Kirgisia – elämää nomadileirissä

Reissuni Kirgisiassa alkoi hieman tahmeasti, kun yritin karistaa mielestäni ennen reissua kokemani sydänsurut. Onneksi pääkaupungista Bishkekistä matka jatkui kohti maan syrjäseutuja, pieneen maalaiskylään, jossa oikeastaan mikään ei muistuttanut minua menneestä vaan pystyin helpommin näennäisesti olemaan kuin kuka tahansa muu reissaaja ilman huolen häivää paikallista olutta majapaikan terassilla siemaillessa ja auringonlaskua ihastellessa. Vain joku joka olisi minut tuntenut, olisi tajunnut hymyni olevan väkinäinen ja olemukseni hiljaisempi ja vetäytyneempi kuin normaalisti. Mutta vain niinä yksittäisinä hetkinä, kun olin hetkellisesti yksin, ne kamalat parin viikon takaiset kokemukset pääsivät jälleen kouraisemaan vatsanpohjaani ja saamaan aikaan pakokauhun sekaisen itkumyrskyn.

Mutta onneksi matka, kuten elämäkin, menee aina vääjäämättä eteenpäin. Ja koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan. Ja näin minulle kävi kirjaimellisesti niin tämän matkan kuin oman elämäni vuoristoradan osalta.

Maalaiskylästä matka jatkui kohti Kirgisian vuoristoa, läpi vuorenrinteitä mutkittelevien teiden ja avarien laaksojen. Mitä pidemmälle minibussi minua kuljetti, sitä askeettisemmiksi maisemat muuttuivat. Kylät alkoivat muistuttaa enemmän telttaleirejä. Auton virkaa toimittivat piskuiset hevoset. Paikallinen liikenneruuhka oli tien yli pyrkivä satapäinen jakkilauma, jolle piti antaa tilaa. Ja juuri kun auto nytkähti uudelleen liikkeelle, jouduimme jälleen pysähtymään – ohi laukkasi korskuva villihevoslauma, jonka varsat riehaantuivat kohdallamme varsinaiseen rodeonäytökseen.

Mietin mielessäni, minne ihmeeseen olinkaan menossa. Ennen reissua en nimittäin ollut paljoa huomiota kiinnittänyt matkakohteisiin. Kunhan vain pääsin jonnekin, mahdollisimman kauas kaikesta. Ja siellä taisin nyt kirjaimellisesti olla. Kun minibussia kaasutettiin ärhäkkäästi vuolaasti virtaavat joen yli ja joenpohjan kivet kopisivat uhkaavasti auton pohjaan, huomasin ajattelevani, että ihan sama vaikka jäisimme tähän emmekä voisi hetkeen jatkaa matkaa. Jotenkin se välitila, matkalla jostakin jonnekin, oli juuri se mitä eniten tarvitsin.

Mutta niin vain neuvostoliiton aikainen minipaku puski jokien yli aina niin pitkälle, kun asfalttitie oli aikoja sitten muuttunut hiekkatieksi ja lopulta pelkäksi nurmiaroksi. Maisema ympärillä oli häkellyttävä. Silmänkantamattomiin tasaista ruohikkoa, ja jossakin kaukana horisontissa, kuin kangastuksena, näkyi rosoreunaisia vuorten rinteitä ja toisaalla turkoosina kimmeltävä valtavan kokoinen järvi. Ehkä jos joku joskus kuvailisi taivasta, saattaisi niissä kertomuksissa vilahtaa tämän kaltaiset maisemat. Ainakin omalla kohdallani tässä näkymässä oli jotakin pysäyttävää, hiljaiseksi vetävää. Niin kuin en muutenkaan olisi tällä reissulla sangen hiljainen ollut.

Jossakin vaiheessa auto kaartoi parkkiin valkoisten jurttatelttojen viereen. Täällä siis tulisin viettämään seuraavat päivät ja yöt, keskellä ei mitään, Kirgisian villeillä aroilla. Ja samantien kun astuin ulos autosta, ohi laukkasi pari pojankloppia villihevosia muistuttavilla ratsuillaan. Ja kohta ensimmäisten perässä useampi muu. Kummastuneena aloin tähystelemään ratsujen suuntaan, ja kuin tilauksesta paikallinen oppaani kiirehti paikalle selittämään innostunut hymy kasvoillaan, että olimme sattuneet paikalle täydellisesti nomadiheimojen vuosittaisen juhlan aikaan.

Nyt käynnissä järven viereisellä ruohotasangolla oli hevoskilpailut, jossa paikalliset miehet ottivat mittaa toisistaan. Juoksimme kentän reunalle katsomaan tätä näytöstä. Ja voi taivas, millaista hevosvoimaa, eläinten käsittelytaitoja ja akrobatiaa nämä kilpailut sisälsivätkään. Paikalliset miehet olivat ratsuineen valmistautuneet tähän koko vuoden ajan ja ottivat nyt mittaa toisistaan. (Lisää tästä menosta voit katsoa Instagram Highlighteistani Kirgisian kohdalta). Huomasin itseni tämän tästä pidättävän kauhuissani hengitystä ja taas seuraavalla hetkellä kannustavan villisti kilpailijoita muiden katsojien mukana.

Sivumennen taisin mainita oppaalleni, että olin ratsastanut koko ikäni, josta oppaani innostui niin paljon, että lähti kyselemään, josko voisin osallistua seuraavaan hevoskilpailuun. Innostuin tästä aluksi itsekin, mutta innostukseni lamaantui pian, kun kiitolaukkakisan sijaan kyseessä oli jonkinlainen vaimonryöstö. Jätinkin kisan suosiolla niille naisille, jotka täyttivät täkäläisen vaimon kriteerit. Mutta onneksi nomadileirini isäntä oli kuulolla, ja ehdotti oppaalleni, että voisi kyllä viedä minut ratsastusretkelle vielä ennen auringonlaskua.

Ja tuumasta toimeen. Valkoisen jurtan pihaan talutettiin kohta nurmiaroilta kiinni saatu satuloitu polle, jonka selkään hyppäsin. Heimon isäntä ohjasi oman hevosensa eteenpäin ja jolkotin hänen peräänsä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta kukapa ratsastaja sitä kaipaakaan. Varsinkaan tällaisissa maisemissa. Isäntä huitoi kädellä eteenpäin, jotakin hokien, ja kohta nelistimme hevosillamme pitkin nurmiaroa kohti kaukana siintäviä vuoria. Hevoseni harja lainehti valtoimenaan vauhdin voimasta ja ilmavirta kutitti kasvojani. En tiennyt itkinkö vai nauroinko. Ainakin huusin ääneen, vasten tuulta. Se vapauden fiilis oli käsin kosketeltava. Mitään muuta ikinä en ollut kaivannut niin paljon kuin juuri tätä! Juuri tätä tunnetta, kun olen irti kaikesta, vapaana, ilman murhetta eilisestä tai huolta huomisesta. Menossa eteenpäin, jonnekin.

Jossakin vaiheessa isäntä tyynnytteli ratsunsa pysähtymään, omani teki saman perässä. Katselimme maisemia. Edessä näkyviä vuoriryppäitä, takana siintävää järveä. Ja ympärillä laiduntavia hevos- ja lehmälaumoja. Annoimme hevosten maistaa ruohomättäitä, makustella hetken. Aurinko alkoi kaartumaan alaspäin, joistakin nomadikylän teltoista alkoi nousta kaminoiden piippujen savu. Oli aika lähteä takaisin. Ensin kävelimme hiljaa, mutta sitten vauhti kiristyi, ja lopulta kiitolaukkasimme takaisin telttaleiriin. Hevoset selvästi tiesivät, että leiriin päästyään ne olisivat taas vapaita, menemään ja tulemaan aroilla mielensä mukaan oman lauman kanssa.

Kun olin takaisin jurttaleirin pihassa nuotion äärellä, tuli jostakin viereeni toinen matkailija, serbialainen viisikymppinen soolomatkailija Gina. Hän puristi kättäni ja sanoi, ettei ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin onnellista ihmistä kuin näkiessään minut laukkaavan hevosellani takaisin telttaleiriin. Hän näytti minulle kännykällään ottaman kuvan minusta ja hevosestani. Sitten toisen, ja kolmannen. Jokaisessa kuvassa minulla oli maailman onnellisimman tytön hymy, sellainen riemun ja huutonaurun sekoitus. Katsoin kuvia hämmentyneenä. Voiko tuo kuvissa näkyvä hymyilevä tyttö olla minä, se sama ihminen, joka näinä viime viikkoina, aina silloin tällöin, oli tuntenut itsensä jotenkin rikkinäiseksi. Vääräksi. Hylätyksi. Sellaiseksi, jonka täytyy matkustaa vaikka maailman ääriin päästäkseen karkuun kaikkea taakseen jättämää, toivoen löytävänsä itsensä sillä matkalla ehkä joskus uudelleen.

Ja sillä hetkellä sen tajusin. Juuri tällä hetkellä olin onnellinen, sillä oudolla sanoinkuvaamattomalla tavalla, jolloin ympärille ei tarvita oikeastaan mitään. Se onnellisuus on siinä hetkessä, siinä tunteessa, kun huomaat, ettei ole mitään muuta. Ei tarvitse murehtia tai suunnitella. Ei tarvitse kaivata tai toivoa. Ainoa asia, mikä merkitsee, on keskittyä hetkeen ja siitä elämiseen. Puristin Ginan käsiä, kiitin häntä. Hän oli jollakin erikoisella tavalla osannut kiteyttää minulle sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeintä.

Jossakin vaiheessa vetäydyimme nuotion ääreltä illalliselle jurtan hämyyn, ennen suuntaamista legendaarisiin nomadibileisiin. Siellä nuotion ympärillä tanssilattian virkaa toimittaman nurmiaron pintaa tampatessani kirgisialaisten hittibiisien tahtiin huomasin miettiväni, että kuinka jo näiden muutamien reissupäivien jälkeen saatoin taas todeta sen, ettei matkalla ollessa suinkaan tärkeintä ollut se päämäärä vaan se koko matka.