olinko kenties Saksasta, ja kun vastasin olevani Suomesta, hän vilautti minulle Saksan passiaan, mutta kertoi kuitenkin olevansa kotoisin jostakin muualta – jonka nimeä en saanut kunnolla selville. Jätin utelut sikseen ja keskityin musiikin kuunteluun, kunnes Unkarin ja Serbian rajalle tultaessa jouduin luopumaan kuulokkeista passintarkastuksen ajaksi. Joka tosin kesti ja kesti, ja lopulta kun ilmastointikin otettiin pois päältä, alkoi vaunussa tulla kirjaimellisesti tukalat oltavat.

Unkarin rajalla passimuodollisuudet hoitui suhteellisen nopeasti, mutta Serbian puolelle pääsy olikin sitten hitaampaa. Lopulta kun passitarkastajat tulivat viereeni ja iskivät passiini rosoisen serbileiman, ottivat he vierustoverini syyniin. Hänen saksalainen passinsa ei kelvannutkaan maahan pääsyksi, ei edes id-kortti, jota hän näytti, vaan passimiehet vaativat häneltä visaa maahantulolle. Ja kun sellaista ei löytynyt, käskettiin miehen ottaa tavaransa ja nousta ulos junasta. Kun juna taas jatkoi matkaansa rajalta eteenpäin, en voinut olla miettimättä, että mikähän tämän miehen tarina oli ja miten se jatkuikaan junasta poistumisen jälkeen.

Kauan en taaskaan saanut yksikseni istua junassa vaan seuraavalta asemalta rajan jälkeen viereeni istahti kohtelias, mutta aavistuksen rähjääntyneen oloinen, nelikymppinen mies. Hän oli puheliasta sorttia, ja kertoi heti alkuunsa liftanneensa rajan yli, sillä tavoin kun Serbiaan pääsy oli kuulema hänelle helpompaa kuin junalla rajan ylitys. Hän oli asunut kaksivuotiaaksi asti Serbiassa, kunnes oli muuttanut vanhempiensa kanssa maasta pois ja asusteli nykyisin Slovakiassa, vaikka omistikin myös Saksan passin. Hän oli nyt pitkästä aikaa matkalla synnyinkaupunkiinsa Novi Sadiin syntymäpäiviensä kunniaksi, joita aikoi juhlia ystävänsä kanssa jalkapalloa katsoen.

Matkan aikana hän kertoili minulle Serbiasta niin tarinoita kuin faktojakin, ja ojensi myös minulle Serbian ison kartan, kun kuuli, että reissaisin täällä vielä useamman viikon ajan. Kun varovaisesti ihmettelin kartalla Serbian sisään piirrettyä Kosovoa, ja kerroin, että ennakkotiedoista poiketen serbialainen autonvuokrausfirma ei sallisi minun Kosovoon ajaa, kertoi mies sen johtuvan maiden edelleen kireistä väleistä, joihin oli saatu uutta vettä myllyyn aiemmasta urheilutapahtumaepisodista. Tässä vaiheessa käytävän toisella puolella istunut lommoposkinen mies hyppäsi pystyyn ja alkoi vaativaan sävyyn sanoa vierustoverilleni, ettei hänen kertomansa tarina ollut totta. Vierustoverini sitten vaati miestä kertomaan totuuden, jotta tämä nainen tietäisi missä hänen on turvallista liikkua, ja osoitteli minua. Siinä vaiheessa kun miehet alkoivat käydä kiivasta keskustelua Serbian ja Kosovon välisistä selkkauksista sujautin kartan reppuni pohjalle, sanoin hätäisesti, että enköhän tällä tiedolla pärjää ja painoin katseeni tiukasti ohi kiitäviin maisemiin. Miehet onneksi saivat tilanteensa rauhoittumaan, mutta jännittävät tilanteet eivät siihen päättyneet.

Kun vierustoverini päätepiste Novi Sad alkoi lähestymään, alkoi mies vitsailemaan kovaan ääneen, että syntymäpäivänsä kunniaksi voisi kidnapata minut kotikaupunkiinsa. Aluksi naureskelin hieman hämmentyneenä hänen vitsilleen, mutta kun hän oli toistanut saman jo parikymmentä kertaa naureskellen hampaan tynkänsä vilkkuen, en enää tiennyt pitäisikö minun itkeä vai nauraa tälle hieman kuumottavalle tilanteelle. Novi Sadin asemalla mies onneksi toivotti vain minulle hyvää ja turvallista Balkanin matkaa, ja ojensi minulle käyntikorttinsa, jonka numeroon voisin soittaa milloin vain jos tarvitsisin apua matkallani.

Viimeiselle, ja ehkäpä puuduttavimmalle osuudelle sain viereeni onneksi kreikkalaisen opiskelijatytön, joka oli parhaillaan vaihdossa Belgradissa, ja näin ollen pystyin kyselemään häneltä hyviä vinkkejä kaupunkiin. Tässä vaiheessa juna oli jo reilut kaksi tuntia myöhässä ja oma matkapäiväni oli venynyt lähes kahdentoista tunnin matkustamiseksi, alkoi olo olemaan jo aika naatti. Vielä kun ilmastointi oli päällä vain hetkittäin, alkoi Serbian neljänkymmenen asteen helle viedä viimeisetkin mehut tästä matkalaisesta. Lopulta kun pimeyden keskeltä junan ikkunasta alkoi siintää Belgradin kaupungin valot, olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että lentojen sijaan olin valinnut myös tälle pätkälle junamatkan. Olisin muuten varmasti monta tarinaa ja kokemusta köyhempi.