Moorea – snorklausretki turkoosissa laguunissa

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä Ranskan Polynesiassa päätin lähteä katsomaan miksi näiden saarien vesistöjä kutsutaan merten aarreaitaksi. Ei kun vain aurinkorasvaa nassuun, bikinit päälle ja pikkuveneen kyytiin! Varasin itselleni majapaikkani omistajan suosituksesta laguuni-kierroksen, ja vähänpä tiesin veneeseen astuessani mitä edessä olisikaan…!

Ensinnäkin Mooreaa, kuten monta muutakin Ranskan Polynesian saaria, reunustavat laguunit, nuo saaren ja Tyynen Valtameren väliin jäävät koralleja täynnä olevat kaistaleet. Veneen kyydistä huomasin, kuinka uskomattoman turkoosin väristä merivesi oli laguunissa, jopa niin kirkasta, että veneen pysähtyessä pystyi helposti näkemään veden alle. Laguuneiden koralliriutoilla riittää ihasteltavaa niin erikoisien korallien kuin värikkäiden kalojen muodossa, ja jo pelkästään snorklausvarusteilla aivan rannan tuntumassa voi päästä osaksi tätä merenalaista maailmaa. Mutta en tiedä kumpi olikaan upeampi ilmestys – sukeltaa veden alle ihmettelemään merenalaista loistoa vai pitää pää pinnalla ja ihastella laguuneiden postikorttimaisemia. Nimittäin veneestä käsin Moorean kauneuden tajusi vasta kunnolla: turkoosin meren ylle laguuniin oli pystytetty kaislakattoisia, hulppean näköisiä bungaloweja, ja niiden taustalta, valkoisten hiekkarantojen välittömästä läheisyydestä, alkoi palmujen ja muiden trooppisten kasvien valloittama sademetsä. Vehreys jatkui korkeaakin korkeammalle, lähes pystysuoraan kohoavien tulivuoren rinteiden reunamille. Vaikka aurinko paistoi, oli tulivuoren huiput saaneet ympärilleen mystisen pilviverhon. Tämän näyn edessä viimeistään ymmärsin, miksi Moorealla on lempinimi “The Macigal Island Moorea” – taianomaista, todentotta!

Mutta ehkä vieläkin isomman yllätyksen tämä paratiisisaari tarjosi minulle, kun pujotin snorklausmaskin ylleni ja pulahdin lämpimään meriveteen: pinnan alla, aivan veneen ympärillä, uiskenteli kymmeniä riuttahaita ja jättikokoisia rauskuja. Apua! Hetken ajan räpiköin vedessä sinne tänne, ja tuntui aivan liian pelottavalta ojentaa jalat taakse uima-asentoon. Entä jos joku haukkaa varpaastani, kun en maskiltani pysty helposti näkemään mitä takanani liikkuukaan?! Pian kuitenkin huomasin, että nämä vedessä sulavasti liikkuvat otukset väistelivät meitä hassusti räpiköiviä turisteja taitavasti ilman hipaisuakaan meihin. Välillä hait uivat suoraan kohti, ja pystyin tuijottamaan niitä silmästä silmään, ennen kuin parin metrin päästä ne tekivät äkkikäännöksen. Ikään kuin ne testasivat hermojani. Rauskujen pitkät häntäpiikit huitoivat menemään siellä täällä, mutta eivät he halunneet piikeillään ketään satuttaa. Vähän ajan päästä rauhoituinkin, kun huomasin, että kellumalla meren vietävänä pinnan tuntumassa, pystyn tarkkailemaan merenalaista menoa kaikessa rauhassa. Vaikka pakko kyllä sanoa, että en kyllä koskaan aikaisemmin ole uiskennellut näin monien otusten kanssa kylkikyljessä!

Haltioituneena kokemastani en olisi millään malttanut nousta takaisin veneen kyytiin, mutta lounasaika kutsui. Parkkeerasimme veneen omalle pienelle saarelle, jossa valmistui hetkessä herkullinen polynesialainen barbeque-lounas. Jälkiruuaksi nautittiin mitäpä muutakaan kuin trooppisia hedelmiä ja käteen ojennettiin vielä saarelaisten suosima rommipohjainen hedelmäjuoma. Istahdin rannalla olleen puunrungon päälle maistelemaan juomaa ja lämpimien aaltojen kostuttaessa varpaitani, en voinut muuta kuin todeta jälleen kerran päivän paratiisissa olleen mitä onnistunein. Malttaisiko täältä lähteä jatkamaan matkaa eteenpäin enää ollenkaan?