Istun yksin hostellin terassilla ja vedän hupparin huppua tiukemmin pääni ympärille. Ulkona on 23 astetta lämmintä, mutta sateinen sää ja lähes kymmenellä asteella tippuneet lämpömittarin lukemat saavat vilunväreet kulkemaan kropassani. Vielä aamulla nautin Santa Catalinan surffirantojen helteestä, mutta nyt viiden ja puolen tunnin bussimatkan päätteeksi Panaman keskiosien ylängöiltä löytyvässä Boqueten kaupungissa on minulle selvästikin liian kylmä. Sillä aikaa kun tietokoneeni raksuttaa viimeisen viikon valokuvia pakettiin, katselen hajamielisesti ympärilleni. Joku taluttaa terassin alapuoleisella kadulla kasuaalisti ponia kuin iltakävelyllä olevaa koiraa. Perheen äiti kantaa sylissään värikkääseen perinneasuun pukeutunutta pikkutyttöä ja poikalauma pomppii lätäköiden yli. Jossakin räksyttää koira, kun aurinko katoaa ylänkökumpareiden taa. Lauantai-ilta alkaa pikkuhiljaa käynnistymään kaupungissa ja viereisestä baarista kantautuu tutun lattaribiisin rytmit. Ne vievät minut hetkessä ajatuksissani takaisin Santa Catalinaan, tuohon surffikylään, jossa vietin lomani ensimmäiset viikot.
Santa Catalinassa kokonnuimme surffikavereiden kanssa jokaisen päivän päätteeksi majapaikan baariin ihailemaan meren taa laskevaa aurinkoa. Mutta yksi ilta oli erilainen, sillä päätin lähteä auringonlaskun aikaan ratsastusretkelle lähirannalle. Auringon alkaessa painumaan alaspäin, päivän helle alkoi taittumaan lempeän illan lämpöön, kun paikalliset cowboyt satuloivat minulle Sheyla-nimisen läikikkään tamman. Ratsastusretkelle mukaani lähti surffiopettajani Sergio, joka kuulema oli kasvanut lapsuutensa argentiinalaisella farmilla hevosten parissa ennen kuin lakiopiskelut ja -työt veivät ensin Buenos Airesiin sykkeeseen sekä sitä kautta lopulta surffiaaltojen perässä ympäri maailmaa. Nyt hän oli asustanut Panamassa jo kahdeksan vuotta eikä voisi kuvitellaakaan enää palaavansa takaisin hektiseen kaupunkielämään. Santa Catalinan leppoisa elämänrytmi oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen ja omien päivieni perusteella täällä voin tämän hyvin ymmärtää.
Hevoset kopistelevat pikkutiellä eteenpäin rinta rinnan ennen kuin laskeudumme pienen alamäen päätteeksi hiekkarannalle, sille samalle, jonka aalloilla olemme jo useampana päivänä surffanneet. Kun hevosten kaviot koskettavat pehmeää hiekkaa, Sergio karauttaa ratsullaan täyttä laukkaa eteenpäin. Minä ja Sheyla jäämme hölmistyneenä seisomaan paikoillemme. Kun Sergio kääntää hevosensa ympäri ja huitoo suuntaani, kiristän ohjaksia ja painan kevyesti jaloillani Sheylan kylkiin. Ja kuin yhteisestä ymmärryksestä, saavutamme Sheylan kanssa hetkessä edessä poukkoilevan ratsukon. Laukkaamme peräkkäin pitkin kilometreittäin jatkuvaa hiekkarantaa, joka on lähes autio. Muutamat surffarit ovat palaamassa aalloilta takaisin rantaan, ja jossakin etäämmällä näkyy toinen ratsastusseurue koirineen. Hevosten kavioista kuuluu pehmeän rytmikäs thumpsthumps ääni kun kaviot ponnistavat laskuveden tasoittamasta hiekasta eteenpäin. Hiukseni hulmuavat valtoimenaan ilmavirran mukana, aivan kuin Sheylan punertava harja edessäni.
Ehkä puolessa välissä rantaviivaa Sergio pysäyttää ratsunsa ja huomaan, etten vauhdin hurmassa ollut ehtinyt kiinnittämään huomiota kauniiseen auringonlaskuun. Kävelemme kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin ja vain ihastelen ympärillä näkyvää maisemaa. Rantahiekan päällä lainehtii vielä laskuveden jälkeen jättämiä vesilampareita, joista auringonlaskun värit heijastuvat kuin peilipinnasta takaisin ylöspäin. Auringon edessä olevat pilviverho alkaa suodattaa auringonsäteitä ja taivaanranta maalautuu hetki hetkeltä oranssimmaksi. Näky on unohtumattoman kaunis, ja se käynnissä oleva hetki jollakin omalla tavallaan maaginen. Hetken mietin, kuinka onnekas olenkaan saadessani tehdä tätä just nyt, ihailla tätä näkymää juuri nyt. Mitään sen suurempaa sisältä aidosti kumpuavaan onnen tunteeseen ei taida lopulta tarvitakaan, siihen riittää pieni hetki, sellainen, jossa kaikki ympärillä olevat palaset tekevät hetkestä määrittelemättömällä tavalla täydellisen.
Havahdun ajatuksistani jossakin vaiheessa kun Sheyla hörähtää ja huomaan Sergion taas edenneen kauas eteenpäin ratsuineen. Ravaamme heidät kiinni ja rannan loppupätkän hevoset rauhoittuvat kulkemaan taas vierekkäin. Juttelemme elämästä, elämänvalinnoista. Siitä miten molemmat olemme aiemmin ajautuneet elämässämme suoritusmoodiin, jonkinlaiseen tyytymättömyyteen kaiken keskellä. Ja kuinka sitten päätynyt lopulta tekemään isomman irtioton normiarjesta ja matkojen kautta lopulta löytänyt sen oman juttunsa. Tosin selvästikin Sergio on surffikouluineen ja hotelleineen enemmän kiinni omassa unelmaelämässään täällä Santa Catalinassa. Minä taidan vielä olla pari hevosenmittaa jäljessä sen oman suuren unelmani kirkastamisessa, mutta onneksi olen näihin päiviin mennessä oppinut sen, että aina tärkeintä ei ole se suuri päämäärä vaan se, miten sinne kuljemme. Ja se on onnekas, joka osaa nauttia myös niistä ohikiitävistä hetkistä, kuin huomista ei olisikaan.
No Comments